Ja nyt alkoi Jönnin elämä valua entiseen uomaansa. Hän möi jonkun ajan
kuluttua ruumisarkkunsa, joi rahat ja alkoi taas tasaisesti ennallaan
elää.
Mutta sitten alkoivat ne metsäyhtiön herrat vaatia Jönnille
rangaistusta ainakin petosyrityksestä. Heille kun se oli aiheuttanut
menoja. Mutta kun he yrittivät, niin huomattiin Jönnin olevan lain
mukaan kuolleen, ja lakimiehet ilmoittivat:
"Ei kuollutta voi oikeudessa vioistaan syyttää. Laki ei sitä salli."
Ja kun prokuraattorinviraston päätöksestä, joka on korkein, ei voinut
vedota, niin täytyi luopua asiasta ja Jönni jäi kuolleeksi.
Mutta siitä hänelle koitui harmia. Toveritkin näet sillä aina
härnäsivät ja sanoivat lastin purattajille että:
"Ei kuollutta saa työssä pitää. Siitä on sakko."
Siitä pula. Elävän oikeudet voi kuolleeksi julistetulle myöntää
ainoastaan hallitsija, jos sitä anotaan, mutta se olisi maksanut sata
markkaa.
Mutta taas auttoi kauppaneuvos kaimaansa, maksoi nuo sata markkaa, ja
Jönni anoi hallitsijalta saada vielä elää ja saikin sen oikeuden
armosta. Sitä päätöstä hän nyt uskollisesti odotteli.
Ja sitten heltyi kauppaneuvos kaimansa kohtaloista vielä niin, että
puheli:
"Sinä, Jönni, pelastit henkesi suuresta vaarasta. Sinun pitää saada
hengenpelastusmitali."
Ja hän hankki sen mitalin Jönnille, Voi hän, vaikutusvaltainen pohatta
kun oli. Mutta Jönni esteli. Hän puheli:
"Hankulle se sopisi paremmin. Hän pelasti minut kahdesti."
Ja kauppaneuvos hankki hengenpelastusmitalin Hankullekin, ja he kävivät
molemmat mitali rinnassa ja olivat ylpeät siitä.
Ja silloin hän joi oman itsensä. Kun näet tuntui, että on
hengenpelastusmitalin saamisen johdosta välttämättömästi pidettävä
pidot, eikä ollut rahoja, niin hän keksi keinon: kun yliopistoon
ostettiin ruumiita leikkausta varten, niin hän möi ruumiinsa siellä
leikattavaksi kuoleman jälkeen, koska jo oli kerran ennenkin leikattu.
"Kun kerran tuli juoduksi kirstu, niin menköön sisuskin kuoren mukana",
puheli hän kauppaa tehdessään. Hän sai sata markkaa ja piirsi
puumerkkinsä kauppakirjaan. Ja piti komeat pidot, päätti joka pennin.
Ja niin ei hänellä, niin paljon kuin olikin etsinyt, ollut kuollessaan
enää omaa ruumistakaan. Sitä hengenpelastusmitalinsa kemuissa
juodessaan ja muistaessaan, että oli ruumiinsa myönyt yliopistolle, hän
puheli:
"Sielläpähän on yliopistossa sitte opissa. Niin että osaa sen kurssin
käytyään tulevassa elämässä olla ja elää paremmin kuin täällä osasi."
Ja silloin, kekkerien jälkipäivänä, saapuivat paperit, joissa Jönnille
myönnettiin hallitsijan armosta oikeus vielä elää. Mutta kun ne olivat
saapuneet, sanoivat toverit:
"Se tuli nyt jo liika myöhään... Kun sinä jo möit ruumiisi, niin
sinulla ei ole nyt ruumista millä elää."
Ja Jönni myönsi asian niin olevan ja siksipä hän ei vienytkään enää
papereita papinkansliaan, että hänet olisi voitu merkitä elossa
olevaksi, ja niin kulki hän papinkirjoissa edelleenkin kahdesti
kuolleena ja oli siitä iloinenkin, sillä hänen ei nyt tarvinnut maksaa
henkirahaa, kun hänellä oli ainoastaan henki, vaan ei ruumista. Ja nyt
kun kaikki oli mennyt, puheli hän miljoonamiehenä olostansa, muisteli:
"Miljoonia sitä minäkin jo liikutin." Ja kun sitä asiaa toverit
pohtivat, niin hän alistui tuloksiinsa tyytymään, puhellen:
"Samahan se kummin päin miljoonaa liikuttaa: kokoaako vaiko riepoittaa,
yhtä hyvin sitä on miljoonamies."
Ja hän aivan selitti:
"On se laivamieskin laivamies, seilasi etelää tai pohjaa kohti." Ja kun
hän ei itseänsä kiinniottaessaan ollut itsellänsä voinut ansaita sitä
puolta miljoonaa, niin hän tyytyi ja selitti:
"Sainhan minä sillä -- veijarilla -- toki sitten kiinnisaatuani
yliopiston palkinnon, sata markkaa." Ja toverit myönsivät, että hän on
ollut taitava etsijä, ovela salapoliisi ja reilu miljoonamies miljoonaa
riepoittaessa, jota todisti sekin, että hän oli saanut sen niin
tarkkaan riepoitetuksi, että ei ollut enää omaa ruumistakaan, miltä
kuolla ja mistä ruunulle henkiraha maksaa.
Mutta sitä hautaristiänsä ei Jönni missään vaiheessansa juonut, kuten
oli nyt kuolemansa jälkeen ruumiskirstunsa ja kaiken muun ryypännyt.
Hän säilytti sen visusti Hankkua, pelastajaansa varten, johon hän oli
nyt entistä alttiimmin kiintynyt, ja kun Hankku sitten kuoli, niin hän
pystytti ristinsä niine kirjoituksinensa, niin että siinä ilmoitettiin
Hankusta: "Tässä lepää satamamies Jönni Lumperi, Kuoli Herrassa ja
lepää Rauhassa ylösnousemiseensa asti."
Mutta sikäli hän oli muuttunut, että ei kieltänyt enää ylösnousemusta,
kävi kirkossa ja ehtoollisella. Vakavana syötteli hän nyt ystäviänsä,
pulukyyhkysiä, joihin hän oli nyt kiintynyt entistä hellemmin, ja
todisteli siitä miljoneeriksi tulosta muille että:
"Se on vaikea asia... Kun sitä ei nuorena ole alottanut jo
kymmenvuotiaasta, kuten kauppaneuvos Lumperi."
Tosissaan hän sitä puhui ja varoitti:
"Ei pidä yrittää miljoneeriksi! Siinä voi tulla köyhälle konkurssi."
Hän muisti, miten kovalle se oli ottanut, kun hän sitä yritti, ja hän
selitti:
"Jos on miehellä oikein miljoonamiehen luonto, niin miljoona ei ennätä
läpikään käydä... Menee jo ennen kuin on tullut."
* * * * *
Ja sitten tapahtui yhä ja yhä uutta, joka ikuistutti Jönnin, tuon
taivaanlintusen, suorastaan kuolemattomaksi.
Sillä Janne Limperi oli kuullut Jönnin vaiheista ja ihastunut niihin ja
hänen elämänaatteeseensa. Hän oli etsinyt Jönnin, hurmautunut hänen
vaiheistansa ja tuosta hänen vapaasta elämänaatteestansa, kuten aina
salapoliisiromaania lukiessa ja kuten ihastutaan kaikesta iäisestä.
Kurillaan hän sen kaiken tosin alkuaan teki, mutta leikistä tulikin
sittemmin tosi.
Ja niinpä osti hän Jönniltä sen nimen käytettäväksensä Jönnin kuoleman
jälkeen. Hän maksoi siitä kolme markkaa ja Jönni joi ne. Sittemmin
Janne vajosi Jönnin jälille ja oli Jönnin kuollessa jo valmis nimeä
perimään, ja toverit sanoivat Jönnille, että hän joutuu nyt
taivaanvaltakunnassa irtolaiseksi, kun hänellä ei ole nimeä.
Mutta ei Jönni hätäytynyt. Hän puheli:
"Minä rupean siellä etsiväksi poliisiksi ja etsin oman nimeni. Kun olen
jo ajassa siihen toimeen harjaantunut." Ja niin oli hän varannut
itsellensä taivaanvaltakunnassa jo vakinaisen viran, ja siitä toimesta
kirjoitetaan vielä monta ihmeellistä kirjaa. Janne Limperi harjoitteli
itseään Jönnin toimeen Kotkassa, jossa poliisit häntä kantoivat, kuten
Nuutinen Jönniä, ja hän oli jo muuttanut nimensäkin Janne Limperistä
Jönni Lumperiksi, jonka nimen oli Jönnilta ostanut.
Ja kun toverit johtuivat puhumaan Jönnille siitä, että hän on
salapoliisina etsinyt omaa itseänsä, niin hän selitti:
"Johan minä sitä silloin aina sanoin, että se veijari pyörii varmasti
ihan minun silmissäni, vaikka minä en sitä vain huomaa."
Ne toiset kyllä aina pyrkivät tekemään pilaa ja sanoivat:
"No nyt sinä sitten löysit itsesi... Sen suurhuijarin."
Mutta ei Jönni siitä pahastunut, vaan puheli tosissaan, vakaana:
"Ka sitä ei ihminen löydä omaa itseäänkään, jos ei sitä ahkerasti ja
kaikilla kujeilla ja keinoilla etsi." Ja varmasti hän lisäsi:
"Mutta minä kun etsin, niin nyt minä tiedän, että minä olen se. Näen
kuin peilistä. Ja mitä sitä muuta tarvitseekaan."
Ja silloin toverit hänelle taas filosofeerasivat, tekivät
hyväntahtoista pilaa. Kun hän etsiessään oli oman ruumiinsakin jo
juonut, niin he nyt puhelivat:
"Ja nyt kun sinä löysit oman itsesi ja sait vielä sen lisäksi armossa
luvan elää, niin sinulla ei ole enää omaa ruumista, millä elää ja
juoda, ja minkä rinnassa henkesipelastusmitalia pitää... Kun jo möit
ruumiisi yliopistolle ja joit. Eikä nimeäkään ole."
Sen myönsi Jönni ja selitti vakaana:
"Ka ne ovat etsiessä... niin itseään kuin muutakin arvokasta katoavaa
etsiessä menneet kaikki... Niin ruumis kuin muukin."
Mutta ei hän surrut. Olihan hänellä toki oman henkensä pelastusmitali,
jos kohta sitä täytyi nyt kantaa vieraalle myödyn ruumiin rinnassa,
mutta hän alistui ja puheli:
"Henkihän se on kuitenkin enemmän kuin ruumis. Ja ruoka tarpeellisempi
kuin itse vatsa." Ja kun joskus kevytmieliset häntä härnätessään
häneltä vieläkin kysyivät: "Onko Jönni jo löytänyt itsensä?" niin hän
ei suuttunut, vaan vastasi:
"On." Ja koska hän oli sen Jönnin itsensä jo juonutkin, niin hän
selitti:
"Löysin ja join suuhuni hautoineen päivineen. Niin että nyt on Jönni
lurjus varmojen lukkojen takana."
Ja aivan toisti, vakuutti:
"Niin että se on minussa. Se lurjus... Minussa sisällä."
Ja hän oli ylpeä siitä, että oli ollut niin taitava salapoliisi,
saattanut etsimänsä lurjuksen niin lujaan linnaan ja niin varmojen
telkien taakse. Liisa häntä kyllä kerran nuhteli siitä, että hän kaikki
oli juonut ja tuhlannut, soimaten:
"Mikä miljoneeri siitä semmoisesta tuhlaajapojasta tulee!... Joka juo
ja tuhlaa ruumiskirstunsakin ja itsen ja nimensäkin." Mutta Jönni vain
vastaili raamatun sanoilla:
"Joka itsensä kadottaa, hän löytää sen... Ja Isällä ei miljoona lopu...
Kun on semmoisen miljoona-Ukon poika." Ja siltä isältänsä hän sanoi
perineensä sen miljoonamiehen luonnonkin ja tuhlaajaluonnon.
"Se kun Hänkin kaikkea pyhää tuhlaten jakaa", puheli hän.
Mutta kauppaneuvos Lundbergista hän puhui aina suurella hartaudella ja
oli ylpeä siitä, että on sen kaima. Varsinkin kuukauden viime päivänä,
eläkkeen saatuaan ja sillä itsensä sopuhumalaan ryypittyänsä, hän siitä
jutteli. Samalla hän varoitti häntä ja tuota upporikasta toisiinsa
sotkemasta, kuten ihmiset olivat silloin tehneet. Hän ilmoitti:
"Minun ja kauppaneuvos Lumperin välillä on ero."
Hän muisti senkin eroituksen, selittäen:
"P ja t on meidän välillä erona."
Ja vieläkin useammin hän puheli siitä kuolleista ylösnousemisestansa.
Se usko syventyi hänessä yhäti varsinkin sen lääkärintodistuksen takia.
Ja jos joku asiaa epäili, kun hän sitä kertoili, niin hän näytti tuon
todistuksen ja luetutti epäilijälle sanat: "on kuollut ja oikeutettu
haudattavaksi" j.n.e. Ja jos vieläkin joku epäili, niin hän neuvoi
kysymään prokuraattorinvirastosta, jossa oli virallistakin virallisempi
lääkärintodistus siitä, että hän on kuollut sydänhalvaukseen ja
leikattu ja haudattu ja noussut ylös kuolleista. Ja kun hän satamassa
jollain laatikolla, säkillä tai muulla hengenpelastusmitali rinnassa
istuksien syötteli pulukyyhkysiänsä, ja Nikolain-kirkon kellojen kumea
ääni vapisi kaupungin yllä raskaana, silloin hän muisti aina, kuinka
mukavasti sielu oli heilunut, silloin kun hän nousi ylös, ja hän oli
silloin aina uudestaan tuntevinaan saman suloisen tunteen, nousevansa
heiluvassa sellissä, kirkonkellojen kumistessa ylös korkeuksia kohti.
Ja sitten kuoli hänkin, vielä kerran. Kun Riukku jätkä meni silloin
papinkansliaan siitä ilmoittamaan ja kanslian kirjurina oleva mies
aikoi merkitä miehen kuolleeksi, huomasi hän ihmeekseen sen jo olevan
kaksinkertaisen vainajan ja ilmoitti Riukulle:
"Sehän on jo monta vuotta sitten kuollut. Jopa kahteenkin kertaan!
Ensin myrkytykseen ja sitten sydänhalvaukseen."
Alkoivat pitkät selvittelyt. Riukku ilmoitti:
"Se silloin vielä heräsi kuolleista ja pelastui."
Kirjuri oli ymmällä, kyseli virastoista, jos mistä. Lopulta selvisi
asia. Kun hän silloin merkitsi Jönnin kolmannen kerran kuolleeksi, niin
hän puheli äkeästi:
"Se mies näkyy tekevän kuolemista ammattityönään! On kuoltuaan
leikeltykin ja sahattu ja paloiteltu ja yhä vain kuolee!"
Ja hän kysyä äyhkäsi Riukulta aivan äkeästi:
"Tokko se on eläissään muuta tehnytkään kuin kuollut ja yhä ja yhä vain
uudestaan kuollut?"
"Ka... Onpa sitä jo siinäkin työtä kerrakseen... Varsinkin jos ottaa
huomioon työn laadun ja raskauden... Ei sitä monikaan ota
ammattityökseen. Varsinkin kun on niin huono palkka ja epäterveelliset
ja kosteat asunto-olot, eikä rokulia työn jälkeen tuntiakaan, ja
litviikkipäivä vielä epävarma", vastaili kirjurin vihasta häjyyntynyt
Riukku ilkeyksissään, ja kirjuri äkämystyi Riukun pisteliäästä
puheesta, niin että soimasi vihaisesti:
"Sano nyt jo sille, että heittää moisen ammatin hiiteen. Ja alkaa
lopultakin jo muuta työtä hapuilla, ettei taas joudu sahattavaksi."
Ja hän kysyä äsähti lyhyesti, tiukasti:
"Milloin se haudataan?"
"Ka... Kun on ensin sahattu", selitti Riukku asian, Jönni kun oli näet
ruumiinsa jo myönyt ja juonut, ja silloin äsysi kirjuri kuin
harmissaan:
"Mhy! Paholainen!"
Ja kuin vihastunut hän jatkoi, tenäsi:
"Sahuuttaa vain ja sahuuttaa itseään. Ja kuolee ja taas sahuuttaa ja
taas kuolee, eikä vain saa henkeä pois itsestään... On siinä oikea
hengenpelastaja!"
Ja Riukku ilmoittikin Jönnin sillä ansainneen mitalin.
"Kuolleista heräämisellä", selitti hän ja lähti Jönniä sahuuttamaan.
Mutta Liisa pesi Jönnin ruumiin ja itki häntä, ja kun hänet oli sitten
kauppakirjan mukaan taas sahattu ja leikelty, niin toverit toimittivat
nuo paloitellut jäännökset hautaan. Kun Jönnillä itsellänsä ei ollut
varoja, koska "miljoona oli kuollessa selvä", kuten hän oli Riihimäellä
Nuutiselle uhannutkin, täytyi hänet haudata poliisilaitoksen varoilla.
Ja nyt oli Nuutinen eilen palannut Helsinkiin virkaan. Hän joutui taas
Jönniä kantamaan. Entinen Janne Limperi, se Jönnin nimen ostaja, oli
sekin nyt sattunut tulemaan Kotkasta Helsinkiin, mutta oli Jönniä
surressaan juonut itsensä niin humalaan, ettei kyennyt saattajaksi.
Vainaja haudattiin Malmille Hankun viereen. Ensi aluksi olivat toverit
aikoneet siirtää ristin hautojen keskivälille, jakaa sen kahtia, siinä
kun olikin Jönnin nimi eikä Hankun. Mutta sitten he kuitenkin olivat
hankkineet Jönnille erityisen ristin, johon oli kirjoitettu:
"_Tässä lepää Se Oikia jönni lumperi, joka nousi jo ylös Kuolleista ja
Löysi itsensä. Haudattiin tovereilta ijankaikkisesti_."
Ja kun he sitten Jönnin haudattuansa sen pystyttivät haudalle, niin he
uskoivat Jönnin joutuneen lujempien lukkojen taakse kuin silloin ensi
kerralla, jolloin hän vielä kuolleista heräsi. He puhelivat:
"No nyt ei Jönni enää nouse ylös."
Siitä he olivat varmat. Ja kun he nyt Jönnin majassa istuivat hänen
hautajaisiansa, puhuivat he taas siitä ylösnousemus-asiasta. Se Jönni
kun olikin heidät silloin ylösnoustuaan niin pahasti peloittanut. He
puhelivat vakavina. Jönnin peruilla ei saanut enää ryyppyjäkään.
Paljasta kuivaa piippua poltellen he hieman happamina muistelivat
asioita, ja vaikka mielet olivatkin vakavat, niin olivat he nyt
kuitenkin varmat siitä, että nyt ei Jönni enää ota arkkua selkäänsä ja
tule heitä säikyttämään, kuten teki silloin kun kuolleista heräsi.
Ja Nuutinen oli nyt Jönnin haudan umpeen luotua vierittänyt haudalle
kiven ja sanonut hänkin:
"Tottapahan nyt lopultakin jo kestät." Hän oli vihdoinkin siitä varma
ja poliisikamariin palattuansa puheli komisariukselle:
"No lopultakin toki pääsi yhdestä eroon. Nyt ei nouse."
Mutta ei komisarius joutanut siinä työkiireessä kuulemaan mitä hän
puhui, vaan ilmoitti:
"Yömajasta soittivat äsken, että siellä eräs jätkä, joku Jönni Lumperi,
on taas juonut itsensä avun tarpeeseen... Jos konstaapeli Nuutinen
menee sen kantamaan tänne."
Ja silloin tyrmistyi Nuutinen niin, että ei huomannut kirotakaan, vaan
päivitteli:
"Se mies on ikuinen jätkä... Se ei tee muuta kuin kuolleista herää...
Kun olet sen hautaan kantanut, niin et ennätä kotiin, kun jo tuodaan
sana, että se on humalaisena avun taipeessa."
Ja muistaessaan, että Jönni oli jo kahdesti leikeltykin, hän ihan
harmistuneena lisäsi:
"Vaikka olisi jo keitettykin ja syöty, niin huomenna sen edestäsi
löydät ja senkuin ala kantaa."
Ja mennessään hän vielä manasi:
"Se mies on ihan varmasti taas minun kannettavakseni kuolleista
herännyt."