Raamattu kertoo, että ihminen ennen syntiinlankeemusta oli onnellinen
sentähden, ettei hänen tarvinnut tehdä työtä, vaan sai viettää
aikansa huolettomana ja joutilaana. Langennutkin ihminen rakastaa
joutilaisuutta, mutta kirous painaa yhä häntä, eikä ainoastaan siksi,
että meidän otsa hiessä täytyy syödä leipämme, vaan siksi, että olemme
niin henkisesti rakennetut, ettemme toimettomina saata olla
rauhalliset. Mutta jos ihminen saattaisi tulla sellaiseen mielentilaan,
että joutilaanakin tuntisi olevansa hyödyllinen ja täyttävänsä
velvollisuutensa, niin silloin hän olisi saavuttanut osan
alkuperäisestä onnentilasta. Ja todellakin viettää tällaista
pakollista, huoletonta joutilaan elämää kokonainen säätyluokka --
sotilaat. Tämä pakollinen, huoleton joutilaisuus se onkin voimakkain
viekote ihmiselle antautumaan sotilasalalle.
Nikolai Rostof nautti täysin siemauksin tästä onnesta vuoden 1807
jälkeen palvellessaan Pavlogradin rykmentissä entisen Denisovin
eskadronan päällikkönä.
Rostovista oli tullut karaistu kelpo mies, jota moskovalaiset tuttavat
tosin olisivat pitäneet jonkunverran _mauvais genre_, mutta jota
päällystö, toverit ja sotamiehet rakastivat ja kunnioittivat, ja joka
itse oli täysin tyytyväinen elämäänsä. Viime aikoina, vuonna 1809 oli
hän äidin kirjeissä yhä enemmän ja enemmän huomannut valituksia perheen
taloudellisten asiain rappeutumisesta. Äiti huomautti, että pojan jo
olisi aika palata kotiin ilahuttamaan ja rauhoittamaan iäkkäitä
vanhempiaan.
Lukiessaan näitä kirjeitä Nikolai kauhistui kun huomasi, että hänet
aijotaan houkutella tästä ilmapiiristä, missä hän oli elänyt niin
rauhallista ja hiljaista elämää, kaukana kaikesta elämän hyörinästä.
Hän tunsi, että hänen ennemmin tai myöhemmin taas on laskeuduttava
tuohon elämän kuljuun, missä rappeutunut talous vaatii parannuksia,
missä taloudenhoitajat ovat vedettävät tilille, missä riidellään,
vehkeillään, missä hän on sidottu seurapiireihin, rakkauteensa Sonjaan
ja hänelle antamiinsa lupauksiin. Kaikki tämä tuntui kauhean vaikealta
ja sekavalta, ja hän vastaili äidin kirjeisiin kylmillä, klassillisilla
kirjeillä, jotka alkoivat sanoilla: "_Ma chère maman_"[66] ja
päättyivät sanoihin: "_votre obéissant fils_",[67] mutta tulostaan ei
hän mitään maininnut. Vuonna 1810 hän sai vanhemmiltaan kirjeen, jossa
ilmoitettiin Natashan ja ruhtinas Andrein kihlaus, ja kerrottiin että
häät vietetään vasta vuoden kuluttua sulhasen isän vaatimuksesta. Tämä
kirje suututti ja loukkasi Nikolaita. Ensiksikin kävi hänen sääliksi
Natashan menettäminen, jota rakasti enin perheen jäsenistä; toiseksi
karmi hänen husaariluontoaan, ettei hän ollut kotona näin tärkeän
tapauksen sattuessa, sillä hänpä olisi tuolle Bolkonskille sanonut,
ettei hänen sukulaisuuttaan niinkään kaivata, ja jos hän todella
rakastaa Natashaa, niin pitäisi hänen vähät välittää puolihullun isänsä
suostumuksesta. Hän mietti hetken lomalle lähtöä tavatakseen Natashan
morsiamena, mutta silloin olivat tulossa suuret kenttäharjoitukset, hän
muisti suhteensa Bonjaan ja tuon pelkäämänsä elämän hyörinän, ja hän
jätti lomalle lähdön toistaiseksi. Mutta keväällä sai hän äidiltään
kirjeen, jonka tämä oli kirjoittanut isän tietämättä, ja tämä kirje sai
hänet lähtemään. Äiti kirjoitti että ellei Nikolai tule kotiin ja ryhdy
asioiden johtoon, niin joutuu perheen koko omaisuus vasaran alle ja
kaikki omaiset joutuvat maailmalle. Vanha kreivi on niin heikko,
luottaa niin päättömästi Mitenjkaan, on niin hyväsydäminen, ja kaikki
häntä pettävät siihen määrin, että asiat yhä vain rappeutuvat. "Jumalan
nimessä, rukoilen sinua lähde heti kotiin, jollet tahdo tehdä minua ja
koko perhettä onnettomaksi", -- kirjoitti äiti.
Tämä kirje koski Nikolaihin. Hänessä oli käytännöllistä tervettä
järkeä, joka tarpeen tullen ilmoitti, mitä oli tehtävä.
Nyt oli hänen lähdettävä, jolleikaan ainaiseksi, niin ainakin lomalle.
Miksi hänen oli lähdettävä, sitä hän ei tietänyt; mutta levättyään
puolisen jälkeen hän käski satuloida harmaan, julman äkäisen oriinsa
Marsin, joka kauvan oli seissyt tallissa joutilaana, ja kun hän illalla
palasi kotiin vaahdossa uivalla oriillaan ilmoitti hän Lavrushkalle
(jonka oli saanut Denisovilta perinnöksi) ja luokseen kokoontuneille
tovereilleen, että aikoo pyytää lomaa ja lähteä kotiin. Niin vaikealta
ja kummalta kuin hänestä tuntuikin, että hänen oli lähdettävä
tietämättä onko esikunta ylentänyt hänet ratsumestariksi vai Annan
ritariksi viimeisten kenttäharjoitusten johdosta, ja niin kummalta kuin
tuntuikin ajatella, että hänen näin nyt täytyi lähteä myömättä kimo
kolmivaljakkoaan kreivi Goluhovskille, joka jo kauvan oli hieronut
kauppaa, ja josta asiasta hän oli lyönyt vedon, ettei möisi valjakkoa
2000 rupiaa vähempään, ja niin käsittämättömältä kuin tuntuikin, ettei
hän saisi olla mukana tanssiaisissa, jotka husaarit olivat päättäneet
järjestää panna Pshasgetskin kunniaksi ja härnätäkseen ulaaneja, jotka
olivat juhlineet panna Borschovskin kunniaksi, -- niin kummalta kuin
kaikki tämä tuntuikin, niin oli hän sentään selvillä, että hänen oli
lähdettävä tästä hyvästä, kirkkaasta maailmasta jonnekkin tuonne, missä
kaikki tuntui turhalta hyörinältä ja puuhalta. Viikon kuluttua Nikolai
sai lomaluvan. Koko prikatin upseerit järjestivät Rostovin kunniaksi
päivälliset, jotka maksoivat 15 ruplaa hengeltä. Kaksi soittokuntaa
soitteli, kaksi kööriä lauleli. Rostof tanssi majuri Basovin kanssa
trepakkaa; päihtyneet upseerit syleilivät Rostovia, heittelivät ilmaan
ja lopuksi pudottivat permannolle; kolmannen eskadronan husaarit
heittivät vielä viimeisen kerran hänet ilmaan ja huusivat eläköön.
Sitten asetettiin Rostof rekeen, ja toverit saattoivat hänet
ensimäiseen kievariin.
Puoli tiehen Krementshugista Kieviin Rostof, kuten tavallisesti,
ajatteli yksinomaan eskadronaansa; mutta sitten hän vähitellen alkoi
unohtaa kimonsa, vääpelinsä Doschoiveikan ja alkoi rauhattomana kysellä
itseltään, miltähän olot ja ihmiset Otradnossa nyt näyttävät. Mitä
lähemmä hän saapui kotiaan sitä kiihkeämmin, paljon kiihkeämmin (aivan
kuin tunteetkin olisivat noudattaneet kappaleitten putoamislakia:
nopeuden neliö suhteellinen matkaan) hän alkoi ajatella kotiaan;
viimeisessä kievarissa hän antoi ajajalle kolme ruplaa juomarahoiksi ja
juoksi hengästyneenä kuin nuori poikanen kotitalonsa portaille.
Kun Nikolai oli tointunut tapaamisen ensi riemuista tunsi hän taasen
pettyneensä toiveisiinsa nähden. "Kaikkihan on ennallaan, miksi suotta
niin riensin!" välähti mieleen. Mutta pian hän taas tottui kotioloihin.
Isä ja äiti olivat ennallaan, hieman tosin vanhentuneet. Uutta oli
heissä jonkinlainen rauhattomuus ja toisinaan riitaisuus, jota Nikolai
ei ennen ollut huomannut. Pian hän saikin tietää tämän johtuvan
talouden rappeutumisesta. Sonja oli jo yhdeksäntoista vuotias. Hän oli
kuin kerästä puhjennut ruusu; ei ollut enää mitään odotettavissa lisää,
mutta olipa kyllin näinkin. Nikolain tulo sai onnen ja rakkauden
ylimmilleen hänessä, ja tytön uskollinen ja horjumaton rakkaus
riemastutti Nikolaita. Enin ihmetteli Nikolai Petjaa ja Natashaa. Petja
oli jo suuri, kolmentoista vuotias, iloinen ja järkevän vallaton poika,
jolla paraillaan oli äänenmurros. Natashaa katsellessaan Nikolai kauvan
ihmetteli ja nauroi.
-- Aivan muuttunut, -- hän toisteli.
-- Olenko sitten rumentunut?
-- Päinvastoin, mutta sinussa on jotain niin vakavan arvokasta.
Ruhtinatar, -- sanoi Nikolai kuiskaten.
-- Niin, niin, niin, -- vastasi Natasha iloisena.
Natasha kertoi veljelleen, miten oli rakastunut ruhtinas Andreihin,
miten tämä oli saapunut Otradnoon ja näytti sulhasensa viimeisen
kirjeen.
-- Mitä arvelet, oletko iloinen? -- kysyi Natasha. -- Olen nykyään niin
rauhallinen, niin onnellinen.
-- Sangen iloinen, -- vastasi Nikolai. -- Hän on kelpo mies. Oletko
oikein kovin rakastunut?
-- Miten sanoisin, -- vastasi Natasha, -- olen ollut rakastunut
Borikseen, kotiopettajaan, Denisoviin, mutta tämä on aivan toista. Olen
rauhallinen, luja. Tiedän, että hän on miesten paraita, ja siksi olen
niin rauhallinen, niin onnellinen. Tämä on aivan toista kuin ennen...
Nikolai ilmaisi tyytymättömyytensä häiden siirtämiseen, mutta Natasha
hyökkäsi kiivaasti veljensä kimppuun, todistaen että siirtäminen oli
aivan välttämätön, ja että olisi ollut sopimatonta tunkeutua perheeseen
vasten sulhasen isän tahtoa, ja että hän itse oli siirtämistä vaatinut.
-- Sinä et lainkaan, et lainkaan käsitä, -- puhui Natasha.
Nikolai vaikeni ja yhtyi sisarensa mielipiteeseen.
Veli ihmetteli usein sisarta katsellessaan. Ei sisar lainkaan näyttänyt
rakastuneelta morsiamelta, jonka sulhanen on kaukana muilla mailla.
Sisar oli tyyni, rauhallinen ja iloinen kuten ennenkin oli ollut.
Nikolaita tämä ihmetytti, ja hän alkoi epäillen ajatella Bolkonskin
naimahommia. Hän ei uskonut, että sisaren kohtalo oli jo ratkaistu.
Hänestä yhä tuntui kuin olisi tässä aijotussa avioliitossa jotain
kieroa.
"Miksi häät siirrettiin? Miksei vaihdettu sormuksia?" -- hän ajatteli.
Haastellessaan kerran äidin kanssa sisaresta hän ihmeekseen ja osaksi
riemukseenkin huomasi, että äitikin sydämensä sisimmissä sopukoissa
kantoi epäilyksiä tämän avioliiton suhteen.
-- Tässä hän kirjoittaa, -- puhui äiti, näyttäen pojalleen ruhtinas
Andrein kirjettä, -- kirjoittaa saapuvansa vasta joulukuussa. Mikä
saattaa häntä pidättää niin kauvan? Varmaankin sairaus! Hänen
terveytensä on sangen heikko. Älä sano Natashalle. Älä huolehdi hänen
hilpeydestään: viettäähän hän viimeisiä neitsytaikojaan, minä kyllä
tiedän, miten ruhtinas Andrein kirjeet häneen koskevat. Muuten, kaikki
saattaa vielä hyvinkin päättyä, Jumala suokoon, -- päätti äiti aina
tästä asiasta puhuessaan: -- onhan hän kelpo mies. -- Jonkinlainen
salattu ynseys särähti äidin puheesta, mikä seikka muuten on tavallista
äideillä, kun he ajattelevat tyttärensä avio-onnea.