Mutta Helsingissä oli nyt surua Jönnin ystävien kesken. Sanomissa oli
jo kuolinilmoitus ja lisäksi sitten kertomus Jönnin surullisesta
lopusta, myrkyn juomisesta. Liisa näki nyt toiveensa raukeavan. Hän
itki Jönniä.
"Hyvä mies hän olisi ollut", puheli hän puhemieseukollensa. Se
lohduttamaan.
"Onhan se vielä ylösnousemus", puheli hän savut imaistuaan, lohduttaen:
"Niin että taivaan ilossa saatte... Niinkuin toisenne kohdata."
Todellisella osanotolla hän sitä lohtua lupaili. Mutta silmiään
kyynelistä kuivaten haikaili Liisa:
"Sinne on pitkä matka vielä... Taivaan iloon."
Rakkauttakin hän nyt kaipasi, avio-onnea ja lempeä, ja puheli:
"Sitä kun olet, nainen, niinkuin lämpömittarin elohopea: et sitä
itsestäsi riipu, vaan nouset ja lasket sen mukaan miten se ulkoa
lämmittää."
Puhemieseukonkin mieli herkkyi. Hän puheli:
"Niin, kylki... Kylki se on meillä kullakin ja..."
Savut hän välillä puhalsi sieraimitse ja lopetti:
"Kuvetta se kylki viereensä vaatii... Se on Herran tahto, niin pienessä
kuin suuressakin."
Ja Liisa itki, ja hän huomasi rakastaneensa Jönniä jo pitkät ajat ja
suri nyt sen surullista poismenoa, suri vilpittömästi, kuten aina
morsian sulhasensa poismenoa. Aivan hän valmisti pienet hautajaiset,
kutsui niihin vieraiksi puhemieseukon ja sisarensa miehineen. Oltiin
hautajaismielellä. Erikoisemmin suri Liisa sitä, että Jönni oli juuri
nyt pois temmattu. Hän haikaili, puheli:
"Juuri kun oli pelastumisensa tielle lähtenyt ja alkanut uuden elämän,
niin pitikin Herran hänet pois kutsua!"
Sisaren mies, räätälimestarikin siitä heltyi ja mietteisiinsä
syventyneenä, vakaana puheli:
"Ne ovat monimutkaisia. Nekin Herran aivoitukset. Kuten meidän ihmisten
tietkin."
Ja niinpä tuntui Jönni-vainaja nyt jo aivan perheen omaiselta,
langolta. Häntä surtiin vilpittömästi. He söivät hautajaisaterian,
puhuivat kuoleman vakavuudesta ja veisasivat monta hurskasta
hautajaisvirttä.
* * * * *
Riihimäeltä päästyään Jönni ajeli nyt junassa Helsinkiä kohti.
Ja siinä ajaessa johtui hän muistamaan sen Pinturin antaman
lääkärintodistuksen. Hän kaivoi sen povitaskusta, ja kun ei itse siitä
mitään ymmärtänyt, ojensi sen vastapäätä istuvalle miehelle ja kysyi:
"Mitähän tässä on?"
Mies silmäili sen ääneti. Siinä todistettiin Jönnin kuolleen
myrkytykseen. Asiaa sen enempää Jönnille selittämättä ojensi tuo
tuntematon todistuksen hänelle takaisin ja luullen Jönnin tarvitsevan
sitä vainajalle hautaa tilatessaan, ilmoitti:
"Tämä on vietävä papin kansliaan."
Juna saapui Oulunkylään. Miehellä oli kiire poistua, ja asia jäi
silleen.
Mutta Jönni ymmärsi, että hänen on tuo todistus vietävä todellakin
papin kansliaan, todistaakseen että hän on vironnut, elää vielä. Sitä
kai se Pinturikin oli silloin jo sanonut että: "Se olisi ollut vietävä
pappilaan."
Ja niinpä lähti hän oitis Fredriksbergiin saavuttuaan näyttämään
itseään papeille. Hän tuli Söörnäisten seurakunnan kansliaan ja ojensi
papille tuon paperin. Pappi silmäili sen ääneti, merkitsi vainajan
kuolleeksi, ojensi paperin takaisin ja sanoi lyhyesti:
"Näyttää vain haudankaivajalle."
Sillä hän luuli Jönnin olevan tuolle vainajalle hautaa tilaamassa.
Jönni oli jo poistua, kun pappi silloin äkkiä hoihkasi:
"Vartoopas vähän!" Jönni pysähtyi. Pappi arvasi hänen tarvitsevan
vainajalle ruumisarkun, ja kun Kontiaisen ruumisarkkukauppa oli hänelle
luvannut pienen prosentin jokaisesta ruumisarkusta, jonka voi papin
suosituksella myydä, ja kun se liike oli vielä kristillismielinen, niin
hän ojensi Jönnille sen ilmoituskortin, jossa suositeltiin liikkeen
ruumisarkkuja y.m. hautaustarpeita.
"Tässä olisi... Eräs kortti", sanoi hän lyhyesti, kortin Jönnille
ojentaen. Jönni pisti sen poveensa ja haikaili lähteä myömään
ruumisarkkuansa. Ei hän ymmärtänyt, mikä kortti se oli ja miksi pappi
sen hänelle antoi.
Ja oitis Jönnin lähdettyä saapui prokuraattorinvirastosta toinen
lääkärintodistus, jossa saman Jönnin todistettiin kuolleen
sydänhalvaukseen. Pappi puheli silloin:
"Sepä mies on tehnyt kuolemasta lujaa. Kun kuoli myrkytykseen ja sitten
sydänhalvaukseen."
Mutta ei auttanut muu kuin merkitä kirkonkirjaan molemmat kuoleman syyt
ja lääkärien todistukset. Papin poistuttua puheli silloin
salaepäjumalinen kirjuri:
"Se mies ei varmaankaan herää kuolleista tuomiopäivänäkään. Kun teki
niin lujaa ja perinpohjaista työtä, että kuoli kahdesti."
Samoihin aikoihin aherteli Jönni ruumiskirstuaan pois pakaasista.
Siellä Fredriksbergissä lyöttäytyi hänen seuraansa joukko tuntemattomia
sakilaisia. He loittonivat metsään, ja siellä vieri päivä erinäisissä
toimissa. Jönni näet innostui niille siellä kertomaan siitä
tamperelaisesta suurveijarista, joka oli Ruotsissa ja Oulussa puijannut
miljoonia. Hän kertoi sitä alttiisti, kuten lapsi, joka kertoilee
satua, ja huudahti kateellisena:
"Sitä miestä lykästi. Suuri lurjus oli ja Tampereellakin yritti
miljoonia kootessaan ihan tehdä tuhottomia, mutta lykästi vain
sittenkin veijaria." Mutta kun hän oli sille nyt tuosta lykästämisestä
kateellinen, kun ei hänelle itselleen ollut lykästänyt, niin hän
kostaaksensa lisäsi:
"Mutta paha omatunto hänellä nyt toki on. Ja pelko että joutuu ruunun
leipiin."
Niin kului päivä. Vasta pimeän tultua alkoi hän hommata maja-pahaseensa
lähtöä, viipyi vielä asemalla ja vasta tuossa puoliyön seudussa kohotti
arkun selkäänsä, pitkin selkää, sitaisi sen nuoravyöllä vyötäisen
kohdalta kiinni, nosti ristin olallensa ja niin lähti pimeähkössä
yöhämärässä kävelemään majaansa kohti.
Mutta asian tälle kannalle kehityttyä oli prokuraattorinvirasto
asetuksen mukaan julistanut Jönnin erityisellä päätöksellä kuolleeksi.
Hän oli nyt kaikissa suhteissa niiden lakien ulkopuolella, jotka on
säädetty elossa olevia varten.
* * * * *
Ja suri se Jönnin ammattikuntakin parhaansa poismenoa. Hankku oli
saanut jo kirjeen ja testamentin. Hän isännöi tuon testamentin nojalla
jo Jönnin huonevainajassa kuten aina isäntä.
Niinpä hän oli jo myönyt kaikki Jönnin perut. Senkin Jönnin ostaman
sadan markan aviosängyn. Huone oli jo tyhjä. Ainoastaan se pöydän
virkaa toimittava laatikko ja istuimet, puupölkyt, olivat jälellä.
Ja nyt he joivat siellä Jönnin hautajaisia, koko ammattikunnan
ydinjoukko. Oli jo yö. Huone, joka oli päivälläkin pimeähkö, sen pienen
akkunapahasen ruudut kun olivat päreillä ja rievuilla paikatut, oli nyt
jo pimeä kuten aina yöllä. Pöydällä palaa kärysi viheliäinen lamppu
vaivaisena kuten rakkauttaan ruikuttavan laulu. Sakea tupakan savu
lisäsi pimeyttä. Akkunaton eteinen oli aina aivan pimeä.
Ja he joivat ja puhuivat vainajasta hyvää. He joivat jo Jönnin
tavaroilla saatujen viimeisiä. Ylistivät Jönniä ylettömästi:
"Hän oli oikea... Ei mikään porvari rikkaanakaan", puhelivat he. Puhe
johtui sitten Jönnin surulliseen kuolemaan, siitä kuolemaan yleensä.
"Ei... Ei palaa enää Jönni", puheli eräs kuin Jönniä kaivaten. Se oli
selvä.
"Eihän sitä sieltä enää entisille koivilleen nouse", toisti toinen.
Ryypittiin lisää. Humaltuneet mielet olivat alttiit kuoleman
vaikutelmille puoleen jos toiseenkin.
"Ylösnousemusta että on, sanotaan", alkoi nyt Hankku siitä Jönnin
puheesta johtuen ja kysäisi äkkiä:
"Mutta onkohan tuota? Sitä kuolleen ylösnousua?"
Arveltiin. Toiset myönsivät, toiset kielsivät. Alkoi pieni kinastus.
"Senkö lemmolle sitä sieltä enää nousisi... Kun on jo koko maailmasta
kuitti", kiivastui vihdoin eräs. Virisi siinä jo rähinä.
Mutta päätökseksi alkoi väsyä se, että ei sitä ylösnousemusta ole.
"Mikä kerran meni, niin vedä vaan risti päälle!" ynseili eräs.
Kankkukin taipui nyt niin uskomaan ja arveli:
"Muutenhan se olisikin vain kahtaannepäin kulkua... Joutavaa
reissuamista ensin sinne ja sieltä takaisin."
Ja Hankun sana tehosi loppuihinkin. Taas päätettiin, että Jönnin päälle
saa vetää ristin.
"Kuitti on Jönni jo nyt", todisti eräs. Hankku muisti nyt Jönnin
silloin äkäillessään väittäneen, että kummittelee. Hän kertoi sen,
selitti:
"Sanoi että kuollut voi... esimerkiksi juoppoa kun Herra rankaisee,
nousta haudastaan ja astua syntisen eteen ja ottaa sitä nokasta kiinni
ja sanoa että tällä tavallako sinä muljaat ja tuhlaat."
* * * * *
Ja miten ollakaan, niin se kummitus-asia oli, varsinkin näin pimeän
aikaan, yösydännä ja vielä kuolleen kotona koko joukon toista kuin se
ylösnousemus-asia. Yksi ja toinen jo vilkaisi ovea kohti, jonka takana
oli pimeä eteinen.
Mutta he tekeytyivät ynseiksi sillekin uskolle. He yltyivät juomaan,
kokien juuri sillä vaimentaa sitä kamalaa uskoa ja salata sitä
toisiltaan.
Niin alkoi oikea mässäys ja rähinä. Nyt he jo, sitä outoa tunnetta
voittaakseen ja toisiltaan salatakseen, puhuivat aivan pilkkasanoja.
"Kyllä vaan olisi Jönnikin retkillä!... Jos nousisi haudasta ja lähtisi
reissuun sitä varten, että vanhaa ryyppyveljeään muistuttamaan siitä
asiasta!" ivaili eräs, ja Hankku päätteli:
"Rauhassa saadaan ryypätä... Ei Jönni enää niskaan hyppää."
* * * * *
Mutta silloin kuului pimeästä eteisestä outoa kolinaa. Kaikki
vaikenivat, katsahtivat oveen. Ovi avautui, ja siihen ilmestyi
silinteri päässä Jönnin jykevä hahmo, pitkä ruumisarkku pitkinpäin
selässä ja olalla risti.
Karkea kirous pääsi silloin jokaiselta, ja karjuen kuten aina
kauhunlyömät syöksyivät kaikki suinpäin ulos kojusta, läpi pimeän
eteisen, ollen tallata toinen toisensa, jopa Jönninkin, joka pelastui
nyt kuolemasta ainoastaan siten, että ulos karkaava jätkälauma syöksi
hänet arkkuineen syrjään.
Se oli rymy. Jotenkuten kauhustaan toinnuttuaan riensivät jotkut
ilmoittamaan asiasta matkan päässä passissa seisovalle poliisille ja
vaatimaan sitä ottamaan asiasta selvän.
Ja passissa oleva poliisi oli juuri varkain käynyt läheisen
passipoliisin luona, ja he olivat puhuneet Jönnin kuolemasta. Sillä
poliisi Malinen oli tuonut leikkauspöytäkirjan ja muut paperit.
Molemmat he tunsivat Jönnin ja olivat asiasta nyt puhuessaan sanoneet:
"No nyt ei sekään enää anna vaivaa."
Ja heti heidän erottuaan saapuivat kauhistuneet jätkät toisen, poliisi
Matikaisen luo, kertoivat Jönnin kummittelevan asunnossaan ja vaativat
ottamaan selvää.
Ja poliisin täytyi. Ties jos on rikos tekeillä. Mutta hänkin alkoi
arastua, kutsui sen toisen poliisin mukaansa. Asia tuntui oudolta.
Hehän olivat juuri puhuneet Jönnin kuolemasta, ja nyt ilmoittivat
jätkät tuon samaisen Jönnin kummittelevan elävänä, vaikka on kahdesti
haudattu, välillä leikattu. Ei ihme, että he alkoivat arastella. He
saapuivat Jönnin asunnolle varovasti, sisällisesti arkoina, aivan kuin
hiipien.
Niin saapuivat he eteisen ovelle. Siinä he molemmat taas pysähtyivät.
He paljastivat miekkansa valmiiksi, hiipivät hiljaa kuin hiiret eteisen
läpi ja yhtäkkiä kiskaisivat oven auki.
Mutta Jönni istui silinteri päässä rauhallisesti ruumisarkkunsa
kannella keskellä puolipimeää huonetta, söi juustoa ja ryypiksi
hautajaisoluensa loppuja, olutpullo kädessä, ja puheli poliiseille
tyynenä:
"Kukahan rietas se on täällä isännöinyt, niin että on vienyt koko
kapitaalin. Niin sängyt kuin kaikkikin!" Poliisit oudostuivat. Toinen
jo kiroili:
"Etkös sinä jo kerran kuollut?"
Jönni epäsi ja luullen sen lääkärintodistuksen vain todistavan,
että hän on parantunut, haroi hän sen taskustaan, todistaakseen
elossa-olonsa sillä, ojensi paperin poliisille ja käski:
"Lue tuosta."
Ja poliisi luki:
"Että satamajätkä Jönni Lumperi eli Jöns Lundberg Helsingin
kaupungista on kuollut myrkytykseen ja oikeutettu haudattavaksi,
sen todistan jo ennen vannotulla lääkärin valalla kuin myös
tällä valallisella velvoituksella niin totta kuin Jumala minua
auttakoon sielun ja ruumiin puolesta. Aika ja paikka.
Nils Anselm Hypén.
Lääkäri."
"Häh?" oudostui Jönni, ja poliisi selitti:
"Tässä todistetaan, että sinä olet kuollut ja valmis haudattavaksi."
Molemmat puolet olivat ymmällä. Alkoivat pitkät selittelyt. Mutta
sittenkin se jäi heille epäselväksi.
Mutta Jönni nousi, tarjosi poliiseille ryypyt ja puheli
ruumisarkustaan:
"Olin vain siellä matkoilla vähäsen kauppa-asioissa, niin ostin tuon
irtaimiston sitä varten, että möisin hänet... Jos joku sattuisi
semmoisen taloustavaran puutteeseen."
Poliisitkin olivat toki jo rauhoittuneet. Peräilivät kyllä yhäkin niitä
Jönnin matkoja, mutta Jönni selitteli viattomasti:
"Kauppaneuvos Lumperihan se tässä vain äsken kehoitti onnea koettamaan,
niin yritin ja lähdin reissuun, mutta eihän se mitä onnistunut. Aina
pimeyden valtakuntaa myöten sain vain turhaa koluta."
Poliisit poistuivat ja miettivät asiaa. He aikoivat tietysti kertoa
kaikki poliisikamarissa, mutta kun heillä ei ollut huomenna siellä
virka-asioita, jäi ilmoitus tuonnemmaksi, ja se seikka aiheutti sitten
uuden selkkauksen.
* * * * *
Mutta samoihin aikoihin oleskeli Jönnin toinen morsian, Kourun leski,
Helsingissä niitä rakkaustavaroitansa häitä ja kihlajaisia varten
ostamassa. Samalla oli hänellä pankkiasioita toimitettavana.
Ja nyt hän joutui sisällisesti pulaan. Teki näet mieli käydä kuulua
sulhastansa tervehtimässä, mutta siveänä ja hurskaana naisena ei
tiennyt, olisiko se aivan sopivaa. Hän mietti ja mietti. Rakkaus veti.
Mutta eräs toinen pankki oli nyt korottanut talletuskorkonsa puolta
prosenttia korkeammaksi sen pankin korkoa, jossa hän talletti isoja
rahojansa, ja tuon toisen pankin tuttu virkamies oli häntä kehoittaen
kehoittanut muuttamaan rahansa heidän pankkiin. Sitä asiaa punnitessaan
sai leski nyt sopivan asian käydä sulhastansa kauppaneuvos Lundbergia
tervehtimässä, neuvotellakseen hänen kanssaan asiasta. Tuntuipa kuin
olisi hän velvollinenkin näin suuressa ja tärkeässä asiassa
neuvottelemaan sulhasensa kanssa, varat kun olivat jo tavallaan
yhteisiä ja sulhanen suuri liikemies. Hän siis pukeutui ihanaksi kuten
aina rikas morsian ja lähti juhlallisin mielin tuolle tervehdysmatkalle
sulhasensa, oikean kauppaneuvoksen luo.
* * * * *
Ja nyt oli kauppaneuvoksenkin talossa kiusaa Jönnin liiketoimista.
Punturi oli saapunut maatilaansa myömään, ja hänen puheistaan oli
kauppaneuvos tuon petkuttajan tuntomerkkejä kyselemällä alkanut epäillä
veijariksi kaimaansa Jönniä, ja lopulta hän oli asiasta varmakin.
Ja silloin hän, aina ärtyisä ukko, raivostui Jönnille ihan
tavallistansa ylettömämmin, ties miksi. Äkeällä päällä ollessansa hän
yleensä kiukutteli koko konttoriväellensä, mutta varsinkin
emännöitsijällensä, Emännöitsijä taas oli ikänsä talossa palvellut ja
tunsi ukon. Kun muu väki noiden ukon kiukuttelujen aikana aivan hiipi
varpaillansa, niin riiteli hän rohkeasti, jopa usein tiukastikin
vastaan, ja ukko oli silloin aina kiroillut kaikkia naisia ja manannut
emännöitsijän vastaan-riitelyistä:
"Tuommoisia ne naiset ovat."
Siksi hän olikin sanonut pysyvänsä niistä erossa, elävänsä
vanhanapoikana. Nyt hän oli alkajaisiksi konttorissa kiroillut Jönniä,
ja konttoriväki oli arvannut jatkon tulevan heidän osalleen ja he
tekivät työtä kun kuumeiset. Hiljaa, niin että kuului vain kynän
rapina.
Ja sitten oli ukko purkautunut emännöitsijälle ja oli kehkeytynyt
riitaisuus, jota oli jo kestänyt oikeastaan lähes kaksi päivää. Ukko
oli ärtynyt ja riidellyt ruuastakin, ja emännöitsijä kiihtyi siitä
suorastaan tiukaksi ja uhitteli kuin omalle miehellensä.
"Se on sinun syy. Kaikki on sinun syy", kiukustui siitä ukko
riitelemään ruokapöydässä umpimähkään ja tenäsi:
"Että kaikki on talossa nurin, se on sinun epäjärjestyksesi syy."
Emännöitsijä oli aivan punaisena uhmasta ja uhitteli vastaan:
"Nähdäänhän kenen on syy!" Hän uhkasi jo erota talosta, ei tosissaan,
vaan riidelläkseen ja uhatakseen, poistui keittiöön ja päivitteli
siellä ukosta palvelijoille vihaista:
"Niin tää nyt vasta isäntä on! Alkaa jätkän juoksuista kiukun!"
Mutta silloin lennätti hänelle konttoristineiti sanomalehden, jossa
kerrottiin Jönnin kuolema, ja supisi tulisella kiireellä asian.
Emännöitsijä silmäili lehden, ylvästyi voitostansa ihan muhkeaksi ja
semmoisena viedä ryöhyytti voitokkaana lehden ukon eteen ruokapöytään
ja aivan ilkkuen ilmoitti:
"Lukee nyt! Kuollut tuo on koko jätkä."
Ja sitä menoa ylpeänä ja ynseänä takaisin keittiöön. Yksin jäänyt ukko
silmäili kertomuksen ensin nopeasti, luki sen sitten hyvin visusti ja
aivan jäi miettimään.
Ja miten ollakaan, niin hän heltyi kaimansa kuoleman johdosta.
Varsinkin kun se oli kuollut niin surullisella tavalla, myrkytykseen,
kauheita kipuja kärsien. Hän tutki ja tutki kertomusta siinä
ruokalautanen edessä, ruokaliina ryntäillä.
"Ai-jai!" puheli lopulta itsekseen, tyyten sulaneena. Hän leppyi jo
emännöitsijällekin, hoihki sille keittiöön:
"Jenny Susanna hoi!" hoihki hän, mutta emännöitsijä oli nyt voitostansa
ynseä ja ylpeä, ei ollut kuulevinaankaan kutsua ja saapui vasta tovin
kuluttua, silloinkin muka muulle asialle.
"Tämä on surullinen kuolema! Yksi kauhea ja surullinen kuolema", puheli
silloin lopen sulanut ukko, mutta vaimon sitkeydellä jatkoi
emännöitsijä nyt jo teennäistä ynseänä oloansa, asetteli astioita
kaappiin, ei ollut ukon puhelua kuulevinaankaan ja ynseili:
"Rouva teidän pitäisi ottaa, kauppaneuvos, niin oppisitte olemaan
turhista suuttumatta", ynseili hän vain. Ukko oli sula kuin vaha. Hän
huokasi ja lupaili nöyränä:
"Ei, Jenny Susanna. Minä ei ota koskaan frouva!"
Hän aivan huokasi, korjasi ruokaliinan paremmin ryntäillensä ja
varustautui leikkaamaan paistia.
Mutta samassa riensi konttorineiti ja ilmoitti sulhastaan tapaamaan
tulleesta Kourun leskestä:
"Täällä on eräs rouva Kouru, joka tahtoo tavata kauppaneuvosta."
"Mikä rouva?" katsahti häneen ukko, ja neiti ilmoitti:
"Sanoo olevansa kauppaneuvoksen morsian."
Ukko oli kirota. Hän luuli jonkun tulleen hänestä pilaa tekemään ja
riensi ruokaliina ryntäillä opettamaan sitä.
Mutta ovella hän pysähtyi. Oli aikonut vieraalle pilantekijälle aivan
kirota, mutta kun huomasi sen olevan arvokkaan emännän, niin ei voinut.
Hän aivan hölmistyi, jäi katsomaan leskeen kuin ihmeeseen eikä tiennyt
mitä sanoa.
"Häh?" sai hän siinä pulassa vain kysytyksi. Leski selitti:
"Jos minä saisin tavata sulhastani, kauppaneuvos Lundbergia." Taas ukko
sanattomana katsomaan. Emännöitsijä odotti uteliaana, aivan ihmeissään.
"Va faan?" kääntyi lopulta ukko häneltä ihmeissään kysymään, ja kun
emännöitsijä ei tiennyt vastata, kääntyi hän taas lesken puoleen ja
ilmoitti:
"Minä olen kauppaneuvos Lundberg."
Ja nyt molemminpuolinen vaitiolo. Ovella seisova ukko katsoa tuijotti
vain ymmällä leskeen.
"Puhutteko te ruotsia?" peräsi hän jo, luullen lesken sen hänen
ruotsalaisen "va faan"-kirouksensa ymmärtäneen. Leski alkoi jo
aavistella, että asiassa on jotakin vinossa.
"Pyydän anteeksi", puheli hän jo hämillään.
Konttoriin ehätti samassa liikkeen juoksupoika ja ilmoitti tavallaan
riemuissaan:
"Nyt se Jönni jätkä tulee."
Ja ennenkuin ehdittiin tointuakaan, työntyi Jönni asioitansa
selvittelemään ovesta. Uusi ällistys.
"Häh?" pääsi taas hämmästyneeltä ukolta, ja hän jäi nyt katsoa
tuijottamaan kuolleeseen Jönniin oudostuneena, kuten äsken yhteiseen
morsiameensa. Jönni huomasi lesken, oivalsi asian ja mulkoili hyvin
omituisesti.
"Saatans Jönni!" pääsi lopulta ukolta rehti kirous, ja hän alkoi
nimitellä Jönniä jätkäksi. Sillä aikaa hävisi Kourun leski kenenkään
huomaamatta kuin varjo tai sadun henki. Jälelle jäi vain kaksi
piintynyttä vanhaapoikaa, ja nyt alkoi pitkä tilinteko. Tuo tilinteko
tuli ukon puolelta alkuvaiheiltaan ankaraksi, varsinkin sen vuoksi,
että hän oli tämän morsiamensa odottamattoman ilmestymisen johdosta
joutunut nyt uudestaan raivoisaksi, vaikka ei hän tosin Jönnistä
ehtinyt vielä aavistaa niin suuria, että se olisi siinäkin ollut
pelissä, esiintynyt hänen nimissään arvokkaiden naisten kevytmielisenä
viettelijänä ja hurmaajana.
* * * * *
Mutta emme ryhdy sen tilinteon vaiheita kuvailemaan, varsinkin kun ukko
käytti siinä monta omituista sanaa. Ajan kanssahan kaikki tietysti
selvisi. Mainitsemme vain nyt jo kertomuksen juoneen nähden etukäteen
sen, että aikansa Jönnille kiroiltuaan ukko lopulta taas tuolle
kaimallensa lauhtui ja kaiken lopuksi sitten jo ryhtyi siltä tyynesti
asiaa kyselemään ja tutkimaan kaikella oikean liikemiehen tarkkuudella.
Ja kaikesta sitten perille päästyään hän lopulta suorastaan taas heltyi
Jönnille. Se Jönnin miljoneeriksi yrittäminen häntä aivan liikutti
lopulta. Oli sitä hänkin aikoinaan yrittänyt, ja miten ollakaan, niin
hän suli huomatessaan jätkässäkin tuulahduksen sitä miljoneerihenkeä,
joka oli ollut koko hänen oman elämänsä sisällyksenä. Hän kestitsikin
Jönniä ja siitä sen miljoneeriksi yrittämisestä loppujen lopuksi jo
huvitettunakin puheli Jönnille:
"Se oli ajattelematon yritys."
Arvasi sen. Hän lisäsi:
"Ei sinusta tule enää miljoneeriä." Jönni uskoi sen nyt, kun
kauppaneuvos vakuutti. Hän vastaili:
"Kyllähän se kauppaneuvos tietää... Kun on kokemusta."
Ja hän rohkaistui nyt ukon hyvyydestä, ja hänessä heräsi taas se jätkän
ainainen juomarahahenki. Siinä hengessä eläen hän jo ryhtyi selittämään
ja lieventämään tätä erehdystänsä sillä kuolleistaheräämis-asiallansa,
ilmoittaen hyvän lapsen vilpittömällä kavaluudella:
"Siinä toisessa elämässäkin jo elin... Pimeyden valtakunnassa." Ja kun
ukko kyseli, niin hän kertoili kuolleista heräämisestänsä yhä
rohkeammin, kuten aina se, joka seikkailuistansa puhuessaan innostuu
niitä lisäämään ja liioittelemaan. Ukko suli lopen. Juttu osaksi
huvittikin, herätti myös sääliä, osanottoa.
"Ai-jai, Jönni!"
Jönni mulkoili ja selitti toimessaan:
"Ne sotkivat minut Antti Pitkäsen kanssa, niin että olin jo vähällä
mennä muljahtaa."
"Jaa, jaa, jaa, jaa", puheli kauppaneuvos siitä sotkemisesta lisäillen:
"Sitä sotkeutuu. Ihmisen ja ihmisen välillä ei ole iso ero."
Ja hän lupasi nyt maksaa Jönnille eläkkeen, kymmenen markkaa kuussa, ja
varoitti, ettei Jönni nyt enää sotkisi itseään ja häntä toisiinsa. Hän
huomasi sen "sotkeutumisen" johtuneen hänen nimensä väärinlausumisesta
ja selitti:
"Minun ja sinun välillä on ero."
Ja hän selitti:
"Se ero, että Lundberg ja Lumperi... B ja d on erona meidän välillä."
Jönni kuunteli visusti ja jykevänä kuin hirsi. Ukko kävi niin
toverilliseksi, että alkoi jo kertoa siitä oudosta morsiamensa
ilmestymisestä, vieläkään tietämättä sitä salaisuutta, että Jönni oli
hänelle tuon lesken suloistuttanut. Hän alkoi:
"Minulle siinä eräs... hullu vaimoko lie ollut... Morsiameksi riiasi."
Mutta se oli Jönnille arin asia koko jutussa, se, että hän oli ollut
niin lempeillä retkillä. Vanhanapoikanahan hän sitä ujoili toisen
vanhanpojan edessä ja vielä enemmän muista hyvin ymmärrettävistä
syistä. Hän mulkoili epäluuloisena, kierteli, puheli:
"Ka, se on nainen rakkaudessaan sokea." Ja sanatkin ja vertaukset hän
löysi ja jatkoi:
"Sokea, niin että miehen lähellä kukoistaa kelle hyvänsä... Niinkuin
esplanaadin sireeni, joka kukoistaa lämpimälle, kunhan se vain on
lämmintä... Olipa se sitten touko- tai kesäkuun lämmintä."
"Jaa, jaa", mietiksi ukko. Jönni tunsi pelastuneensa. Erottiin. Jönni
kävi noutamassa ruumiskirstunsa ja lähti sitä myömään. Talon talonmies
oli ollut matkoilla, ei tiennyt Jönnin paluusta mitään. Oli vain
kuullut sen kuolleen ja uskoi niin.
Ja silloin saapui poliisi Nuutinen, tuli suoraan Jönnin asunnolle ja
aikoi vangita. Mutta kun Jönni oli poissa, ruumiskirstuansa myömässä,
ja ovi kiinni, peräsi hän miestä talonmieheltä. Se taas, luullen Jönnin
kuolleeksi, ilmoitti:
"Se on jo taivaassa."
Niinpä lähti Nuutinen poliisikamariin ja puhui asiansa. Mutta sinnekin
oli jo saapunut prokuraattorinviraston virallinen ilmoitus Jönnin
kuolemasta, ja komisarius ilmoitti:
"Se on nyt jo paremmilla markkinoilla." Nuutinen kävi ymmälle. Hän
selitti vielä äsken nähneensä Jönnin Riihimäellä, mutta silloin hänelle
näytettiin tuo prokuraattorinviraston todistus. Hän luki, epäili ja
ihmetteli:
"Sehän nyt on ihmeiden ihme." Hän alkoi ihan kiistää vastaan. Ja
lopulta sukeutui aivan kina.
"Minä sen paremmin tiedän", suuttui näet Nuutinen. Mutta kun se tuntui
komisarius Pökeröstä turskilta puheelta, näin esimiehen edessä, niin
hän suuttui ja komensi Nuutiselle:
"Ei täällä saa kinata."
Mutta komisarius Lepuri toki ryhtyi sovittelemaan ja tyynnyttelemään,
puhellen Nuutiselle:
"Konstaapeli Nuutinen on nähnyt Riihimäellä kummituksia." Ja kun
Nuutinen vaikeni, niin hän aivan lohdutellen vakuutti:
"Kyllä Nuutinen saa uskoa, että se on kuollut." Nuutinen poistui.
Käytävässä tuli vastaan Punturi ja, luullen Nuutisen olevan Helsingin
poliiseja, selitti etsivänsä erästä Jönni Lumperia.
"Se on jo kuollut", ilmoitti hänelle nyt Nuutinen. Punturi masentui.
Hän alistui kuitenkin kohtaloonsa ja puheli:
"Minkäpäs sille sitten enää voi."
Ja luullen Jönnin olevan nyt jo iäisessä vaivassa hän kostonhaluisena
Nuutiselle lisäili:
"Mies kun on semmoisessa paikassa, että ei sen puheille pääse kunnon
poliisi, vaan ainoastaan kelju... Jolla on itsellään helvettiin
piletti."
Hän poistui allapäin. Nuutinen ei tiennyt miten selittää tämä ihme. Hän
lähti mietteissänsä kauppatorille, joka kihisi väkeä täynnä.
Ja silloin hän eräässä väkijoukossa äkkiä huomasi Jönnin kauppaavan
ruumiskirstua.
"Jönni!" huudahti hän. "Taasko sinä olet torilla soittamassa...
Taivaassa jo sanottiin sinun olevan."
"Ka... Nuutinen", ihastui Jönni ja puheli tyynesti:
"Täällähän sitä sinäkin taas huilaat."
Ja taas alkoi Nuutinen häntä soimata ja haukkua ja sanoi hänen
kuolleen, mutta Jönni oikaisi:
"Näithän sinä itse, että minä heräsin kuolleista."
Ja jokapäiväisiin asioihin oitis mennen hän tavallisilla puheilla
jatkoi, selitti:
"Tuntui tämä ruumislotja liialta mööpeliltä, niin palasin tätä
myömään."
Mutta nyt ei Nuutinen sietänyt mitään, vaan haukkui vain ja riiteli, ja
kun muisti ne Punturin sanat, että Jönniä hakemaan ei enää pääse kunnon
poliisi, vaan kelju, niin hän ihan ärjäisi:
"Olenko minä sitten kelju... Että sinut piti vieläkin nähdä."
Hän oli aivan suunniltaan. Jönni kyllä koki häntä sovitella, puheli:
"Ystävyksiä meidän pitää olla... Ja aina yhdessä... Sillä eihän
poliisiakaan olisi, jos ei olisi jätkää."
Mutta ei se auttanut. Nuutinen ei nyt välittänyt niistä, ennenkuin oli
kaikki visusti tutkinut, ja niin selvisi Jönnin ihmeellinen asia
sellaisena kuin se tässä on kerrottu. Kun Jönnin huomattiin eläneen ja
toimineen ja kuolleen niin monena, niin poliisimestari hänelle sanoi:
"Sinuahan on ollut kokonainen lauma... Kun on riittänyt niin moneen
kuolemaankin." Mutta Jönni vastasi siihen vain että:
"Monenahan me ihmiset yleensäkin olemme. Aina varallisuutemme ja
tilanteen mukaan." Ja hän lisäsi:
"Eihän maailmassa ole ollut ihan yksinään muut kuin Aatami. Jolla ei
ollut kenen silmissä ja kukkarolla olla ja elää monena."
Mutta sitten he leppyivät hänelle, kun poliisiherroille selvisi kaikki,
se, että Jönni on kuolleista herännyt, ja hänen miljoonapuuhansa, ja
niin ne siitä hänen heräämisestään sanoivat:
"No... Hän hoksasi tulla aikanaan litviikille."
Ja heille selvisi Jönnin liikemiesnero ja he puhelivat:
"Se on todellakin liikemies: ei jäänyt odottamaan epävarmaa litviikkiä
taivaassa, jolloin voi olla jo kassa tyhjä, vaan hoksasi, että paras on
ottaa palkka oitis ja nauttia se jo täällä. Sillä miehellä on
miljoonamiehen äly."