Aika riensi verkalleen tapausten yli tai paremminkin kuljetti niitä
huomaamatta mukanaan, ja niinpä todellakin kolmen vuoden kuluttua
Maria rouvakin istui konttorissaan ja merkitsi kirjaan kahvisäkkejä,
jotka ajuri oli purkanut kuormasta ja jotka muuan tukeva työmies
kantoi makasiiniin, jonka jälkeen hän meni jälleen noutamaan
sikaarilähetystä; ne olivat uutta, pidettyä lajia, joita Martti
Salander siirtomaista lähetti ja osaksi itse kasvatutti, ostettuaan
juuri sitä varten maata. Palvelustyttökin ilmestyi kysymään
rouvalta illallisenlaittoa; hän sai käskyn keittää maistiaisiksi
Paraguay-teetä, jota herra Salander oli lähettänyt kokeeksi,
ilmestyisikö sille ostajia. Tämän jälkeen toi muuan maakauppias rahat
ostamastaan kahvisäkistä sekä tilasi uuden samanlaisen, samalla kuin
muuan herra tuli pyytämään koetteeksi laatikollista sikaareja, joista
hän oli kuullut.
Postiljooni toi rahalähetyksen ja vihdoin palasivat tytöt
sekundaarikoulusta [jonkunlainen ylempi kansakoulu. Suom. muist.],
jossa he kävivät ja vanhempi, Setti, lähetettiin heti viemään
saapuneita rahoja pankkiin, jossa tuolla pienellä kauppahuoneella
oli talletus konttokuranttitilillä. Tämän saman tytön, joka
kävi kuudettatoista ikävuottaan, piti ensi pääsiäiseltä astua
"kirjanpitäjänä" äidin rinnalle. Laskennonopettaja oli sanonut hänen
suorittavan yhteenlaskuja kuin mikäkin kone.
Kun oli syksyaika, tuli aikaisin ilta; rouva Salander maksoi
työmiehelleen päiväpalkan ja päästi hänet siksi päivää. Lopuksi
tuli Arnold kotiin urheilupaikasta täsmällisen ryhdikkäänä, ja
niin näki äiti kohta lapsensa vanhan lampun loisteessa ympärilleen
kokoontuneina. Sitten nauttivat he iloisina yksinkertaisen
illallisen, jonka palvelustyttö söi yhdessä heidän kanssaan, ja
kaikki olivat tyytyväisiä, kunnes Setti, tuo tuleva kirjanpitäjä,
viskasi esiin kiistakysymyksen, arvellen täytyvänsä tulevassa
toimessaan käyttää silmälaseja.
"Niin, miksikäs ei!" huudahti palvelustyttö julmistuneena, "se olisi
ikuinen vahinko sinun kasvoillesi, sinä näyttäisit kuin meidän vanha
kunnankirjurimme siellä minun kotikylässäni!"
"Monet paremmissa ammateissa olevat naiset pitävät silmälaseja!"
vastasi tyttö ylevällä tyyneydellä, ja Netti säesti häntä, lisäten
että niiden tulisi olla siniset, se kun olisi kauniimpi.
"Ota punaiset silmälasit, niin silloin näet tulet Elsassista!" sanoi
yhtäkkiä tuo tyynen-vaitelias Arnold. Äiti katsoi häntä suurin
silmin, melkein säikähtyneenä.
"Milloin sinä, Arnold, olet alkanut sukkeluuksia laskettelemaan?"
Hämillään katsoi tämä äitiä, tietämättä mitä tämä tarkoitti ja mitä
pahaa hän oli tehnyt.
Palvelustyttö nauroi. Arnold on oikeassa, väitti hän. Maria
rouvakin tointui tuosta pienestä häiriöstä, johon hän oli joutunut
huomatessaan pojankin sanoiksi puhkeavan. Vanhempain mielestä tuntuu
se jo merkilliseltä, kun lapset ensikerran sananparsia käyttävät.
Joku soitti kelloa, yksi tytöistä juoksi ovelle ja toi sähkösanoman,
joka tuli Baselista ja oli Martti Salanderin lähettämä: "Olen maassa.
Tulen viimeisellä junalla Münsterburgiin. Elkää tulko noutamaan, kun
minulla on tekemistä pakaasin kanssa ja otan vaunut."
Sanoman synnyttämän yhtä iloisen kuin vakavankin hämmästyksen ohi
mentyä neuvoteltiin, pitikö isän käskyä totella vai eikö sittenkin
olisi mentävä asemalle; äiti päätti, että oli jäätävä kotiin
odottamaan, kun juna saattaisi tulla vasta yhdentoista aikaan yöllä
ja isä selviytyisi nopeammin, kun ei hänen tarvitsisi koko perhettä
tervehtiä siellä tungoksessa.
Siten voitti äiti aikaa, miettiäkseen ja selvitelläkseen syytä tuohon
odottamattomaan sanomaan. Vasta kolme viikkoa sitten oli hän saanut
Martilta viimeisen kirjeen, missä tämä tulkitsi tyytyväisyyttään
taloudelliseen asemaansa, ilmoittaen voivansa ajatella jo kotimatkaa,
joko sitten ainaiseksi tai, kuten hän oli ennen sanonut, vain
lyhemmäksi aikaa erityisten kauppa-asiain tähden; mutta hän kertoi
melkein luulevansa, ettei uusien matkojen tekeminen olisi enää
tarpeen. Sen jälkeen seurasi kirjeessä katsaus valtiolliseen
nykyisyyteen ja tulevaisuuteen isänmaassa, mitä kohtaa Maria Salander
oli vain päällisin puolin silmäillyt ja tarkemman lukemisen jättänyt
joksikin hiljaisemmaksi hetkeksi. Hän kunnioitti, jopa pitikin
miehensä kansallisesta vapaamielisyydestä ja hänen taipumuksestaan
elää kokonaisuutta ja tulevaisuutta varten, kuten asianlaita
tuon Louis Wohlwendin takia nyt jo lähes kymmenen vuotta oli
ollutkin. Vaan hän puolestaan ei kaivannut mitään kokonaisuuden ja
tulevaisuuden tarkastelua, vaan oli tyytyväinen ollessaan varattuna
kunkin päivän ja elettävän hetken varalle.
Nyt haki hän tuon kirjeen esille, tutkiakseen eikö hän sittenkin
ollut sivuuttanut jonkun kohdan, jossa olisi lupaus pian tapahtuvasta
kotiintulosta, sekä myöskin voidakseen mahdollisimman hyvin yhtyä
hänen sanoihinsa, jos hän tuohon edelliseen asiaan palaisi.
"Jos sinä", kirjoitti hän, "olet iloinen siitä, että me kohta
taas olemme tyydyttävästi päässeet hyvälle pohjalle, niin et sinä
saa sitä lukea minun erityisen taitoni ja pontevuuteni, vaan sen
myötäisen onnen ansioksi, joka minua on seurannut. Olenhan minä
tosin ahkeroinnutkin, kuten tietysti ihminen tekee, nähdessään
lähellä olevan päämaalin edessään viittovan. Asiat, jotka teillä
siellä kotona ovat toteutuneet, nimittäin tuo uusi perustuslaki,
jonka tasavaltamme on saanut, nuo ehdottomat oikeudet, jotka kansa
on levollisesti, ilman mitään häiriöitä itselleen ottanut, kaikkea
sitä tahtoisin minä päästä vielä näkemään niiden kunniakkaassa
valossa ja niistä mukana nauttimaan, kaikki se minulle huutaa: tule!
missä viivyt? Ja nyt voin minä tulla riippumattomana miehenä, jolla
on oma pohjansa ja jonka ei tarvitse muuta etsiä kuin tilaisuutta
auttamiseen ja hyödyttämiseen! Ja mikä suuri hetki se onkaan, jolloin
meidän vanha vapautemme ottaa tuon ison askeleen! Ympärillämme on
maailma noiden suurten yhdistyneiden kansojen kautta sulkeutunut
kuin neljän rautaseinän taakse; mutta samalla on tuon ottamamme
siveellisen askeleen kautta auennut meille mitä syvin uuden vapauden
ja vakaan elämän lähde, joka voi kestää äärimmäisessäkin hädässä ja
joka lopulta voittaa maailman, olkoon sitten vaikka perikadossaankin!
Sellainen itsenäisyyden, pelvottomuuden ja velvollisuuden tunto
suojelee varmemmin kuin ampuma-aseet ja kallioseinät" ja niin
edelleen.
Siinä ei tosin ollut mitään ilmoitettuna jo päätetystä matkasta.
Halun on siis täytynyt jälkeenpäin yhtäkkiä herätä, kenties uusien
houkuttelevien tietojen johdosta, joita Martti ei ole voinut kauemmin
vastustaa.
Hän ilmestyikin sitten omaistensa luo vielä ennen yhtätoista, niin
reippaana, iloisena ja lähes riehakkana, kuin olisi hän tullut
seitsemää vuotta nuoremmaksi sen sijaan että hän oli tullut kolme
vuotta vanhemmaksi ja ikäänkuin hänen sisään astuessaan olisi
leyhähtänyt uutta elämää ennustava tuulenhenkäys. Kun Maria rouva
syleili häntä, tunsi hän jonkinlaista kunnioituksen sekaista pelkoa
niiden aatteiden voimaa kohtaan, joista kirjeessä puhuttiin ja jotka
nyt olivat hänen miehensä valtameren yli kuljettaneet tänne hänen
syliinsä.
"Halloo! Mitä suloisia tytön typyköitä, joihin tuskin uskaltanee
kajotakaan!" huudahti hän, kun huomasi molemmat tytöt ja sanoistaan
huolimatta sydämellisesti heitä suuteli.
"Sanotaan niitä tylleröiksikin!" huudahti Arnold, joka hänkin tahtoi
tulla huomatuksi.
"Ahaa, Arnoldi, mokomakin mies, mitäs sinä siellä puhutkaan?"
"Tulet oikeaan aikaan ukkoseni!" sanoi äiti, joka ääneensä nauraen
ja kovin mielihyvissään istuutui, "poikavekarasi täällä tänään jo
toisen kerran pilapuheita päästelee! Hän näyttää koonneen kelvottomia
sananparsia!"
"Kootkoon vain, kunhan hän vain ne hyvin sovittaa! Tule, Arnold,
ja anna minulle oikein isänmaallinen tervehdys ja kädenlyönti!
Katsotaanpas, miten sinä olet kasvanut? Eipä liikoja, kuitenkin noin
parahiksi yhdentoista ikääsi! Ja kuinka koulunkäynnin laita on?"
Hän alkoi tutkailla vuoroin poikaa ja vuoroin tyttöjä, syöden
samalla hänelle valmistettua illallista. Mutta lopulta hän huomasi
opetustapaan ja asioihin nähden olevansa jälissä eikä senvuoksi
osaavansa lapsilta aivan oikein kysellä.
Rouva Salander ei tämän huomatessaan viivytellyt enää tarjoamasta
miehelleen valmiina pitämäänsä kotiintulijaista, nimittäin kuohuvaa
viinimehukannua, jota juomaa oli saatavana juuri vieressä olevasta
ravintolasta. Hän tiesi miehensä pitävän tuosta juomasta, mutta ei
nähneen sitä enää kymmeneen vuoteen. Samalla kantoi palvelustyttö
pöydälle lautasellisen paistettuja kastanjoita lapsille, jotta hekin
siten tulivat osallisiksi tämän onnenyön muistosta. Yhden aikana
korjasi Maria rouva ruokapöydän ja olisi sen jo ennemminkin tehnyt,
jollei huomenna olisi ollut sunnuntai.
Valkeni sitten mitä ihanin syyspäivä, jonka aamuhetket Salander
vietti omaistensa ystävällisessä seurassa. Kerran hän vain oli
vaimoltaan kysymäisillään Wohlwendista, mutta vaikeni kesken ja sanoi
itsekseen: "Ei, tänään minä en tahdo siitä puhua!"
Hän söi vielä perheensä kanssa päivällistä; sitten hän äkkiä selitti
haluavansa tehdä nyt kunnollisen kävelyretken ulos ihmisten pariin,
vapaaseen ilmaan, ja nähdä kuinka sitä käy hengittäminen. Yksinään
hän tahtoi kävellä, vain omain ajatustensa parissa. Viime hetkessä
harkitsi hän sentään toisin ja lupasi pojan tulla mukaan. Arnoldille
ei tarvinnut sitä kahdesti sanoa ja arvokkaasti asteli hän isän
rinnalla heidän kotoa lähtiessään.
Vuoden aika, jolloin huomasi ensimäisiä vaikutuksia viinikuurnien
tuotteista, teki kadut eloisiksi. Salander teki poikineen laajan
kierroksen kaupungin ympäristössä; kaikkialla kuului tanssimusiikkia,
jota kohti nuoret miehet ja naiset rynnistelivät. Saattoi siellä
nähdä joukon ampujiakin, jotka kivääreineen menivät viimeiseen
sunnuntaiharjoitukseen, tai urheilijoita sauvat olalla ja rummunlyöjä
edellään. Lisäksi kaikenlaista kansaa tiheänä joukkona vilisten,
iloisina tai välinpitämättöminä, jotkut äreinä ja jotakin kiroillen;
mutta uuden ajan tuulahduksia ja loistetta, innostuksen hehkua,
tuota jonkunlaista juhlallista totisuutta, jota hän etsi, ei
hän voinut huomata. Lauluja kaikui katuloilla ja kapakoissa; ne
olivat noita vanhoja lauluja, joista ihmiset aivankuin ennenkin
osasivat vain ensimäiset säkeet ja ehkä viimeisetkin; jos joku
vielä esitti keskimmäisetkin, niin loilottivat muut ilman sanoja
mukana. Muutamalla pölyisellä tiellä tappeli joukko juopuneita
nuorukaisia, aivankuin ei olisi ollut olemassakaan mitään jalompaa
asiain selvittelytapaa nuorille kansalaisille, jotka ovat tottuneet
ajattelemaan laeista, joiden syntymistä heidänkin on äänillään
avustettava. Joka sadannella askeleella kohtasi kerjäläisen, jolla
oli milloin käsiharmonikka, milloin toinen takinhiha roikkui tyhjänä
käden ollessa selän takana takin alla. Lyhyesti, kaikki oli niinkuin
oli ennen vanhaankin syksyisenä sunnuntaina ollut, ja odotettavissa
oli, etteivät jotkut noista maailman vapaimmista miehistä enää
myöhemmin päivällä kykenisi omilla jaloillaan seisomaan.
Salander pudisti hiljaa päätään, katsellen tarkkaavasti ympärilleen.
No niin, sanoi hän itsekseen, kaikkiin suuriin muutoksiin on
vähitellen totuttava. Mutta olisinpa luullut, että sellainen todella
tapahtunut muutos olisi jo maan jos taivaankin muodolleen muuttanut!
Mutta lopultakin se on kansan synnynnäistä vaatimattomuutta, sen
yksinkertaista tottumusta, joka ei helposti pukeudu vaativampiin
muotoihin.
He saapuivat nyt muutaman suuremman huvittelupaikan eteen, joka
näytti olevan täynnä kansalaisia; vahva mutta tasainen äänten sorina
kuului sieltä yltyleensä, kuten ainakin kansa-leijonan ollessa
tyynellä mielin. Salander kysyi pojaltaan, oliko hänellä jano ja kun
tämä sen heti myönsi, meni isä hänen kanssaan sisälle, jossa oli
suuri sali aivan täynnä nuorta ja vanhempaa miestä, joukossa jokunen
nainenkin.
Vaivoin löysivät isä ja poika pienen, vielä tyhjänä olevan pöydän.
Mutta tuskin he olivat istuneet ja saaneet vähän olutta kun tuli
vielä kaksi henkilöä, jotka ilman muuta istuivat samaan pöytään
ja tuottivat itselleen samoin olutta. Toinen oli nähtävästi
eteläsaksalainen, toinen sveitsiläinen ja selvästikin Münsterburgin
seutuvilta. Hänellä oli ranskalaiseen tapaan leikatut viikset ja
leukaparta ja hattu työnnettynä niskaan. He jatkoivat vitkastelematta
edelleen äänekästä keskusteluaan, piittaamatta kenestäkään.
"Kuten sanottu", arveli sveitsiläinen melkein raa'alla äänen
sävyllä, "sinä tunnet minun! Minä olen mies, joka en salli kanssani
leikiteltävän!"
"Kuka sinun kanssasi sitten tahtoo leikitellä? En ainakaan minä!"
huomautti toinen sävyisästi.
"Minä en sano kuka, minä sanon sen vain ylimalkaan! Katsopas tätä
kirjettä, jonka entinen mestarini St. Gallenista minulle lähetti!
Milloin hyvänsä voin minä palata sinne, jos tahdon!"
Hän veti esille muutaman kirjeen ja antoi sen toverilleen, joka luki
sen ja tunnusti sen olevan oivallisen kirjeen, sellaisia todistuksia
ei vain jokainen voisi näyttää, mielittelevä kirje todellakin, tuhat
soikoon!
"Sitä ei saa mielitteleväksi sanoa! Minä en tarvitse mitään kurjia
imartelijoita, minä olen vapaa mies, riippumaton, ylpeä, jos niin
tahdot, mutta kaikkea mielittelyä minä halveksin!"
"No no, enhän minä mielittele, kuinka minä sitä tekisin! Sehän
on pelkkää totta!"
"Sitä se on! Mutta minä en mene sinne, minä en tahdo vielä pitkään
aikaan itseäni sitoa, ja minä tiedän, että hän tahtoo minulle vain
tytärtään tyrkyttää. Minä voisin kylläkin tarttua siihen asiaan,
sillä täkäläisellä ruokamuijallanikin on tytär, joka kaikkialla
häärää minun ympärilläni! Mutta minä en tahdo sitoa itseäni. Minä
en tahdo vielä mestariksikaan päästä, vaikka hartioillani onkin jo
kahdeksankolmatta ikävuotta! Silloinhan minun pitäisi olla narrina ja
kiusata itseäni! Mutta mieluummin minä itse kiusaan mestareita!"
"Niinpä niin, kyllä sinä olet jäykkää miestä!"
"Kyllä maar, saat sen uskoa!"
"Minulla puolestani on valitettavasti vaimo ja lapsi ja paha kyllä
olen mestarikin, niin se on, minä olen sidottu mies ja köyhä raukka!"
"Miksi sinä olet niin aikaisin nainut?"
"Sen tein, kun en halunnut enää kotiin palata; silloin ajattelin,
että kun nait täällä ensimäisen tilaisuuden sattuessa, niin silloin
olet tänne kiinnitetty!"
"Ahaa, jo käsitän, sinä olet mieluummin täällä Sveitsissä! Mutta
ettehän te sentään kaikki voi tänne tuppautua, niin hyvin kuin meillä
onkin asiat!"
"Niin, te sitä väkeä olette! Peijakas, minä olen sitä jo usein
ajatellut. Ja sinun kengänrihmojasi ei kukaan kykene avaamaan!"
"Hm! sitä sinun ei tarvitse minulle sanoa, minä en ota imarteluja
vastaan! Mutta kärpästen minä en todellakaan salli nenälläni
kisailla!" Sveitsiläinen siveli kovin tyytyväisenä viiksiään ja
kilisti saksalaisen kanssa: "Juo pohjaan, minä maksan vielä yhden
lasin!"
Martti Salander kuunteli näitä halpamaista mieltä ja hillitöntä
itserakkautta todistavia puheita ihmetellen, sanoen itsekseen:
"Onpa se järjestänyt asiansa perin oivallisesti, tuo miehen
vintiö, tuo nikkarin- tai suutarinsälli: Kuten muurahaiset pitävät
lehtimatoja lypsylehminään, niin hänkin pitää erityistä imartelijaa,
schwabilaista, kuten niitä sanotaan!"
Mutta hänen täytyi kuulla lisää. Sveitsiläinen työmies laski ilmoille
sellaisen itseylistys-tulvauksen kuin ainoastaan huonosti kasvatetut
ihmiset voivat tehdä, joilla sitäpaitsi on alhaiset ajatukset ja
tunteet. Mutta jota enemmän hän kerskaili ja itseään silitteli, sitä
nolommaksi kävi hänen saksalainen toverinsa tai ainakin teeskenteli
siten. Sillä herra tiesi mimmoinen syy sillä ketulla oli mielistellä
tuota tolvanaa.
Mutta jota nöyremmäksi hän osottausi, sitä ylimielisemmäksi tuli
toinen.
"Sinä olet yksi viisaista", huudahti hän, "sinä osaat panna arvoa
sille, että olet Sveitsissä ja sellaisen kansan keskuudessa kuin
meidän! Katsopas minua! Kaikki teemme ja järjestämme me itse kuten
tahdomme ja minä olen yksi heistä enkä kysele neuvoa Jumalalta enkä
perkeleeltä! Tänään vielä menen minä muutamaan neuvotteluun pohtimaan
eräästä oikeussäännöksestä, jossa on yli tuhat paragraafia, ja
huomenna minä nukun, sillä se kestää myöhään. Mestari saa sen sijaan
nousta itse ylös ja tehdä työtä! Mitäs sinä siitä arvelet?"
"Minähän sanon sen aina, että minä häpeän olla saksalainen!"
"No, sehän ei ole aivan pois suunnilta, vaikka ette te
saksalaisetkaan ole mitään naukumaijanpoikia! Ota nyt vain tarkoin
esimerkkiä meistä!"
Salander ei voinut enää pidättää itseään. Vihasta punaisena löi hän
nyrkkinsä pöytään ja huusi saksalaiselle: "Pitäisi hävetä puhumasta
tuolla tavoin sen jolla kerta on niin mahtava isänmaa! Ja te, herra
maanmieheni", kääntyi hän münsterburgilaiseen, "saisitte hävetä sillä
tavoin sortamasta muukalaista ja antamasta hänen itseänne kiittää ja
ylistää! Kymmenen vuotta olen minä ollut Ameriikassa enkä ole missään
kuullut niin itserakkaan houkkion ja kerskailijan puhuvan kuin mitä
te olette! Kylläpä meidän laitamme on kauniisti, kun nuori väki
jaarittelee kuin harakat ja vanhat kätilöt! Hyi saakeli!"
Hän oli mielettömässä suuttumuksessaan huutanut niin kovasti, että
ympärillä olevissa pöydissä istuvat ihmiset kääntyivät ja rupesivat
kuuntelemaan. Sveitsiläinen oli ensin ällistyneenä katsahtanut ylös;
nyt nousi hän jo seisoalleen, ojensi kätensä ja huusi: "Kuka te
olette, kuka teidän on käskenyt kuunnella ihmisten puheita?"
"Minä en ole kuunnellut! Te itse olette puheinenne tulleet tähän,
jossa minä olin jo ennestään!"
"Te olette sittenkin salakuuntelija! Jollei teitä miellytä meidän
keskustelumme, niin menkää etemmäs! Mutta te olette joka tapauksessa
nuuskija ja kansan halveksija!"
Hän ravisti heidän välillään olevaa pientä pöytää, niin että lasit
kilisivät, ympärillä seisovat tunkeusivat lähemmäs ja muutamat
huusivat Salanderia osoittaen, mitä hän tahtoo.
"Solvauksia hän latelee, me olemme muka itserakkaita houkkia ja
vanhoja lapsiakkoja, me nuori väki, kun me ylistämme vapautta ja
isänmaata!"
Saksalainenkin kadotti hyvänsävyisyytensä ja alkoi meluta.
Salander silmäsi poikaansa, otti häntä kädestä ja tunkeusi äkkiä
ihmisjoukon läpi ulos salista, annettuaan ensin voimakkaan sysäyksen
pöydälle, jolla toinen työnsi häntä kylkeen. Hänen olisi haluttanut
vakavalla puheella hillitä tuon kansaleijonan heränneitä intohimoja,
mutta ottaen lapsensa huomioon piti hän parempana välttää enempiä
kohtauksia, jottei tarvitsisi kokea sitä, että lapsensa nähden tulisi
rääkätyksi ja nöyryytetyksi.
Harmissaan ja hämmentyneenä etsi hän lyhintä tietä kotiin, mutta
ilostui tavatessaan herra Möni Wighartin, jota hän, kun vielä oli
kyllin päivää, mielihyvällä seurasi muutamaan hiljaiseen ravintolaan
saadakseen tilaisuuden tointua ja saadakseen pojalle hupaisemman
lopun kävelyretkestä.
Mutta eräässä huoneennurkassa tapasivat he saman asianajajan, jonka
haltuun Salander kerran oli asiansa uskonut. Tuo monitoiminen
mies virkistelihe täällä lasin ääressä viikon työn jälkeen kuin
mikähän rehellinen käsityöläismestari, ollen kuitenkin, odottamatta
tavatessaan oikeudenkäynti-holhokkinsa, valmis keskustelemaan ja
lasin ääressä neuvottelemaan tuosta Wohlwendin jutusta. Martti
Salander lähetti sen vuoksi poikansa heti kotiin ilmoittamaan, että
isä tulee tunnin tai parin kuluttua jälestä.
Neuvoteltavaa ei ollut valitettavasti paljon, kun asia oli yhä
ennallaan. Riossa se oli vieläkin huonommin. Atlantin rannikkopankin
vastuunalaisia henkilöitä oli ajettu jonkun aikaa takaa, mutta he
olivat päässeet aina oikeaan aikaan livahtamaan valtiosta toiseen
ja pysyttelivät vain sellaisilla paikoin, joista ei oltu ainoastaan
antamatta ulos ketään, vaan joissa ei edes keltään takaa ajetulta
otettu talteen häneltä tavattua omaisuutta, ja joissa siis ylimalkaan
ei vallinnut mitään laillisuutta. Kerran tai pari kuulusteltiin
heistä yhtä ja lähetettiin pöytäkirja kuulustelun hyödyttömistä
tuloksista, jota vastoin asianomainen rahoineen, mitkä selvästikin
olivat rannikkopankin kassasta peräisin, vapautettiin, ja tämä oli
tapahtunut lisäksi englantilaisella alueella ja tullut maksamaan niin
paljon, että Salander pelkäsi enää viskata vihkivesiastiaa pirun
jälkeen, kuten hän sanoi.
Brasiliassa oli kuitenkin liikemiehiä, jotka arvelivat tuon
Martin kuuluisan maksuosoituksen tulleen asetetuksi rehellisessä
tarkoituksessa, kun rannikkopankin hoitajat eivät vielä silloin
olleet mahdollisesti pakenemista ajatelleet. Mutta tästä seikasta ei
ollut tiedossa mitään todistuksia.
Münsterburgissa oli Wohlwend pitkien keskustelujen jälkeen saanut
velkamiehensä sovitetuksi muutamalla vaivaisella prosentilla,
minkä yhteydessä Salanderin vaatimus ei lainkaan tullut huomioon.
Merentakaisen pankin saatavaan, joka oli sen hyväksi lailliseen
ulosottoon toimitettu, ei voitu kajota vapaehtoisen selityksen
puutteessa, ja asianajajalla ei ollut näytettävänään muuta kuin tuo
hämäräperäinen maksuosoitus, jota ei oltu hyväksytty. Sen jälkeen
hävisi Wohlwend paikkakunnalta. Hänen talonsa oli rakennusmestarin
täytynyt tappiota kärsien ottaa haltuunsa. Arnold von Winkelriedin
kuvan maalaaja ei saanut kerrassaan mitään.
"Minä olen vakuutettu", sanoi asianajaja, "että hän jo kymmenen
vuotta sitten juuri teidän takaamanne summan avulla, jonka te
silloin heti saitte maksaa, vältti vararikon; ja niin minä uskon,
että hän tälläkin kertaa teidän rahoillanne, jotka hän kaikki
tai ainakin osan niistä sai kynsiinsä, pystyi joskin kurjasti,
saamamiehensä sovittamaan; sillä luonnollisesti on hän itselleen
pidättänyt leijonan-osan. Mutta sittenkin, en voi sille mitään,
on hän juridillisesti katsoen mieltäkiinnittävä henkilö. Kun
se järkähtämättömän kylmä ja vaikeneva käytös, jota hän tuota
maksuosoitusta kohtaan aina osoitti, koskaan sanallakaan itseään
pulaan saattamatta, minua hämmästytti, niin johtui mieleeni panna
hänet muutaman jokseenkin harvinaisen kokeen alaiseksi. Minä tunnen
erään hyvin kokeneen mielenvikaisten lääkärin, joka muutaman
ulkomaalaisen parannuslaitoksen johtajana tutkii tekohulluja, joita
oikeudenkäynnin aikana jätetään hänen haltuunsa, heidän tahtoessaan
semmoisilla tempuilla tunnustusta välttää. Hänellä on tässä toimessa
erinomainen harjaantumus ja säännöllisesti kahden vuorokauden,
vieläpä kahden tunninkin kuluessa saattaa hän nämä lurjukset
takaisin terveelle järjelle, sikäli kuin sitä heille yleensä on
suotuna. Tosin hän ei itseään sido tutkintotuomarille määrättyihin
rajoihin. Kun tuo puheenalainen mies siihen aikaan oleskeli muutamia
päiviä täällä, kerroin minä hänelle Louis Wohlwendista ja hänen
hullunkurisesta käytöksestään. Me sovimme niin, että hän menee
muutaman tuohon merentakaiseen pankkiliikkeeseen osallisen vieraan
henkilön asiamiehenä, joka muka on minunkin kanssani asiasta
neuvotellut, Wohlwendin luokse sekä verukkeenaan joku tuota liikettä
koskeva tiedustelu tekee havaintoja ja tutkii häntä Hänen onnistuikin
miestämme toista tuntia sanoilla syöttää, mutta yhdestäkään
varomattomasta sanasta ei hän saanut häntä kiinni. Niitä on olemassa,
sanoi lääkäri, sellaisia ihmisiä, joilla on voimaa epämieluisa
tosiasia niin sanoakseni häätää tietoisuudestaan siksi hyvin, että
he, jos tahtovat, eivät puhu siitä edes unissaan saatikka sitten
valveilla. Eivätkä he suinkaan ole mitään henkisesti vahvoja ihmisiä,
päinvastoin sellaisia, joilta puuttuu kaikki tarve ajatustensa
selvittelemiseen. Tämä puute yhtyy sitten säännöllisesti viekkauteen
ja muodostuu hyödylliseksi kyvyksi. Ainoastaan luonnollisen
kuoleman läheisyys voi toisinaan tuon lumouksen murtaa. Näihin
näytti lääkärin mielestä Wohlwendkin kuuluvan, joskin merkillisenä
toisintolajina. Keskustelun kuluessa ei hän ollut osoittanut mitään
vauhkoa varovaisuutta, vaan jutellut aivan vapaasti, kuunnellut
näköjään tarkkaavaisena ja tekeytynyt kuin etsisi hän hyvää neuvoa,
pudistellut päätään ja lopuksi sanonut: 'Se on kovin sekava
juttu! Minä neuvoisin teidän valtuuttajaanne tekemään kuten eräs
toinenkin, herra Salander, ja itse matkustamaan Rioon; siellä voi
vielä saada jotakin paremmin aikaan kuin täällä!' Siinä ohella oli
hän puuhaillut muutaman vanhan pahvirasian kimpussa, jossa oli
kasassa tusinan verran pölyn peittämiä, rikkirevittyjä perhosia ja
koppakuoriaisia. Näitä vanhoja hyönteisiä toisistaan erotellessaan ja
tuoreisiin korkinpalasiin kiinnittäessään, oli hän lopuksi matalasti
huoaten huudahtanut: 'Niin, niin, herraseni, ilman tieteitä olisi
useinkin mahdoton säilyttää enää elämänrohkeuttaan tässä maailman
sekamelskassa! Ettekö te ole koskaan hyönteistiedettä harrastanut?'"
Miehet olivat vähän aikaa vaiti, ikäänkuin itsekseen miettien mitä
toimenpiteitä edelleen voisi ajatella tuon vastuksellisen junkkarin
harmilliseen, yhä jatkuvaan vastuksina-oloon nähden, junkkarin, joka
voisi pistää itsensä piiloon, huomatessaan häntä ahdisteltavan.
Tällä välin hieroi Möni Wighart sormella nenäänsä, kunnes hän
äkkiä huudahti: "Kuinkas ollakaan? Muistissani pyörii jotain
tähän samaan asiaan kuuluvaa ja jonka tämänpäiväinen yllätys on
palauttanut tajuntaani! Aivan oikein! Siitä ei ole kauankaan, kun
minä eräältä täkäläiseltä puukauppiaalta kuulin, että hän oli
syvällä Unkarissa nähnyt Louis Wohlwendin, joka oli ollut virkeä
kuin kala ja naimisissa muutaman kauniin nuoren naisen kanssa sekä
jo kahden pienokaisen isänä! Paikkakunnan nimeä en voi enää sanoa.
Kysyin puukauppiaalta, oliko hän puhutellut tätä. Oli hän kylläkin
puhutellut ja Wohlwend oli kertonut hänelle, kuinka hän tämän
onnellisen naimiskaupan kautta oli saanut ei ainoastaan kaunista
vaimoa vaan myöskin sievosen perinnön. Hän ei ollut kuitenkaan voinut
kauemmin Wohlwendia puhutella, kun se oli tuota pikaa poistunut.
Eräässä majatalossa lähemmin tuota asiaa tiedustellessaan olivat
seudun asukkaat vakuuttaneet sen todeksi sekä kertoneet lisäksi
Wohlwendin apen, muutaman sikakauppiaan, häiden edellä luvanneen
yhdelle tyttäristään melkoisen omaisuuden, vieläpä laillisesti
luovuttaneen sen tulevana perintönä sekä samalla sitoutuneen
kuolemaansa saakka maksamaan Wohlwendille korot tuosta omaisuudesta.
Muutamat kyllä kuuluvat epäilevän tuota juttua, koska appi ei
suinkaan ole niin varakas, että hän joka tyttärelleen voisi sellaisen
perinnön jakaa; toiset sitävastoin olivat viitanneet siihen, että tuo
kysymyksen alainen nainen olisikin ensimäisestä avioliitosta ja saisi
vain äitinsä osuuden, samalla kuin muuan kolmas puolue väitti, ettei
hän lainkaan olisi sikakauppiaan oikea lapsi. Eräs ylhäinen nainen
olisi muka hänet salaa maailmaan hankkinut ja jättänyt tuon miehen
haltuun."
"Siis lyhyesti", puhkesi Martti Salander sanoiksi, "Louis Wohlwendini
on ilman epäilystä siellä Itä-Euroopassa saanut kynittäväkseen jonkun
sikakauppiaan!"
"Hm!" myhähti asianajaja, "minä sanoisin mieluummin, että se
itämainen sikakauppias on saanut kynittäväkseen Louis mestarimme!"
"Kuinka niin?"
"No, kuinkako niin? Mitäpäs jos hän olisikin rosvoamansa rahat, nuo
herra Salanderin kauniit contos de reis'it kaikessa hiljaisuudessa
haalannut sinne Turkin rajalle ja tällä nokkelalla tavalla muuttanut
vaimon perinnöksi? Ja mitäpäs jos tuo sikapohatta osaisikin siltä
ketulta peijata sekä pääoman että korot ja päällisiksi vielä sen
naikkosen hänen vastuksikseen jättäisi? Mikä minua vain hämmästyttää
kaiken sen jälkeen mitä minä tuosta mielivikaisten lääkäristä
kerroin, on se kielevyys, millä hän tuolle puukauppiaalle on asemansa
ilmaissut. Hänen on täytynyt olla joko tavattoman avomielinen tai
huomaamattaan varomaton! Se seikka, että tässä todennäköisesti on
kaksi haukea saman toutaimen kimpussa, estää minua, herra Wighart,
teitä nyt jo pyytämästä, että te hyväntahtoisesti tiedustelisitte
tuolta kertojaltanne tarkkaa paikan ja henkilöiden nimien selvitystä.
Minä tahdon vielä muutaman päivän miettiä noita oletuksiani ja pyydän
sitten tulla teidän luoksenne, luonnollisesti herra valtuuttajani
suostumuksella, mikäli hän yleensä enää tahtoo sellaisena itseään
pitää! Mutta oikeastaan tässä olisi kysymyksessä suorastaan rikosasia
ja viranomaisilla olisi syytä itsestään käydä asiaan käsiksi."
"Miettikää te vain, herra puolustajani!" vastasi Salander;
"kaikitenkaan se ei ole haitaksi, jos me voimme ainakin pikkusen
kiusata ja ahdistella sitä vahingonjauhajaa [Schadenmüller =
vahingonjauhaja. Suom. muist.], sitä haukea!"
Nuo kolme miestä haastelivat vielä neljännestunnin ja lähtivät sitten
toisilleen hyvästit heittäen pois. Martti Salander meni kotiin.
Vaikutus, jonka hän oli saanut retkestään uuden kansan keskuudessa
sekä kohtauksesta sen suulastelijan kanssa, heräsi jälleen hänen
siinä vanhan tähtitaivaan alla eteenpäin astellessaan, ja tuo hänen
kiusallinen suhteensa vanhaan ystäväänsä Wohlwendiin, johon hän
näytti olevan rautaketjuilla kytketty, lisäsi vielä enemmän sitä
synkeätä mielialaa, joka hänet oli vallannut. Hän päätti kehoittaa
asianajajaansa luopumaan enemmistä Wohlwendin ahdisteluista, jotta
hän pikemmin pääsisi siitä miehestä eroon. Mutta tästä päätöksestä
huolimatta oli hänellä, päästäkseen keveämmälle mielelle, tarpeeseen
se ystävällisen valoisa asuinhuone, johon hän astui, ja nuo pöydän
ympäri kokoontuneet lapset, jotka odottivat häntä. Puoliso, joka
kerkesi pikimmältään nähdä hänen synkän katseensa, tuli jo liian
myöhään osanottoaan ilmaisemaan.
Kun Martti kohta sen jälkeen meni asianajajansa luo, oli tämä jo
itsestään luopunut ajatuksesta panna toimeen virallisia tiedusteluja
Wohlwendin vaimonperinnön laadusta. Hän piti mahdottomana
epämääräisen huhun ja pelkän arvelun nojalla ryhtyä vieraissa maissa
sellaisiin toimenpiteisiin. "Jos me nyt heitämme ongen ulos", sanoi
hän, "niin livahtaa hän meiltä tiehensä, mutta jos me pidämme sen
salassa, niin voi se meitä joskus äkkiarvaamatta hyödyttää".