Hannu. Kalle.
HANNU (tulee Kallen kanssa maisen viitta ja myssy käsivarrellaan).
Tuhattulimmaista, minä en osaa enää kävellä!
KALLE. Miksemme huristaneet eteenpäin? Vainukoirat ovat kintereillämme.
HANNU. Kuulithan, että kone on epäkunnoissa. Sitä ei voi ohjata.
KALLE. Mitä se tekee? Onhan moottori kunnossa!
HANNU. Häh, sinä kanalja! Etkö sinä ymmärrä, että se on vaarallista?
Mutta sehän se on, että sinä et ymmärrä fysiikkaa... Mehän olisimme
puskeneet ensimmäiseen tien käänteessä olevaan kallioon, niin ettei
olisi jäänyt muuta kuin märkä, siivoton täplä... Tomuharjalla ja
pyhinliinalla olisivat saaneet meidät kokoilla siitä, se on varmaa;!
KALLE. Ähs, sinä olet aina sellainen pelkuri!
HANNU. Minäkö? Punnitseppas mies puheesi!
KALLE. Niin, pelkuri!
HANNU. Minä en totta totisesti ole pelkuri! Minä olen leikissä mukana,
kun se on kristillistä!... Mutta laskettaa 30-hevosvoimaisella
moottorilla 75 kilometrin vauhdilla tunnissa suoraapäätä
helvettiin!... E-ei poika! Sellainen kiirehtiminen loukkaa minun
uskonnollista elämänkatsomustani;!... (Emäntä tulee.) Kas, siinähän
tuleekin kievarin sydän ja sielu!