LIISA. Kuin tunkion sydänpuu.
MATTI. — viatonhan minä olen!
KAISA (saa puhelahjansa takaisin, toiset akat ovat tuppisuina). Ja
kaikki haaskat sitä kans täs silmille tuppaa» senkin lautta! (Uhkaa
Liisaa kauhanvarrella.) Tieräkkös, mistä on seitsemän hirttä poikki,
minä sanon!
LIISA. Mutta minä sanon — (Sanna, Maija ja Fiija istuvat
ällistyksissään.)
KAISA. Mutta niin se on kuin minä sen sanon.
LIISA. Niin sinä sen sanot, mutta niin se on kuin minä sen sanon.
KAISA (osoittaa kauhan varrella ovea). Tuosta on reikä pihalle, minä
sanon! (Kävelee kohti Liisaa, Liisa pujahtaa ulos, samalla ovenraosta
rumasti pylläyttäen. Mutta kun Kaisa nostaa jalkansa aikoen potkaista,
menee Liisa ovenraosta.) Senkin Lintu-Liisa!
MATTI. Noo, ei haukku haavaa tee — kun ei vain koira purra saa.
KAISA (Matille). Ja sinun viheliääsen tähren täs saa aina mielensä
pahottaa. Mitä minä nyt olen hänestä puhunut... mokomastakin
kylänluurasta.
MAIJA. Itse Liisa itsestään juttuja laittaa ja tahtois sitten, että
hänestä pitäisi puhua.
KAISA. Niin juuri. Ja minä en ole hänestä puhunut halaistua sanaa, en
jo! Maailma sitä on puhunut, ja minä vain sitä mitä sieltä kuulen.