MATTI, torpan isäntä.
KAISA, torpan emäntä.
SANNA | talonemäntiä.
MAIJA |
FIIJA, Amerikan leski.
LIISA, kylän hieroja.
Torpan tupa, muuri oikeassa ja edustasänky vasemmassa nurkassa; ikkuna
keskelle seinää, patapenkki ikkunan alla, kehto lattialla, nukkuva
lapsimokkelo kehdossa.
KAISA (häärii kiireesti aamuaskareissa, Matin istuessa laiskasti
takkakivellä, piippunysä huulilla). Ja siinä sinä senkin ahkio taas
takapuoltas takkakivellä pitkin aamua hierrät. Minä yksin täs saan
olla hameis ja housuis ja häärätä jotta kieli vyön alla. (Tirkistää
kelloon.) Pykäisit päiväsi työksi edes tuon kellon, joka ei tierä
ajasta enempää kun sika pohjantährestä. (Ottaa vesiämpärin ja lähtee
ulos, mutta huudahtaa vielä mennessään oven raosta.) Täs saa olla kun
pussis.
MATTI (tekee työtä käskettyä, nousee penkille seinästä kelloa alas
ottaakseen, mutta kierähtääkin kellon kanssa lattialle kellelleen,
vielä penkillä olleen juuritaikinahulikan mukanaan tuoden ja siitä
itsensä taikinaan ryvettäen.) Voi äiteeni päiviä! (Tarkastaa itseään,
kengänpohjaan.) Sitä pegoonia on joka paikas. (Kätkeytyy pelokkaana
edustasänkyyn.) Ja mitä juuri se Kaisa nyt sanoo (yskii)... ja mihinkä
hornan kitaan se pejooni kätki sen viinapullon! (Tuskailee.) Mikä
tuota tyynyäkin vaivaa, joka on kuin kivisäkki! (Paiskoa kiukuissaan
tyynyn lattialle.) Ka, no, valehteleeko silmäni vai? (Iloisesti.) No
mutta voi herranpieksut, — täälläkö se pejooni olikin. (Nousee sängystä
viinapullo kädessä ja laulahtaa vetkutellen.)
»Eikä mua ilahuta mikään muu,
ei kukaan muu,
kun täysnäislasi ja
pullonsuu.»
(Ottaa tyynyn ja vie mukanaan sänkyyn lakaisin, jääden jälleen
makuulle.)
KAISA (tulee ulkoa tupaan, huomaa kaiken ja näkee taikinaisten
kengänjälkien johtavan sänkyyn). Voi käärmeen jäljet! (Hyökkää sängyn
luo, riipaisee edustan auki.) En minä olisi piitannutkaan, jos tuon
kellon särjit ja vaikka tuon juuritaikinahulikan kaarroit. Mutta kun
sinä viheliäinen menit vielä ja tuhrasit sen sängyn! (Samassa hän
huomaa lasista Maijan ja Sannan tupaa kohti tulevan.) Ka, no, tännekkö
nuo pahan ilman linnut taas luunsa vetää — senkin trullit! (Korjaa
hätäisesti paikkoja kuntoon, vielä Matille tiuskaisten.) Kyllä se on
niin, jotta panna sian erähä ja mennä itte perähä. (Maija ja Sanna
astuvat tupaan.) Ka, no, päivää, päivää! Mitä, valehteleeko silmäni vai
—. No voi herra hallitkoon, vielä teitäkin näkee. (Kättelevät.) Ainahan
ne elävän silmät näkee (itkunsekaisena) vaan kuolleen ei milloinkaan.
(Kaikki itkuisina.)
MAIJA (ystävällisenä). No, tulimme vain katsomaan, vieläkö teillä
eletään, kun ei enää koskaan kylillä näe.
SANNA. Niin, kun ei meilläkään ole käynyt herran aikaan. Jotta
ajattelin tulla katsomaan, mikä sen Kaisan nenään on oikein pistänyt.
KAISA. Eihän tästä paljon jouda sinne ei tänne, kun tuo äijäkin on
sellainen ja ollut tässä lahdin tekokin ja sen seitsemät.
MAIJA. Perjakanko löitte penkkiin? Eihän, se vanha lehmä enää taitanut
lypsääkään. (Katselee ympäri tupaa.)
MALJA. Eei — kyillä se lypsää vielä niin, ettei moni nuori pärjää..
Sian me tapoimme. (Laittaa kahvipannua takalle.)
MAIJA. Niin, miksei se lypsä — niin paljon kuin vaan viitsii lypsää
sitä. Kyllä se sika onkin niin hyödytöin elukka, ei se lypsä, ei se
muni, ei siitä saa villoja, se ei kelpaa muuta kuin syärä. (Akkain
silmät etsivät istuinta.)
KAISA. No mutta mitä te meinaatte? Istukaa, istukaa — jotta lakkaisitte
kasvamasta.
SANNA. Eei, eei, ei me istu — muuten vain tulimme.
MAIJA. Niin, tulimme vain, katsomaan, oletteko terveitä.
KAISA. Istutteko kohta! (Korjaa kahvipannun alle valkeaa.) Pian tämä
tästä tulee. (Maija istuutuu.)
SANNA (silmäilee kehtoa). Teillä on siinä niin komea miehen alku ja
niin isänsä näköinen kuin läpi silmäin vedetty. (Menee istumaan.)
KAISA (naurahtaen). Eihän sitä tierä —. Sitä jo näinkin vanhoilta voi
tulla kenen näköisiä sattuu. (Kaikki nauravat.)
SANNA. Eei maar — kyllä näkö sukuunsa vetää.
MAIJA. Niin, puusta herelmät tunnetaan, (Akat istuvat kädet sylissä,
peukalot toisiaan kiertäen: kengänkärjet naksuttavat lattiata vasten.)
KAISA (Matille sänkyyn). Nouse jo, senkin Jusu-Matti, kyllä maan alla
maata saat, jos vain häjyiltä rauhan saat. Mene pienimään puita.
(Korjailee valkeaa kahvipannun alla.)
MATTI (nousee ja kismii laiskasti, sytyttää rakasta piippuakin). Niin
onkosta nyt torstai vai perjantai? (Ottaa kirveen ja lähtee ulos.)
KAISA. Sunnuntai nyt on, ja sinulla raukalla kun teetetään pyhänäkin
työtä. (Katsoen akkoihin, samalla naurahtaen.) Kyllä se on niin, jotta
joll'en minä olisi edestä kengäs, takaa rauras, niin tästä elämästä ei
tulisi mitään. (Pyyhkii kuppia, laittaa pöytään.)
SANNA. Kun vain pysyisit tervesnä — vaikka lujaltahan näytätkin kuin
visatömppä.
MAIJA. Jopa hyvä lie — kyllä sinä tervesnä pysyt viimeiseen asti, ja
sitten kun se aika tulee — niin kaarut kahrelta jalaalta.
KAISA. Niin — ja kyllään se vooro minullekin tulee — kaatuuhan se
hevonenkin neljältä jalalta. Ja en minä nytkään niin rauran terve ole,
tuosta se ensin nuon viiloo ( osoittaa sormellaan pitkin ruumistaan)
ja sitte se laskee tuonne, ja sitten nuo linkut ajettuu ja noin ikään.
(Kaataa kahvia kuppeihin.) No tulkaa nyt, maistetaan miltä se tulee.
(Akat istuutuvat kahvipöytään.)
SANNA. Voi kun minä olen aina teilä kahvilla ja sinä et meillä kuin
reisun saras vuores.
MAIJA. Niin, ja minä, ja nyt en minä tule teille ennenkuin sinä olet
käynyt meillä.
KAISA. Sitä nisua on siinä vain niin kovin määrältä, mutta kastakaa se
mitä on. No pankaa nyt sulamaan ja kastakaa.
MAIJA. Ee, ei me kasta, antaa olla nyt vaan.
KAISA. Kastattako kohta! (Kynsii lonkkansa.) Mitä tuo tuollainen tietää!
SANNA (panee sokeria kuppiin). Ei, ei me kasta — olemme juuri kastanut.
KAISA. No, ei leili koskaan niin täynnä ole, jottei tappi mahdu. (Juo
itsekin.) Minä olen monasti juonut jotta silakat ovat sisälläni uineet,
mutta olen siltä kävellyt yhtä pystyä kuin ennenkin. (Samalla lyö
lonkkaansa.)
MATTI (tulee ulkoa puusylyksen kanssa, puut takan alle nakaten). Saas
nährä, piisaako tätä poutaa kuinka pitkältä. (Menee jälleen sänkyyn.)
KAISA. No aina Mikkeliin saakka, jos ei vain saretta tule.