Edelliset. Hannu. Kalle. Janne. Maija, ohjaaja.
HANNU (tulee ähkien ja noituen; kantaen jotain vilttien kiedottua
raskasta esinettä). Arvasinhan sen kohtakin, että minulle ne
vaarallisemmat tehtävät jätetään! Mitä te olette saaneet aikaan,
vintiöt? Missä on neiti, minä vain kysyn, te sillit ja livekalat?
(Laskee kuormansa maahan.)
ARVO. No, no, mikäs Hannua vaivaa?
HANNU. Minä olen aina sanonut, että nykyinen polvi on mätää. Vailla
kaikkea miehuutta ja siveellisiä periaatteita! Paljasta viheliäistä
pinnarijoukkoa!
EDVIN. Mistä Hannu noin on innostunut?
HANNU. Kuka kävi vaaraa uhmaten uljaasti tuleen ja sieppasi typykän? Se
oli Hannu! Kuka sai haulipanoksen ruumiiseensa? Eikö sekin ollut Hannu?
Aina vain Hannu!
EDVIN. Mitä teillä siinä on?
HANNU. Mitäkö tässä on? Neitsykäinen tietenkin! Hannu nappasi tytön ja
kapaloi kuin vauvan! Niin kävi kaikki kuin mampsellin tanssi ja kobran
uiminen!
EDVIN. Mutta näyttäkäähän viimeinkin mitä siellä oikeastaan on?
HANNU. Ei, luutnantti saa itse ilon avata paketin! Se tehtävä kuuluu
rakastuneille eikä sankareille! Olkaa hyvä!
EDVIN. No, katsotaanpa sitä aarretta. (Avaa viltin, jonka sisästä
ilmestyy vanha eukko.) Mitä tämä on? Kartanon Kana-Maija! (Yleistä
naurua.)
HANNU (ällistyen). Mitä? O-onki tämä noituutta, minä kysyn? Vanha
kurttuinen mummo kuin kapaturska! Sinä Janne, senkin silli, sanoit,
että tämä on neiti!
JANNE (häijynkurisesti). Taisinpa hieman erehtyä, kun siellä oli niin
pimeätä.
EDVIN. Minä huomaan, että te keräilette muinaisesineitä.
MAIJA (tointuen). Armahtakaa, herrat! Minä olen vanha ihminen!
HANNU (raivostuen). Sen me kyllä näemme, hitto vieköön! Emmekä suinkaan
iloksemme! Mikä lempo sai teidät, vanhan kurppanan, kukkumaan puistossa
keskellä yötä kuin rakastunut heiskale?
MAIJA. Kuulin laukauksen ja hiivin katsomaan.
HANNU. Pankaapas nyt kiireesti vanhat luunne liikkeelle ja hävitkää
näköpiiristä! Hannu on kyllä itse ruumiillistunut hyvyys, lihalliseen
muotoon pukeutunut jalomielisyys, mutta hänenkin kärsivällisyydellään on
rajansa.
ARVO. No, tyyntykäähän! Älkää nyt pelottako mummoa!
HANNU. Ja missä on sitten neiti.
CECILIA. Tässä, kaikki on hyvin!
EDVIN. Kas niin, annetaan mummon mennä ja lyödään kaikki leikiksi!
(Maija poistuu.)
HANNU. Kaunista leikkiä! Ensin minua pamautetaan 16 kaliiberin
haulikolla kuin metsän otusta ja sitten minut narrataan kantamaan tänne
vanha akka! Se lysti tuli kalliiksi, luutnantti! Siellä vuoti jaloa
verta, vaikka tosin vähemmän jalosta paikasta!
EDVIN. Oletteko vahingoittunut?
HANNU. Senpä luulisin! Sitten en tahdo enää tyhjentää purkkia olutta,
jollei minulla ole eräissä ruumiinosissa vähintäinkin yhtä monta haulia
kuin on kaviaarirakeita paremmanpuoleisessa kaviaarivoileivässä.
EDVIN. Olen pahoillani, että teidän kävi niin huonosti!... Mutta meidän
on järjestettävä pakomme. Koska meitä varmastikin ajetaan takaa, niin
lähdemme eri suunnille eksyttääksemme heidät jäljiltä... Ja yksi
joukosta jää tähän lähistölle vakoilemaan sekä sähköttää määrättyihin
paikkoihin minulle mihin toimiin he ryhtyvät.
JANNE. Kyllä minä jään vakoilemaan.
EDVIN (antaen hänelle paperin ja rahaa). Tässä on rahaa ja paperi,
jossa on tarkat ohjeet, kuinka teidän tulee menetellä.
JANNE. Luutnantti voi luottaa minuun!
HANNU. Mutta jos tämä nuori neiti luovuttaisi meille viittansa ja
myssynsä ja pukeutuisi mieheksi, niin me vetäisimme itse paholaistakin
nenästä.
EDVIN. Mitä sanot siihen Cecilia?