Hannu. Janne.
JANNE (Tullee kiireesti). Silläkö tavalla sinä vartioitset? Näytit
itsesi niille! Ylös, senkin aasi! Ja otakin koivet allesi heti!
HANNU. Hst! Älä puhu niin kevytmielisesti! Minä olen kuoliaaksi ammuttu!
JANNE. Roskaa! Nouse ylös ja tehdään jälkiä. Ne heräsivät.
HANNU (nousten). Jos sinä vakuutat, että minä olen vielä hengissä, niin
minä nousen! (Jää kivusta irvistellen istumaan.) Tuhat sarvipäätä, minä
olen kuin olenkin haavoitettu! En voi liikkua paikasta pois.
JANNE. Olisikohan se laukaus sattunut?... Mihin...?
HANNU. Johonkin sellaisiin ruumiinosiin, joita enemmän tarvitaan kuin
niistä puhutaan.
JANNE. Älä hitossa!
HANNU. Tunnen housujani; kuumottavan.
JANNE. Tässä on vaarallista viipyä! Tule!
HANNU (tunnustellen). Tulimmaista! Tänne on sattunut kokonainen
haulipanos! Ja sitten minä olen nauta, jollei sinne ole menneet vielä
valtitkin!
JANNE (hätäillen). Mitä me nyt teemme? Etkö sinä voi kävellä?
HANNU (pelästyen). Auta hyvä veli minut pois tästä, jos minua rakastat.
Muuten nuo roistot suolaavat minua uudella haulipanoksella.
JANNE. No, pitääkö minun kantaa sinua? Yhtähyvin voisin siirtää vuoria!
HANNU. Ei tarvitse muuta kuin ojennat minulle auttavan kätesi. Sitä
vaatii tosi toveruus.
JANNE (kiskoen hänet ylös). No, kas niin! Voitko kävellä?
HANNU. Näin verekseltä se sujuu aika hyvin. Pistelee vain kuin
neuloilla!
JANNE. Karkaise luontosi ja astu karskisti!
HANNU. Vieköön perhana koko immenryöstön!... Luutnantti saa maksaa
viitosen ylimääräistä jokaisesta haulista, jos oikeutta ja moraalia on
maailmassa! (Häviävät puiden sekaan.)