Hannu. Kalle. Janne.
HANNU. Kas niin, kaksi kaatunutta!... Taistelu on voitettu!... Mutta
kylläpä onkin hiton kaunis kasa kranaatinkuoria kentällä! Minun pääni
on kuitenkin vielä pystyssä!
KALLE. Sinä olatkin oppineempi!
HANNU. Siinä näet, "jottei oppi ojaan kaada eikä taito tieltä työnnä".
Se on vanha viisaus, joka pitää paikkansa! — (Nousee.) Mutta heiluuko
kievari vai heilunko minä? (Menee kaapin luo ja avaa sen.) Tule ulos
kaapista, Janne! Luulenpa, että ilmaston vaihdos tekee sinulle hyvää!
(Janne kömpii esille kaapista.)
KALLE (hämmästyneenä). Mitä noituutta tämä on? Janne kaapissa! Mistä
hiivatista...
HANNU. Suu poikki, nyt ei ole aikaa puhua roskaa! Mene ja tyhjennä
etsivien taskut; ota heidän poliisimerkkinsä. Minulla on loistava
ajatus! (Kalle menee kamariin.)
JANNE. Huh, kylläpä nyt maistuu purkki kaljaa. Hyi sitä ilmaa! (Ottaa
olutta.)
HANNU. Nauti poika terveydeksesi! Minä olenkin ihan ympäri
kännissä!... Enpä olisi kaskaan uskonut tarvitsevani sitä taitoa näin
ihmisrakkaaseen tarkoitukseen. Mutta (haukottelee) "kaikki tiet vievät
Roomaan".
KALLE (tulee muutamia papereita kädessä). Tässä ovat sekä merkit että
paperit.
HANNU. Kas niin, nyt me rupeamme etsiviksi, menemme nimismiehen luo ja
otamme täysillä valtuuksilla haltuumme luutnantin ja hänen morsiamensa.
Mitä sanotte siitä?
JANNE. Se on kuninkaallinen ajatus!
KALLE. Loistava, hitto soikoon!
HANNU (ylväästi). Älkää ihmetelkö siiloin mitään, kun minä olen
matkassa! — Mutta nyt me lähetämme asianomaiselle poliisiasemalle
sähkösanoman, että pääsemme rauhassa kulkemaan. (Antaa Jannelle
paperin.) Kirjoita!
JANNE. Mitä minun pitää kirjoittaman?
HANNU. Karkulaiset saatu kiinni. Kaikki hyvin. Kivekäs. — Nyt sinä
viet tämän sanoman lähimmälle asemaille ja lähetät menemään. Mutta
kiireesti!