Edvin. Rouva. Sebastian.
ROUVA. Tämä herra on pyytänyt Cecilian kättä... Tyttäreni holhoojana
saat sinä vastata minun puolestani.
EDVIN. Emmekö voi ratkaista tätä kahdenkesken? Minä uskon kyllä
teitäkin, rouva.
ROUVA. Tyttäreni holhoojana on hänellä oikeus, vieläpä velvollisuuskin,
olla läsnä asioissa, jotka niin läheltä koskevat hänen tulevaisuuttaan.
SEBASTIAN (ylhäisen nuhtelevasti). Minun täytyy todellakin kummastella
herra luutnanttia. Ja sallikaa minun sanoa se julki.
EDVIN. Miksi niin, jos saan luvan kysyä?
SEBASTIAN. Sen ajattelemattomuuden — sanoisinko kevytmielisyyden —
tähden, jolla olette arvostellut omaa asemaanne ja myöskin meidän...
No niin, en tahdo kieltää, että teillä on hyvä taloudellinen asema ja
kunniakas elämänura. Mutta se ei ole meidän vikamme eikä teidänkään,
että me emme kuulu samalle tasolle yhteiskunnassa. Sen vuoksi jääkin
teidän viaksenne vain se, että olette tämän erotuksen unohtanut.
EDVIN (kuohahtaen). Minä en ole unohtanut mitään! Mutta te näytätte
unohtaneen, ettemme elä enää keskiajassa.
SEBASTIAN. Älkää kiihoittuko, nuori herra! Minä en oikeastaan moiti
teitä! Minä tiedän, että ajan kumoukselliset virtaukset pyrkivät
horjuttamaan kaikkia vanhoja arvoja. Minä tiedän myöskin, ettei
laajemmissa piireissä — tarkoitan niitä, joilla ei ole mitään
menneisyyttä takanaan — anneta paljoa arvoa sukuoikeuksille. Mutta
siitä ei suinkaan johdu, että me emme antaisi niille arvoa. Päinvastoin
meidän velvollisuutemme on vartioida näitä pyhiä muistojamme. Te olette
aikanne lapsi, herra luutnantti. Me emme tuomitse teitä.
EDVIN. Hyvin jalomielistä, herra!
ROUVA. Olen pahoillani! Mutta teidän tulee ymmärtää,, että meillä
on velvollisuuksia, ei ainoastaan itseämme, vaan sukuamme, sen
menneisyyttä, ja nimeämme kohtaan.
SEBASTIAN. Siis lyhyesti, ja nyt kun olemme perustelleet todella
painavat syymme, täytyy meidän antaa teille ystävällinen, mutta
järkähtämättömän kieltävä vastauksemme.
EDVIN. Onko se teidänkin ystävällinen ja järkähtämätön ajatuksenne,
rouva?
ROUVA (hämillään). Olen pahoillani, ettemme paremmin ymmärtäneet
toisiamme. Mutta pitihän teidän itsekin käsittää, että tyttäreni asema
on liian ylivoimainen teille.
EDVIN (terävästi). No, kuka on täällä sitten se tasavoimainen minulle?
ROUVA (puree sanatonna huuliaan).
SEBASTIAN. Kas niin, minä toivon, että olemme ratkaisseet tämän
arkaluontoisen asian tarpeettomasti loukkaamatta teidän tunteitanne.
Sillä mikään ei olisi minulle ikävämpää kuin jos me eroaisimme
epäsovussa.
ROUVA. Minäkin toivon, ettei tämä väärinymmärrys muuttaisi hyviä
välejämme.
EDVIN. Sitä en todellakaan voi luvata! Sillä tiellä, joka johtaa
sukulaisuuteen, voidaan tuskin erota muuten kuin sukulaisina tai...
ROUVA (tuimasti). Niinkuin tahdotte, luutnantti! Luulin muuten teidän
osaavan arvostella suosiotamme.
EDVIN. Jota olette niin loistavasti osoittaneet!... Kyllä rouva! Aivan
varmaan sen teen. Te epäilitte omaa kykyänne ja toitte tämän herran
minua nöyryyttämään kuin jotain pahantapaista pojannulikkaa. Sellainen
suosio ei lähde niinkään helposti mielestä.
SEBASTIAN. No niin, kukin on säätynsä orja. Luulen teidänkin sitä
olevan, koska halusitte nousta omanne yläpuolelle. — Tule, Klara, sinä
olet kiihoittunut! (Tarjoo käsivartensa ja poistuvat mahtavin liikkein.)