VII

Martti ei viivytellyt ryhtyessään jälleen kauppahommiin, se on,

niiden jatkamiseen kotona Münsterburgissa. Hän vuokrasi tarvittavat

huoneet konttoria ja makasiinia varten, ja pian istui kirjurikin

pulpetin ääressä ja oppipoika juoksenteli edestakaisin. Maria rouva

pyysi hartaasti jättämään hänen haltuunsa sen pienen kotona olevan

kaupan ja Martti suostui siihen mielihyvällä, hän kun aikoi sinne

siirtää erityisiä tavaroita, joiden hoitaminen tuntui hänelle

itselleen olevan liian vähäpätöistä ja vähän tuottavaa. Mutta

kävikin niin, ettei tuo tarmokas nainen niin helposti suostunutkaan

kaikkeen, vaan oli hän asioista selvillä yhtä hyvin kuin mikähän

vanha ja kokenut kauppahuoneen johtaja. Hän ei halunnut paljon,

mutta sen sijaan hyväksi tunnettua tavaraa, jolle hän tiesi

varman ostajakunnan, joka lisääntyi lakkaamatta, mutta tasaisesti

ja ilman tungosta, niin että hän saattoi vallan mukavasti pitää

tavaravarastonsa täysinäisenä; lyhyesti, hänen liikkeensä oli yksi

niitä, joita on tapa sanoa hiljaisiksi kultakaivoksiksi.

Hänen miehensä varoi häntä tässä toimessaan häiritsemästä ja antoi

kernaasti hänen toistaiseksi hoitaa erityiset laskunsa, jotka hän oli

tarkastanut ja huomannut niiden olevan hyvässä järjestyksessä. Tosin

tämän täytyi tarkastaessaan noukkia eri meno- ja tuloerät kokoon

sieltä täältä hänen vihkoistaan ja kirjasistaan, Marian levotonna

seuratessa mukana mitä siitä lopuksi tulisi; tyytyväisenä tämä sitten

nauroi, kun lopuksi kaikki viimeiseen frangiin saakka oli mustalla ja

punaisella musteella oikealle paikalleen merkittynä bilansseineen ja

jälkiosoitteineen.

Niin eleli Martti Salander omaisineen vanhalla pohjalla ja saattoi

levollisesti katsahtaa ulos maailmaan ja tulevaisuuteen, mikäli se

ihmiselle on mahdollista; sillä ken ei maailmaa ja aikaakin pyri

yllättämään, sen jalkoihin vierivät ne itsestään.

Huolimatta pettymyksestään, joka silloin hänen sunnuntaillisella

kävelyretkellään yleisön joukossa vaikutti häneen niin masentavasti,

täytyi hänen toki uudelleen suunnata katseensa julkisiin asioihin ja

sellaisinaan niihin lähemmin tutustua. Tuota uutta perustuslakia,

jonka münsterburgilaiset olivat hyväksyneet, kiittivät muiden maiden

etevimmät valtio- ja yhteiskuntakehityksen harrastajat jokseenkin

tyydyttäväksi, sen avulla kun voisi saavuttaa mitä vain pontevasti

tahtoisi; ja nuo yhtäläiset oikeudet, jotka oli voitu kansalle

suoda kohtalaisessa, melkeinpä vaatimattomassa määrin, riittäisivät

jo nykyisessä puustavin mukaan ymmärretyssä muodossaankin pitkin

matkaa saamaan aikaan mitä suurimpia muutoksia, joita tuo sama kansa

ei ollut osannut ajatellakaan. Näinä ensi vuosina olikin sitten

lakiehdotusten ja äänestysten takia yhtä surinaa kuin mehiläiskeossa,

ja Salander huomasi ihmeekseen, kuinka jossain puolihämärässä

oluttuvassa pari ehdotuksen tekijää saattoi kiinteään ja valmiiseen

muotoon laatia suunnitelman pienoselle, miljoonia kysyvälle laille

tai kansanpäätökselle, ilman että kansan valitsema hallitus sai

siihen sanaakaan sanoa. Sen lisäksi saivat nuo ylempäin ja alempain

hallinto-, oikeus-, koulu- ja kunnallisten virkamiesten taajaväkiset

ja lyhyin väliajoin uusiintuvat vaalit äänioikeutetun väestön

lakkaamatta jaloilleen, ja kun Martti Salander ei lyönyt laimin

mitään näistä velvollisuuksistaan, näki hän huomaamattaan joutuneensa

virran keskelle. Paremmin oppiakseen kävi hän valtiollisissa

kokouksissa, alkoi ottaa keskusteluihin osaa ja tehdä ehdotuksia, ja

kun hänen riippumattomuutensa oli tunnettu ja sen vuoksi tiedettiin,

ettei hän omia etujaan tavotellut, valittiin hänet kaikenlaisiin

valiokuntiin, joiden tehtäviin hän kiitettävällä innolla antausi,

vaikkakin niihin kuului maaseuduilla kierteleminen eikä hän ollut

sellaiseen tottunut.

Tällä laajalla uralla joutui hän välittömään kansanjohtoon eli

jonkinmoiseen näkymättömissä toimivaan hallitukseen, joka kiertäväin

opettajain muodossa johti kansaa ja selitti sille sen itsehallinnon

vaikeampia seikkoja.

Tosin oli asioita, jotka eivät hänelle itselleenkään olleet selvillä,

jonka vuoksi hänen edeltäkäsin täytyi niihin kiiruusti tutustua tai

puolustaa painettuja asiakirjoja kuulijain hyvään uskoon luottaen.

Ei hän sentään antanut itseensä nähden sellaista usein tapahtua,

jota vastoin hän sitä toisissa enemmänkin huomasi. Toisinaan oli

hänet vallata synkkä aavistus, että nuo ylempiin, keskus- ja alempiin

virastoihin pyrkivät henkilöt olisivat entisestään ylipäätään hiukan

huonontuneet ja että nämä vaikutukset siirtyivät toisesta ryhmästä

toiseen.

Mutta pian hän jälleen rohkaisi itsensä, luottaen tuohon kansan

muodostamaan terveeseen ja hyötyisään maaperään, josta kyllä kasvaisi

yhä uusi, korkea ja solakka laiho. Ja hän lupasi sitten, vaikkei hän

enää ollutkaan mikään nuorukainen, pitää itseensä nähden sen varan,

ettei hän koskaan tahallaan antautuisi halvaksi virantavoittelijaksi

eikä puolestaan auttaisi tuota puheenalaista huonontumista.

Mutta uskollisena tuolle kunnioitettavalle päätökselleen joutui hän

kerran vielä kokemaan samanlaista harmia kuin silloin ensimäisellä

kävelyretkellä Brasiliasta paluunsa jälkeen. Sunnuntaina kuten

silloinkin oli hän kerta kotipaikkakunnallaan saapuvilla muutamassa

kokouksessa, jossa keskusteltiin eräästä elinkeinokysymyksestä, mikä

on sama kaikissa sivistysvaltioissa ja osakseen saa samanlaisen

puolueettoman ja puhtaasti asiallisen käsittelyn. Mutta täällä oli

kysymyksessä muuan ei ainoastaan eriskummallinen vaan kokonaan

mieletön laitos, joka oli siinnyt muutaman yksityisen päässä ja

saanut paikkakunnalla osakseen jonkunverran mieltymystä. Martti

Salanderin tuli ystäväinsä kanssa tekemänsä sopimuksen mukaan

esiintyä asian vastustajana. Ensin kuunteli hän ehdotuksen perustelua

sekä edelleen joukon puheita, joissa kouliintumattomat, paraastaan

nuoremmat miehet perusteellisten syiden sijasta yhä vain toistelivat

ja kirkuivat sanoja: tasavalta, tasavaltainen, tasavaltalaisenarvo

j.n.e. Sellainen tasavaltanimen paukuttaminen jokaisessa sopivassa

ja sopimattomassa tilaisuudessa oli häntä jo kauan suututtanut,

vallankin kun hän itse isänmaahansa nähden oli rehellinen

tasavaltalainen. Kun hän nyt otti sananvuoron, tunsi hän itsessään

pakoitusta pitää sen johdosta puhe, vallankin kun läsnäolijat

näyttivät hyvin tarvitsevan sellaista hyvää tarkoittavaa läksytystä.

"Hyvät kansalaiset!" aloitti hän mahdollisimman tyynesti, "ennenkuin

esitän eroavat mielipiteeni tästä esillä olevasta asiasta, en voi

olla kajoamatta tuohon minullekin kalliiseen sanaan tasavalta,

jonka me tunnin kuluessa olemme varmaankin kolmattakymmentä kertaa

kuulleet. Esi-isämme ovat pian kuusisataa vuotta sitten kuumissa

taisteluissa perustaneet ja lujittaneet tämän tasavallan, koskaan

silti suuhunsa ottamatta tuota sanaa, eivätkä vanhat liitto- ja

maakirjatkaan siitä tiedä. Vasta myöhemmin ovat hallitsevien

kaupunkien ylimykset ja porvarit sen itselleen ottaneet, antaakseen

tuolla kauniilla sanalla antiikkisen loisteen maalliselle

herruudelleen. Meillä on se nyt kielessämme, mutta ei väärinkäytöstä

varten. Minusta melkein tuntuu, että se joka sitä aina suussaan pitää

ja samalla rintoihinsa lyö, on ulkokultaisuuteen yhtä syyllinen

kuin mikä fariseus tai tekopyhä tahansa! Kuitenkaan meillä ei

nyt ole tämän asian kanssa tekemistä; ainoastaan siitä tahtoisin

huomauttaa, arvoisat kansalaiset, että tasavaltalaisenkin täytyy

ansaita kaikki tarpeensa ja ettei hänkään voi niitä pelkillä sanoilla

lunastaa; luonnonlaeista ei tasavalta pysty äänestämään, kaitselmus

suunnittelee maamiehelle hyödylliset vuodenaikojen säät yhtä hyvin

tasavallalle sen hyväksymisestä tai hylkäämisestä huolimatta

kuin kuningastenkin alammaisille ja itse kuninkaillekin, eikä

maailmanliike piittaa niiden maiden eikä maanosien hallitusmuodosta,

joiden läpi se kohisten ryntää. Tätä minä tahdoin huomauttaa,

ennenkuin siirryn mielipiteitäni paljastamaan ja käyn tätä kysymystä

asiallisemmin käsittelemään kuin mitä tähän saakka on ollut laita."

Tuo odottamaton saarna ei tehnyt hyvää. Jo ennemmin oli kuulunut

murinaa ja nyt keskeytti muuan puhujan sekä vaati sananvuoroa:

Näytti muka taasenkin olevan kiiru taantumukseen! Tuskin oli muuan

vuosi kulunut, niin ei eräs oman paikkakunnan lapsi, eräs entinen

kansakoululaitoksen jäsen, herra Martti Salander, joka nyt tosin

riippuu kultaisessa ketjussa, voinut enää sietää sanaa tasavalta!

Älköön asiain niin ollen muka vaadittako niitä, jotka tuota nimeä

vielä tunnustavat, vakavassa kansankokouksessa kuuntelemaan sille

vihamielisiä puheita. Jos muutoin joku haluaisi vielä puhua, niin

ehdotettaisiin keskustelun lopettamista sekä äänestystä.

Salander, joka oli jäänyt seisomaan, tahtoi korotetulla äänellä

jatkaa. Jotkut, jotka eivät olleet asiasta viisastuneet, kannattivat

häntä, toiset, joille hänen puheensa sisältö oli niinikään ollut

liian vaikeatajuinen, mutta joista se näytti halveksivalta, melusivat

vastaan; syntyi sekamelska, jossa voitolle pääsivät ne, jotka hänet

hyvin ymmärsivät, kuten Martti arveli, mutta jotka juuri olivat

vihoissaan siitä, mitä hän oli tarkoittanut ja jotka eivät tahtoneet

sitä sietää.

Häneltä riistettiin suunvuoro, vasta-ehdotusta ei tehty ja

kysymyksessä oleva asia julistettiin päätetyksi. Tosin se sitten

perästäpäin laajemman käsittelyn alaisena ollessaan hyljättiin.

Martti Salander sitävastoin oli tänään tullut yhtä kokemusta

rikkaammaksi. Hän jätti talon ja tuon arvoisan kylän ketään enää

näkemättä ja huolimatta käyttää rautatietä, jolla hän oli tullut,

lähti hän jalkapatikassa astelemaan muuatta polkua, joka suoraa

niittyjen ja metsien halki vei Münsterburgiin.

Näin yksin kävellessään saattoi hän miettiä, missä määrin ei

ainoastaan ylemmille valtiomiehille, vaan myöskin kansanmiehille oli

tarkoituksenmukaista sortaa ihmisten siveellistä, avomielisyyttä.

Kuitenkin kaikitenkin, ajatteli hän, olen minä iloinen, että tulin

sen sanoneeksi! Jotakin siitä sentään voi seurata; ja jos he oman

mielensä mukaan kirjoittavat minusta sanomalehtiin, niin sitten minä

vasta äänekkäästi tahdonkin saarnata, ettei tasavallan nimi ole

mikään kivi, jota kansalle sopii leipänä tarjota.

Tuo kunnon päätös kirkasti hänen jonkun verran ärtynyttä mieltään;

reippain askelin kiipesi hän ylös niitä kukkuloita, jotka hänet

vielä eroittivat kaupungista, ja pitkä keskikesän päivä teki hänelle

mahdolliseksi ehtiä ennen auringonlaskua korkeimman kukkulan laelle,

jossa häntä odotti harvinainen yllätys. Eräällä vasta niitetyllä,

osaksi puiden ympäröimällä niityllä oli läheisen kartanon isäntä

pannut pikku huvit toimeen. Hän oli asettanut puiden varjoon muutamia

pitkiä pöytiä sekä niitylle suulleen käännetyn suuren ammeen. Tämän

päällä istui kolme vaatimatonta soittoniekkaa, jotka vetelivät

muuatta yksinkertaista tanssinsäveltä. Martti oli tuota tyynen ilman

halki melkein ikävöiden kaikuvaa soittoa jo hetkisen kuunnellut; nyt

huomasi hän joukon nuorta väkeä, jotka höllässä piirissä ja vapaina

ryhminä, ilman melua tanssivat ammeen ympärillä illan kultaisessa

rusotuksessa, niin että tanssijain pitentyneet varjot keinuilivat

mukana kullan vihreällä kentällä.

Salander ilostui tuosta näystä.

"Kas siinä kuva kuin toisesta maailmasta!" ajatteli hän, "kuinka

rauhallista ja perin hupaisaa! Mikähän seurue tämä mahtanee

ollakaan? Useimmat ovat hyvin puettuja, jotkut komeastikin, toiset

yksinkertaisemmin! Nuoria tyttöjä, nuoria poikia!"

Mutta kuinka hän hämmästyikään, kun lähemmäs astuessaan tunsi omat

tyttärensä, jotka nyt, kahdeksan- ja yhdeksäntoista vuotiaina,

solakoina ja somina siinä keinuilivat itseään nuorempain

poikain sivulla, jotka näyttivät yhtä somilta ja olivat jo yhtä

pitkäkasvuiset kuin tytötkin.

Salander ei voinut olla silmin seuraamatta ensimäistä paria, Nettiä

ja hänen poikaansa, sekä lähemmin tarkastelematta noita iloisen

reippaita tanssijoita. Se oli, kuten sanottu, solakan notkea

nuorukainen, jonka vaaleat ja aaltomaiset hiukset illan ruskotuksessa

hulmusivat ja kimmelsivät.

Silmäillessään parin jälkeen kadotti hän sen näkyvistään ja etsi

sen vuoksi toista tytärtään, Settiä, jonka hän myöskin oli etäämpää

huomannut. Ja samassapa tämä keinuikin esiin, mutta, kuten hänestä

tuntui, samallaisen pojan kanssa, sen saman kultakiharaisen kuin

Nettikin.

"Niillä velhottarilla on kauniit taipumukset!" vilahti hänen

mielessään, "nehän osaavat jo koko ovelasti poikia vaihtaa! Tuota

täytyy toki hitusen tarkastaa!"

Hän antoi parin mennä edelleen ja seurasi sitä tarkoin katseellaan,

jolla välin toisaalta tunkihe taas esiin Setti, rinnallaan yhä

samanlainen keruubi, jonka kylkeen hän tällä kertaa kiinteämmin

painausi, kun soitto samalla lakkasi.

"Oo, siinähän on isäkin! Oletko sinä etsinyt meitä ja saanut tietää,

että me olemme täällä?" huudahti tytär riemastuneena.

"Mistäpäs minä sen tiesin? Minä tulin tänne aivan sattumalta! Mitkä

huvit nämä on? Onko Settikin täällä?"

"On luonnollisesti, ja äitikin Arnoldin kanssa, he istuvat tuolla

erään pöydän ääressä! Kun sinä olit sanonut palaavasi kotiin

viimeisellä junalla kymmenen ajoissa, niin kehoitti hän meitä

lähtemään vuorelle."

Salander oli aikeissa kysyä hänen tanssitoveristaan, kuka se nuori

herra oikeastaan oli (joka juuri toista kertaa nosti hattuaan), kun

sisko toverinsa kera tuli paikalle, niin että hän näki molemmat nämä

rinnan seisomassa ja joutui yhä enemmän ihmeisiinsä.

"Nämä ovat Arnoldin koulutovereita, herrat Isidor ja Julian

Weidelich", selitti vanhempi tytär.

"Ahaa, niinkö?" sanoi Salander, voimatta heti muistaa kohtausta

Varpusen kaivolla, josta oli jo voinut kulua seitsemän tai kahdeksan

vuotta. "Myöskinkö gymnasiossa?"

"Mutta ei samalla luokalla, sillä me olemme vähän nuoremmat!" sanoi

Julian; "me joudumme yksiin ainoastaan laulutunneilla!"

"Siis kaksoiset epäilemättä! Ja mistä kotoisin?"

"Me asumme Varpusessa, ei kaukana Kreuzhaldesta!"

Nyt häämötti Salanderin mielessä kuin joku muisto; hän oli sielunsa

silmillä näkemäisillään pari esiliinoilla varustettua pyöreää

pojanvekaraa, joista todellakaan noissa hänen edessään seisovissa

täyspitkissä nuorukaisissa ei ollut enää jälkeäkään huomattavissa.

"Ja kuinka voi äiti? Elääkö hän vielä?" kyseli hän edelleen.

"Hän on myöskin tuolla pöydässä ja on aivan terve!" kuului vastaus.

"Sepä hauskaa! Ja te nuoret miehet haluatte myöskin opiskella? Ja

mitä, jos saa kysyä?"

"Sitä emme vielä tiedä! Ehkä lakitiedettä, toinen kenties

lääketiedettä!" sanoi Julian; Isidor lisäsi: "Me voisimme lukea

professoreiksikin, jos tahdomme, niille kun nykyään maksetaan niin

hyvät palkat, sanoo mamma; ainoastaan tulisi meidän pysyä täällä."

"Hyvä on!" vastasi herra Salander; "nyt tulee meidän toki katsella

missä äiti on! Tulkaa lapset!"

Tyttäret näyttivät hänelle tietä ja nuo lainkaan ujostelemattomat

nuorukaiset seurasivat heidän kantapäillään, samalla kuin

soittoniekat virittivät uuden tanssikappaleen.

Maria rouva oli hyvin iloinen, nähdessään odottamatta miehensä

edessään. Hän istui vihreiden puiden siimeksessä yksinkertaisen

porvarisväen seurassa, joka rauhallisesti virkistelihe siinä

yksinkertaisten nautintoaineiden, miedon mutta terveellisen

viinin, hyvänmakuisen maidon, talonpoikaisleivän ja silava- sekä

kaalikukkojen ääressä. Hänen rinnallaan istui rouva Amalia Weidelich,

yhtä pönäkkänä kuin konsanaan lipeäkattilan ääressä seisoessaan.

Ilmeisestikin menestyivät hänen asiansa oivallisesti, sillä hän oli

muhkeasti puettu, hänellä oli kirjavakukkainen hattu ja kultakello,

jonka pitkät ketjut riippuivat rinnoilla. Hänen leveät kasvonsa

loistivat vahvasti päivettyneinä, ja kevyt punoitus poskipäissä,

täyteläisessä leuassa ja nenässä todisti vain muorin ahkeruudesta,

muorin, jolla oli hallittavanaan talon täysi pesijättäriä ja

silittäjiä ja joille runsaasti tarjoamastaan viinistä hän, kuten

kohtuullistakin, otti itse etukäteen naukkuja.

Hän tervehti Martti Salanderia hyvin ystävällisesti ja perin vapaasti.

"Ajatelkaas", huudahti rouva Weidelich, "me emme ole lainkaan

tienneet, että me vuosia sitten olemme kerta olleet naapureina! Nyt

ne ovat meidän pojat koulussa!" Hän silmäsi ylpeydellä poikiaan ja

haki sitten katseellaan hyväntahtoisesti Salanderin poikaa.

"Arnold on mennyt metsään kasveja etsimään", huomautti Salanderin

rouva, "menkää tytöt kutsumaan häntä, jotta voisimme paluumatkaakin

ajatella. Aurinko tuolla laskeutuu pian!"

"Eihän nyt niin kiirutta", vastasi rouva Weidelich, "onhan meillä

miesväkeä tarpeeksi mukana! Niin, niin, herra Salander! Te olette

urheasti yrittänyt ja nyt olette rikas mies, kuten uskon! Mutta

eikö totta, että on ilahduttava asia, kun on hyviä lapsia, joiden

hyväksi rikkauttaan voi käyttää? Hyvin, Jumalan kiitos, ovat

meidänkin asiamme! Mutta kaiken ansiomme uhraamme me kahden poikamme

ja heidän tulevaisuutensa hyväksi. Minä toivon, että he korvaavat

sen ja tulevat niittämään kunniaa; sillä opetukseen ynnä muuhun

tarpeelliseen nähden ei saa mitään puuttua! Me olisimme Varpuseen

mielellämme rakentaneet uuden talon sen vanhan talonpoikaisrähjän

sijalle! Mutta ei! sanoimme me, kyllä se meidän aikamme välttää

ja sehän on vallan tietymätöntä, mihin pojat asettuvat asumaan ja

rakentelemaan. Niinpä säästämme mieluummin rahoja ja tulemme niine

hyvinemme toimeen!"

Hän yritti taas heittämään silmäyksen kaksosiinsa, mutta ei

löytänytkään heitä, jonka vuoksi hänen silmänsä heti alkoivat heitä

etsiä.

Molemmat Salanderin neidit eivät kauankaan etsineet metsästä

Arnold veljeään, vaan pari kertaa häntä huudettuaan palasivat

he etummaisten puiden siimekseen, missä he, kädet toistensa

vyötäisillä, sisarusrakkauden tai tytärystävyyden esikuvina kävelivät

edestakaisin, kaksoisten seuratessa heitä oikealla ja vasemmalla

puolen.

Weidelichin muori huomasi tuon kulkueen.

"Katsokaahan toki!" sanoi hän liikutettuna, "kuinka armaasti nuoret

tuolla käyskelevät! Heitä voisi luulla kahdeksi morsiuspariksi!"

"Niinpä vain, miksei!" arveli Salanderin rouva nauraen, "tytöt

olisivat ainakin tarpeeksi vanhat pojilleen, eikä heidän kasvaakaan

enää tarvitsisi!"

"Se ei mitään merkitse!" huudahti taasen toinen äiti; "minun

vekaroistani tulee poikia kahden edestä!"

Maria rouvaa ei tämä sukkeluus miellyttänyt; kun hän sen vuoksi

katsahti lapsiin ja huomasi heidän aikovan valssin alkaessa keinua

jälleen tanssikentälle, kumpikin nojaten oman kaksosensa käsivarteen,

nousi hän äkkiä ylös ja pidätti heidät.

"Mitä te aattelette, Setti ja Netti!" huusi hän tytöille varmalla

äänellä, "ettäkö uudelleen alatte, vaikka aurinko on laskenut ja me

heti lähdemme? Tulkaa vain heti ja kootkaa kapineenne!"

Tytöt jättivät poikansa kuuliaisesti ja ilman huomattavaa

mielihaikeutta; mutta viimemainitut punastuivat ja kävivät hämilleen,

mikä ei jäänyt rouvalta huomaamatta ja harmitti häntä; sillä hänestä

ei näyttänyt soveliaalta, että poikavekarain tarvitsi punastua. Nämä

nypilöivät hopeisia kellonperiään, seuraten naisiaan pöydän luo.

Äitinsä otti heidät vastaan loistavin katsein.

"Mitäs se nyt on olevinaan, te mokomat, että rupeatte tässä neitosten

kanssa tanssimaan", huudahti hän heille, "ja missä vainenkin te

olette sen taidon oppineet?"

"Ohoo, senhän sinä, mamma, kyllä tiedät, tanssikoulussa!"

"Vaiti! Kyllähän sen tiedän! Kiittäkää Jumalaa, että teillä

on vanhemmat, jotka niin paljon teidän hyväksenne tekevät ja

käyttävät kaiken minkä voivat! Isäkin työskentelee aamuvarhaisesta

iltamyöhään; vuodesta toiseen näkee hän vaivaa, ostaa maata ja

istuttaa ja hikoilee, ja talvisin on hänen tuotettava Ranskasta,

jopa Algieristakin saakka! Hän näet sanoo, että silloin ne vasta

kustannukset alkavat, kun te pääsette ylioppilaiksi, jolloin täytyy

tuhansia olla varalla. Herra Salander, minä olen kuullut, että te

voisitte milloin hyvänsä päästä neuvosherraksi, jos vain tahdotte.

Niinpä niin, te olette kauppaherra, sehän on jotain sekin, ja

jonkunlainen vapaa neuvosherra vielä lisäksi! Mutta pari niin

lukenutta neuvosta, asianajajaa tai kirkkoherraa kuin nuo nulkit

tuossa, ei toki sekään ole pois laidalta?"

Onnesta säteillen iski hän silmää pojilleen, jotka olivat pulloon

jääneen viinin kaataneet laseihinsa, sammuttaen perusteellisesti

janonsa.

"Juokaa ja syökää", kehoitti äiti, "ja olkoon se hyväksenne! Tilaanko

vielä puolikkaan?"

Pojat kielsivät, he kun eivät vielä olleet siinä ijässä, jolloin on

totuttu juomaan yli janontarpeen.

"No niinpä lähtekäämme sitten, soppa taitaa pian olla valmista

ja maidostakin lienee isä pitänyt huolen. Sitten menee hän vielä

ottamaan sunnuntainaukkunsa, ja se olkoon kernaasti hänelle suotuna!

Tulkaa, liikkeelle, te vekarat! Lyönpä vetoa, ettette aio puolille

öin tulla kotiin, kun kerran valkoista lakkia kannatte! Mutta

odottakaas, odottakaashan vain! Kyllä teistä sellaiset etanankujeet

karkoitetaan! Nyt sulkeudun minä kohteliaimmin herrasväen suosioon,

arvoisa tuttavuutenne minua ilahduttaa, toivottavasti emme viime

kertaa tapaa, ja neitien -- hoi, pojat, ettekö aio kiittääkään

hyvästä seurasta, siinäkö vain seisotte kuin puujumalat?"

Pojat vetäytyivät esille ujommin ja kömpelömmin kuin mitä heidän

reippaan tanssinsa jälkeen olisi voinut odottaa, ojensivat

tytöille kätensä ja toivottivat hyvää yötä. Vihdoinkin lähti

sitten tuo onnellinen äiti poikineen tiehensä ja seurassa kävi nyt

hiljaisemmaksi.

Martti Salander halusi vielä vähän levähtää, hänellä kun oli kolmen

tunnin marssi takanaan; Arnold poika, joka juuri tuli saapuville

kädessään aika pensas metsäkasveja, heitti ne pöydälle ruvetakseen

niitä järjestämään, huomaten samalla jääneensä liian vähälle

syönnille, jonka vuoksi hän sai isän kanssa syödä ylimääräisen

sopan, kun äiti ja siskot sen sijaan olivat syöneet vain maitoa ja

leipämurennusta.

Salander kysyi, kuinka he olivat joutuneet tuon Weidelichin perheen

seuraan.

"Sitä tuskin itsekään tiedän!" sanoi Maria rouva, "me olimme juuri

asettuneet tähän, kun samalla huomasimme olevamme heidän keskellään.

Arnold näyttää tuntevan ne nuoret herrat!"

"Minä olen heiltä kerran leikilläni kysynyt", kertoi nyt Arnold,

"tokko he vielä muistivat, kuinka he pikku poikina Varpusen kaivolla

vesittivät erästä toista, kun tämä ei sanonut äitiään mammaksi. Tämä

tuntui heistä kovin hauskalta ja epäilemättä ovat he sen kertoneet

kotonaan, jossa luultavasti tuo tapaus on muistettu. Tänään ovat he,

kuten huomasin, kuiskanneet äidilleen, että minä olen juuri sama

poika ja että me kaikki olemme niitä samoja kreuzhaldelaisia, joista

myöhemmin on niin paljon puhetta ollut."

"Sitten tuli rouva luoksemme", jatkoi äiti, "liittyi minuun eikä

musikantti parkojen aljettua soittonsa saanut mitään rauhaa,

ennenkuin hänen poikansa saivat tanssitaitoaan näyttää, mikä

tietystikin oli kovin mieluinen asia noille meidän heilakoillemme

tuossa!"

"Mutta he tanssivatkin jo aika hyvin!" huudahtivat Setti ja Netti,

"ja ottavat nytkin vielä tanssitunteja!"

"Jumalan kiitos!" vastasi Maria rouva, "minä näen sentäänkin vielä,

kuinka he silloin, kun me olimme nälissämme, ammottivat kitansa ja

nielivät ne jäännökset, joita me niin hartaasti odotimme!"

"Oh, olivathan he lapsia silloin! Kyllä kai mekin olisimme hotkineet,

jos vain suuhumme olisi pistetty voileipäsiä ja hunajaa!" arvelivat

tytöt.

"Sellaiset kaksoset ovat kovin hankalat", sanoi isä, "minä en voi

näitä lainkaan toisistaan eroittaa!"

"Oo, heilläpä on sentään tunnusmerkkinsä!" kiiruhti Netti lähes

maltittomasti sanomaan; "Julianin vasen korvalehti on hiukkasen

poimukas, noin niinkuin tippaleivän palanen, semmoinen hyvin maukas!

Huomasin sen, kun hänen aallokas tukkansa leyhähteli."

"Sepä merkillistä!" innostui Setti, "toisen, Isidor hänen nimensä on,

oikea korvalehti taasen on luullakseni aivankuin munakokkeli!"

"Tieteellisesti kovin ihmeellistä!" selitti veli veitikkamaisen

kuivasti, "se on yksinkertaisesti joko jäännös jostakin hävinneestä

muodosta tai sitten uuden, tulevan muodon alkio. Tutkituttakaa

korvalehtenne, tytöt! Jos niistä samanlaista löytyy, niin pitäkää

varanne, muutoin nuo kaksoset valitsevat teidät vaimoikseen,

perustaakseen valikoimisteoriian mukaan uuden poimukorvaisten lajin!

Tahi menkää mieluummin heti vapaehtoisesti naimisiin!"

Äiti, joka istui hänen rinnallaan, pisti kätensä hänen suunsa eteen,

lausuen: "Vaiti, sinä kelvoton, jollet koulussa opi muuta kuin

tuollaisia tyhmyyksiä lörpöttelemään!" Mutta isä sanoi nauraen:

"Se oli oikein, Arnold! Ja nyt pitää meidänkin lähteä kotiin päin,

muutoin tulee pimeä; nyt on näet uusikuu, mutta tähdet pilkkivät

kauniisti, katsokaas toki, yksi toisensa jälkeen niitä syttyy!"