Cecilia. Edvin. Hannu. Kalle.
EDVIN (pyöräyttää Ceciliaa riemuissaan). Pelastettu! (Puristaa Hannun
kättä.) Te pelasitte mainiosti! Te olette voittamaton nero! Eläköön
Hannu!
HANNU. Kas niin, siinä ette sanonut mitään uutta! Mutta parempi on
toistaa kunnollista vanhaakin kuin puhua roskaa!
EDVIN. Te olette suuri mies!
HANNU. Jollei nerojen luontainen kainous estäisi, niin myöntäisin sen.
Sillä onpa tämä juttu vaatinut minulta yli-inhimillisiä ponnistuksia.
Ja minä toivon, että se otetaan huomioon lopputilissä.
EDVIN. Luonnollisesti, kuinkas muuten!
HANNU. Minä olen: pro primo kertaalleen läpiammuttu; pro secundo
aavan läpiväsynyt; ja pro tertio ihan läpi humalassa. Näistä kolmesta
riittäisi jokainen erikseenkin nujertamaan tavallisen kuolevaisen.
EDVIN. Aivan niin, kuinkas on haulien laita?
HANNU. Aijoin otattaa ne pois, mutta lääkäri selitti, että vähemmällä
kivulla ja ajanhukalla saa haulia urheilukaupasta!
CECILIA. Sepä oli hauska lääkäri!
HANNU. Sitten hän sanoi, että uusimman lääketieteen mukaan ei lyijystä
ole ihmisruumiin taloudessa mitään haittaa muualla kuin uidessa.
Se kasvattaa ympärilleen lyijyvalkeata, josta muodostuu suojeleva
kalkkeutumiskerros.
KALLE. Kumpaa se suojelee: lyijyä vai ihmistä?
HANNU. Sitä hän ei sanonut. Luulen, että se kanalja oli eläinlääkäri,
sillä hän tutki minua kuin kilpa-ajoihin vietävää hevosta.
EDVIN. Ettekö kysynyt?
HANNU. Ilmaisin hänelle mustan epäluuloni. Mutta hän selitti, ettei
hän valitettavasti ole eläinlääkäri. Silloin hänellä ainakin olisi
potilaita, — "jotka eivät nauti lain turvaa", huomautin väliin! — eikä,
vaan joiden taudeista kehtaa säädyllisessä seurassa puhua, sanoi hän.
EDVIN. Ja siihen se asia jäi?
HANNU. Niin, koko suuri remontti supistui muutamaan grammaan
sublimaattivettä, sidepumpulia ja vanua. En ole koskaan nähnyt niin
hävyttömän yliolkaisesti kohdeltavan arvokasta ihmisruumista!
KALLE. Eiköhän olisi terveellistä poistua. Etsivät saattavat milloin
tahansa herätä.
HANNU. Silloin me pidätämme heidät irtolaisuudesta ja toimettomasta
elämästä!
EDVIN. Se olisi hävyttömyyden huippu!
HANNU. Minunkin omatuntoni sotii sitä vastaan. Vie etsiville takaisin
heidän merkkinsä, ettei heille tapahtuisi ikävyyksiä. (Kalle menee.)
EDVIN. Ja sitten kiireesti matkaan!
CECILIA. Mihin lähdemme?
EDVIN. Takaisin Turkuun. Sieltä he eivät osaa etsiä meitä. Ja Arvo
sähköitti, että omaiset hommaavat sukukokousta, joka lausuu lopullisen
kirouksen asiasta.
CECILIA. Voi noita onnettomia!
HANNU. Siinä kokouksessa tahdon minä olla mukana!
EDVIN. Todellakin, siitä tulee mainiota!
HANNU. Minä marssitan sinne komennuskunnan uusia sukulaisia; nuorempien
veljien nuorempia poikia. Ne eivät kyllä ole aivan "comme il fauit"
perhejuhlassa, mutta hiton hyviä äänestyksessä!
EDVIN. Verratonta! Suuremmoista!
HANNU. Minun tietääkseni yksi tällainen pikkuserkku on muonarenkinä
Korpilahdella. Hänet täytyy ottaa lukuun. (Kalle tulee.)
EDVIN. Sen me teemme! Tule Cecilia! Silloin me lähdettiin. (Menevät
kaikin.)