Onnellisen sattuman kautta löytyy keino, millä päästä Blefuscusta. --
Palajaminen kotia.
Kolme päivää sinne tuloni perästä läksin huvikseni kävelemään saaren
koillisrannalle. Siellä huomasin ulapalla noin puolen meripeninkulman
päässä jonkun esineen, joka näytti alassuin käännetyltä veneeltä.
Riisuin kengät ja sukat ja läksin kaalaamaan merelle. Nousuvesi
kuljetti tuota meren-ajoa yhä lähemmäs minua, ja viimein näin selvään
sen olevan veneen. Se oli nähtävästikin myrskyssä irtaantunut laivasta.
Palasin kaupunkiin ja pyysin saada hänen majesteetiltansa lainaksi
kaksikymmentä suurinta alusta, mitä hänellä vielä oli jäljellä, sekä
kolmetuhatta merimiestä vara-amiraalin johdolla. Saamani laivat
läksivät purjehtimaan satamasta, minä taas astuin suorinta tietä
sinnepäin, missä ensiksi olin veneen huomannut. Nousuvesi oli ajanut
sen vieläkin lähemmäs. Meriväki oli varustettu köysillä, jotka minä
jo ennakolta olin kiertänyt kyllin lujiksi. Veneen saavuttua minun
kohdalleni, minä riisuin vaatteet yltäni ja kaalasin noin sadan yardin
päähän siitä, mutta silloin minun täytyi heittäytyä uimaan, kunnes
pääsin veneen luo. Laivastosta heitettiin minulle köysi, jonka toisen
pään sidoin veneen kokassa olevaan reikään ja toisen pään erääsen
sotalaivaan. Turhaa työtä tuo, sillä näin syvässä vedessä en osannut
toimia mitään. Ei auttanut muu kuin lähteä uimaan veneen perässä ja
sysäillä sitä eteenpäin toisella kädellä niin usein kuin laatuun kävi.
Nousuveden avulla pääsin sitten niin pitkälle, että jalka pohjasi,
vaikka vesi vielä ulottui minua leukaan. Lepäsin pari kolme minuttia,
ja rupesin taas lykkäämään venettä eteenpäin, kunnes olin jo kainaloita
myöten vedestä ulkona. Nyt, kun vaikein osa työtä oli suoritettu, otin
laivoista muut köydet, sidoin itsekunkin toisen pään veneesen ja toisen
yhdeksään laivaan, ja niin lähdettiin myötätuulella hinaamaan venettä
maata kohti.
Odottelin nyt pakoveden aikaa, kunnes vene jäi kuivalle maalle. Siinä
sen sitten sain kahdentuhannen miehen ja monen vipulaitoksen avulla
käännetyksi ylössuin. Ilokseni huomasin, että vene oli verraten varsin
hyvässä kunnossa.
En käy lukijan ikäviksi kertomaan, kuinka minä, tekaistuani parin
airoja, vihdoin, kymmenen päivän perästä, sain veneen Blefuscun
satamaan, jonne suunnaton joukko ihmisiä oli kokoontunut katsomaan
tuota hirveän suurta alusta. Minä sanoin keisarille, että hyvä onni se
varmaankin oli minun tielleni ohjannut tämän veneen: siinähän minun
sopii kulkea sellaiseen paikkaan, josta pääsen kotimaahani takaisin.
Samalla pyysin hänen majesteetiansa antamaan minulle aineksia veneen
kuntoon panemista varten ja samalla suomaan minulle lähtöluvan. Puoleen
ja toiseen keskusteltuamme, hän vihdoin suvaitsi armossa suostua
pyyntööni.
Kummakseni kävi, ettei Lilliputin keisarilta koko tänä aikana ollut
tullut minkäänlaista viestiä Blefuscun hoviin. Jälkeenpäin sain tietää,
että hänen majesteetinsa Lilliputin keisari, joka ei aavistanutkaan
minun saaneeni vihiä heidän päätöksistään, oli luullut minun vain
lähteneen luvan nojalla Blefuscun hoviin vierailemaan ja toivoi minun
palaajavan sieltä ennen pitkää. Vihdoin hän alkoi käydä levottomaksi
minun pitkällisen poissa-oloni tähden. Neuvoteltuansa valtiovarain
ministerin ja muitten minua vastaan vehkeileväin korkeitten herrain
kanssa, hän lähetti erään ylhäisen virkamiehen tuomaan Blefuscun hoviin
kopiata minua vastaan tehdyistä syytös-artikloista. Tämän virkamiehen
oli määrä selittää Blefuscun keisarille, kuinka hänen herransa ja
keisarinsa suuressa laupeudessaan oli tuominnut minulta ainoastaan
silmät puhkaistaviksi; edelleen, kuinka minä olin paennut oikeuden
rankaisevaa kättä, ja vihdoin, että, ellen minä kahden tunnin kuluttua
ole palainnut takaisin, niin minulta riistetään nardaein arvonimi ja
minut julistetaan kavaltajaksi. Lähettiläs ilmoitti lopuksi, kuinka
hänen herransa ja keisarinsa, haluten ylläpitää rauhaa ja ystävyyttä
molempain valtakuntain välillä, toivoo, että hänen keisarillinen
veljensä Blefuscussa käskee tuoda minut takaisin, käsistä ja jaloista
sidottuna, kavaltajana rangaistavaksi.
Kolme päivää asiata harkittuansa, Blefuscun keisari vihdoin antoi
vastauksensa, täynnä kohteliaisuuksia ja mairesanoja. Siinä lausutaan,
että hänen keisarillinen veljensä kyllä tietää, kuinka mahdotonta minun
sitomiseni on; että vaikka minä kyllä olin ryöstänyt hänen laivastonsa,
hän kumminkin on suuressa kiitollisuuden velassa minulle niistä monista
hyvistä palveluksista, joilla minä sain toimeen rauhan valtakuntain
välille; että kumpainenkin majesteeti on ennen pitkää oleva
tyytyväinen, sillä minä olin löytänyt rannalta ihmeellisen aluksen,
jolla minä pääsen laskemaan ulos merelle, ja jonka hän on käskenyt
panna kuntoon minun avullani ja johdollani; hän toivoo, että moniaan
viikon perästä kumpikin valtakunta pääsee vapaaksi niin sietämättömästä
taakasta.
Tämän vastauksen vei lähettiläs sitten Lilliputin hoviin. Blefuscun
keisari kertoi minulle kaikki, mitä tapahtunut oli, tarjoten minulle
samassa (ankarimmalla vaitiolon lupauksella kumminkin) armollisen
suojeluksensa, jos edelleenkin tahdon jäädä hänen palvelukseensa.
Täyttä totta hän kaiketi puhui, mutta minä olin päättänyt, ett'en enää
milloinkaan luota ruhtinaisin enkä ministereihin. Kaikella alamaisella
kunnioituksella minä lausuin syvän kiitollisuuteni hänen suuresta
suosiostaan, mutta pyysin hänen suomaan minulle anteeksi, ett'en saata
sitä hyödykseni käyttää. Koska, lausuin minä, hyvä tai paha onni
oli tielleni viskannut aluksen, niin aion minä kernaammin antautua
valtamerten vaaroille alttiiksi kuin olla eripuraisuuden aiheena
kahden niin mahtavan hallitsijan välillä. Eikä hänen majesteetinsa
näyttänyt tuota kovin pahaksensa panevankaan. Päinvastoin sain eräässä
tilaisuudessa huomata hänen olleen päätökseeni varsin tyytyväinen. Ja
sama oli useampain ministerienkin laita.
Kaiken tämän johdosta rupesin jouduttamaan lähtöäni, saaden siinä
kohden tehokasta apua hovin puolelta, joka toivoi minun lähtevän
tieheni niin pian kuin mahdollista. Viisisataa miestä pantiin
neulomaan minun johdollani kahta purjetta veneeseni. Siihen piti
panna lujinta palttinata kolmetoista kerrosta päällekkäin. Työ ja
tekeminen minulla oli nuoria ja köysiä punoessa, sen puolen nuoria kun
piti kiertää kymmenen, kaksi- jopa kolmekinkymmentä yhteen. Pitkän
etsiskelemisen perästä löysin merenrannalta suuren kiven ankkuriksi
alukseeni. Sadan lehmän rasvat annettiin minulle veneen voitelemista
ja muita tarkoituksia varten. Suunnaton työ oli laittaa pisimmistä
puista mastoja ja airoja, mutta siinä oli minulla paljo apua hänen
majesteetinsa laivaveistämön kirvesmiehistä.
Kuukauden kuluttua minä ilmoitin odottelevani hänen majesteetinsa
käskyjä ja olevani valmis lähtöön. Keisari korkeine perheinensä tuli
ulos palatsista; minä laskeusin maahan suutelemaan kättä, jonka
minulle armollisesti ojensivat keisarinna ja nuoret prinsessat. Hänen
majesteetinsa lahjoitti minulle viisikymmentä kukkaroa, kaksisataa
sprugia kussakin, ja samalla oman kuvansa luonnollisessa koossa. Sen
pistin heti kintaaseni, jotta säilyisi ehjänä. Juhlamenoja läksiäisissä
oli niin ylen monta, ett'ei niitten kuvaamisella maksa lukijaa vaivata.
Lastasin veneeseni sata teurastettua härkää, kolmesataa lammasta ja
samassa suhteessa leipää ja juomavettä sekä niin paljon liharuokia kuin
neljäsataa kokkia ennätti saada valmiiksi. Mukaani otin elävinä kuusi
lehmää ja kaksi sonnia sekä yhtä paljon uuhia ja pässejä. Aikomukseni
näet oli saada noita rotuja leviämään isänmaahani. Rehuiksi niille
pantiin laivaan suuri kantamus heiniä ja säkillinen jyviä. Olisin
mielelläni ottanut mukaani tusinallisen alkuasukkaitakin, mutta sitä
ei keisari sallinut millään ehdolla. Taskut tarkastettiinkin minulta
hyvin huolellisesti, ja sitä paitsi minun täytyi kunniasanallani luvata
keisarille, ett'en vie mukaani ainoatakaan hänen alamaisistansa ilman
hänen omaa suostumustaan.
Saatuani nyt kaikki niin hyvään kuntoon kuin suinkin osasin, minä
nostin purjeet 24:nä syyskuuta 1701 kello 6 aamulla. Purjehdittuani
noin neljä meripeninkulmaa pohjoiseen, kääntyi tuuli kaakkoiseksi, ja
kello 6 illalla huomasin luoteessa pienen saaren. Laskin sitä kohti ja
kävin ankkuriin tuulen alle. Saari näkyi olevan autio. Siinä illastin
sitten, kävin pitkälleni ja makasin ainakin kuusi tuntia. Heräsin pari
tuntia ennen päivännousua.
Haukkasin hiukan suurusta, nostin ankkurin ja läksin purjehtimaan
eilistä kurssia taskukompassini mukaan. Aikomukseni oli päästä jollekin
niistä saarista, joita arvasin olevan van Diemenin maasta pohjoiseen.
Sinä päivänä en löytänyt missään maata, mutta seuraavana, kuljettuani
minun laskujeni mukaan noin 24 meripeninkulmaa Blefuscusta, huomasin
kello 3:n tienoissa illalla purjeen kulkevan kaakkoiseen. Minulla oli
kurssina itä. Minä huusin sille, mutta ei vastattu. Tuulen laimetessa
huomasin kumminkin tulevani yhä lähemmäs laivaa. Minä vedin ylös mikä
vaan purjetta oli, ja puolen tunnin perästä minut huomattiin laivasta.
Sieltä nostettiin lippu ja lauaistiin tykki merkiksi.
Ei ole sanoin selitettävissä, mitä riemua tunsinkaan, toivoessani
vielä kerran saavani nähdä rakkaan kotimaani ja kalliit omaiseni
siellä. Laiva laski purjeensa alas, ja minä saavuin sen luokse
kello viiden ja kuuden välillä illalla syyskuun 26 p:nä. Sydän
sykähteli rinnassani, nähtyäni Englannin värit. Pistin lehmät ja
lampaat taskuuni ja nousin laivaan, mukanani vähäiset evääni. Laiva
oli englantilainen kauppa-alus, paluumatkalla Japanista Etelämeren
kautta, parhaillaan 30:nellä asteella eteläistä leveyttä. Kapteeni,
John Biddle, Deptfordista, oli ystävällinen herra ja erinomainen
merenkulkija. Laivaväkeä oli 50 miestä, joitten joukossa muuan vanha
tuttavani Pietari Williams. Hän puhui puolestani hyvää kapteenille, ja
tämä kohtelikin minua varsin suosiollisesti, tiedustellen, mistä minä
tulen, ja minne minulla matka. Minä kerroin heille vaiheeni muutamilla
sanoilla, mutta he pitivät minua mielipuolena, arvellen, että monet
vaarat kai ne olivat panneet pääni pyörälle. Sitten vasta he uskoivat
minua kuin olin vetänyt taskustani esille mustat raavaat ja lampaat.
Näytin vielä kultarahatkin, jotka olin saanut lahjaksi Blefuscun
keisarilta, samoin hänen kuvansa luonnollisessa koossa ynnä monta
muuta harvinaista kalua ja kapinetta. Annoin sitten kapteenille kaksi
kukkarollista kultarahoja ja lupasin lahjoittaa hänelle, Englantiin
tultuamme, parin raavaita ja lampaita.
Matka kävi kaikin puolin onnellisesti, ja 13:na huhtikuuta 1702 kävimme
ankkuriin Downsin suurella redillä Kentin rannikolla. Muuta tapaturmaa
ei minulle sattunut kuin se, että rotat söivät minulta yhden lampaan.
Löysin vain pelkät luut; lihat oli syöty sirulleen. Muun karjani vein
ehjänä maahan ja laskin laitumelle Greenwichin pallokentillä.
Englannissa en viipynyt kuin vähän aikaa, mutta sillä välin ennätin
ansaita koko joukon rahaa, näyttelemällä elukoitani ylhäisille
henkilöille ja muillekin. Ennenkuin läksin toiselle retkelleni,
möin karjani kuuteensataan puntaan. Sittemmin, viimeiseltä matkalta
palattuani, huomasin karjani lisääntyneen suurissa määrin,
varsinkin lampaitten. Siitä on luullakseni oleva paljokin hyötyä
villateollisuudelle, niillä kun villa on erinomaisen hienoa.
Kaksi kuukautta vain viivyin vaimoni ja lasteni luona: en saanut
rauhaa kiihkoisalta halultani, päästä näkemään yhä uusia maita. Jätin
tuhannen viisisataa puntaa vaimolleni ja hankin perheelleni soman
asunnon Redriffissä. Muun omaisuuden otin mukaani, osaksi rahassa,
osaksi tavarassa, toivoen saavani varallisuuteni kartutetuksi matkalla.
Vanhin enoni oli jättänyt minulle pienen maatilan lähellä Eppingiä.
Se tuotti vuosittain kolmekymmentä puntaa. Sitä paitsi oli minulla
vuokrattuna Black Bull ("musta härkä") niminen tila Fetter Lanessa,
joka tuotti vielä enemmän. Ei siis ollut pelkoa, että perheeni joutuu
vaivaishoidon niskoille. John poikani kävi alkeiskoulua ja oli kiltti
lapsi. Tyttäreni Betty, joka nyttemmin on jo naimisissa, ja jolla jo on
omiakin lapsia, oli ompelukoulussa.
Sanoin jäähyväiset vaimolleni ja lapsilleni, jolloin kyyneleitä kyllä
vuodatettiin kummaltakin puolen. Sitten astuin _Adventure_ nimiseen
laivaan, kapteenina John Nicholas, Liverpoolista. Se oli 300 tonnin
vetoinen, määräpaikkana Surat.
Tästä matkasta enemmän kertomukseni toisessa osassa.