EDVIN. Sinä kyllä sen tiedät. Sehän on sinun erikoisalasi.
ROUVA. Mutta teillä, luutnantti, on jalompi erikoisala.
EDVIN (hämillään). Minulla?... En ymmärrä, mitä rouva tarkoittaa.
ROUVA (hymyillen). Tehän laulatte. En tiennyt teidän laulavan.
EDVIN. Nyt liioittelette, rouva! Minun lauluni kelpaa vain tyhjille
seinille.
ROUVA. Olette liian ankara, luutnantti! Te laulatte todellakin ihanasti.
ARVO. Älä ole noin vaatimaton, Edvin! Tiedetäänhän, että sinä laulat
kuin itse Caruso.
ROUVA (mahdollisimman herttaisesti). Ettekö tahtoisi olla niin
ystävällinen ja laulaa meille vähän, luutnantti?
EDVIN. Mielelläni, jos rouva niin haluaa... Rohkenenko pyytää neitiä
säestämään?
CECILIA (katsoo avutonna äitiään).
ROUVA. Mene vain rakkaani!
CECILIA. Mitä minä säestän?
EDVIN. Carmelaa, jos neiti suvaitsee. (Asettuu flyygelin luokse ja
laulaa.)
Tuolla mökki on muurin luona,
Siellä neitonen kaunehin.
öiset tähdet kun taivahalla loistaa,
silloin luoksensa ikävöin.
Uinu Carmela, olet onneni päällä maan!
Lempesi oi, mulle taivahan avajaa!
Uinu Carmela, olet onneni päällä maan!
Lempesi oi, mulle taivahan avajaa!
Kun ma kaihoten iltaisin laulan,
lemmen onnesta haaveillen.
Silloin rintani riemusta nousee,
silloin syömmeni sykähtää!
Laula Carmela, sä oot onneni päällä maan!
Laulusi oi, mulle taivahan avajaa!
Laula Carmela, sä oot onneni päällä maan!
Laulusi oi, mulle taivahan avajaa!
(Laulun loppuessa painuu Cecilian pää yhä alemmaksi; hänen on vaikea
hillitä liikutustaan. Viimein ratkee hän hysteeriseen itkuun ja poistuu
kiireesti huoneesta. Kaikki katsovat hämmästyneinä hänen jälkeensä.)
ROUVA (harmistuneena). Lapsi raukka on niin tavattoman herkkätunteinen,
ettei voi ensinkään hillitä itseään. Ja te lauloitte todellakin
liikuttavasti, luutnantti.
EDVIN. Olen syvästi pahoillani, rouva, jos tuotin hänelle jotain
mielipahaa.
ROUVA. Ooh, ei tee mitään! Hänen ikäisissään on tuollainen tavallista.
— Sallikaa minun kiittää teitä kauniista laulustanne! (Ojentaa kätensä
Edvinille.)