Nuijakapina oli sammunut ja ainoastaan tuhansien hävitettyjen kotien
rauniot sekä leskien ja orpojen kyyneleet muistuttivat siitä enää.
Kaarle-herttuakin oli ehtinyt jo suorittaa loppuselvityksen Suomen
asioissa ja ainoastaan valkenevat luut kaupunkien mestauspaikoilla
muistuttivat enää hänen kovista tuomioistaan. Harvat olivat ne
vallasluokkaan kuuluvat miehet, jotka olivat hengissä onnistuneet
luovimaan näiden vuosien ohi.
Herra Götrik Olavinlinnasta oli yksi niitä harvoja. Tavallisella
suopeudellaan oli hän kapinan jälkeen koettanut lievittää rahvaan tilaa
ja kun asiat kuninkaanpuoluelaisten ja herttuan välillä jälleen
kiristyivät, koetti hän kartella kumpaakin ja pysytellä hievahtamatta
linnassaan erämaitten keskellä. Seuratessaan sieltä levotonna asiain
kehitystä, muistutti hän todellakin tuuliviiriä, joksi toiset herrat
olivat hänet nuijakapinan päivinä ristinneet. Mutta henkensä ja
omaisuutensa pelasti hän ajan myrskyissä, sillä hyvissä ajoin riensi
hän etsimään voittavan herttuan suosiota ja pääsi täydellisesti tämän
armoihin, samalla kuin hänen nuoremman veljensä, Hämeenlinnan isännän
Steeni Fincken täytyi monen muun taipumattomamman kuninkaanmiehen kera
laskea päänsä mestauspölkylle.
Puolikymmentä vuotta oli jo ehtinyt nuijasodan verisistä päivistä
kulua, kun eräänä tammikuisena iltapäivänä tapaamme herra Götrikin
matkalla länteen käsin. Hän oli juuri jättänyt Olavinlinnan ainiaaksi
ja hänen matkansa määränä oli ensiksi Turku, jonne herttua oli kutsunut
Suomen aateliston koolle, sekä sen jälkeen Tukholma, missä hänen oli
määrä istua valtiopäivillä.
Illan tullen puhkesi ankara lumipyry ja kun hevoset kerran
säikähtyneinä poikkesivat syrjään, huomasi ajurirenki lumesta
häämöttävän miehen ääriviivat. Lähemmin tutkittaessa huomattiin tielle
vaipuneen kulkijan olevan vielä hengissä, vaikka tunnotonna. Herra
Götrikin käskystä väänsivät miehet hänet rekeen ja peittivät
nahkasilla. Sitten jatkettiin matkaa ja työlään taivalluksen jälkeen
päästiin yön suussa Partalan kuninkaankartanoon.
Kun tieltä tavattua vaeltajaa oli hierottu lumella ja hänen suuhunsa
kaadettu kuumennettua paloviinaa, virkosi hän äkkiä tajuihinsa.
Hetkisen pöllöteltyään ympärillään olevia miehiä, alkoi hän nauraa
omituista, äänetöntä naurua.
"Sotamiehiä!" virkahti hän sitten yhtäkkiä. "Vaan ettepä voi mitään,
sillä ei minullakaan ole muuta kuin yksi pari käsiä."
Sen sanottuaan pisti hän pilkallisesti kielensä ulos ja kohotti
käsiään, joista oli jälellä vähän kyynärpäiden sivu ylettyvät tyngät.
Herra Götrik hätkähti vasten tahtoaan ja samassa kuvastui elävästi
hänen mieleensä luminen linnanpiha, jonka halki kulki kaksi
rinnakkaista veriviirua. Hän ei kuitenkaan tuntenut enää miestä ja
aikoi juuri kysyä jotakin, kun tämä jatkoi itsestään:
"Minä menin herra Kyöriä pyytämään talonpoikain päälliköksi, niin tämä
pöllö hakkautti minulta siitä edestä kädet poikki."
Hän nauroi nyt ääneensä ja kaikkien huoneessa olijain tuli painostava
olla.
"Se on Juvan Salajärveltä eräs poloinen, joka kapinan aikana on
menettänyt kätensä, talonsa, omaisensa ja järkensä ja kiertelee nyt
kerjäten näillä tienoin", ehätti talon vouti selittämään, toimittaen
samalla miehen renkitupaan.
Herra Götrik ei ollut koko aikana suutansa avannut, ja makuulle
mentyään valvoi hän kyleltä toiselle käännellen pitkälle sivu puoliyön.
Aamulla matkaan varustautuessaan kutsui hän voudin puheilleen ja antoi
hänelle melkoisen rahasumman, pyytäen hänen kuninkaankartanossa
pitämään huolta tuosta kädettömästä mielipuolesta. Sitten suoriusi hän
kiiruusti tielle, joka vei häntä kohti kunniaa ja mahtavuutta. Pian
tämän jälkeen sai hän nimittäin herttualta valtaneuvoksen arvon sekä
suuria läänityksiä.
Hän eli vielä tämän jälkeen puolitoista vuosikymmentä, ehtien saattaa
hautaan herransa Kaarle-kuninkaan sekä samoin vävynsä, mainion
sotasankarin Eevertti Hornin. Suuri äveriäisyytensä takasi hänelle
huolettomat vanhuuden päivät ja rattoisana ja puheliaana kulutti hän
niitä omaistensa ja ystäväinsä parissa. Erään omituisen seikan panivat
nämä hänessä kuitenkin merkille, osaamatta sitä selittää. Aina kun hän
parhaillaan kertoili muistelmiaan vaiherikkaan elämänsä ajoilta ja
keskustelu sattui sivuamaan nuijakapinaa, vaikeni hän äkkiä ja tuijotti
kulmat rypyssä eteensä. Kukaan heistä ei tiennyt, että nuijasodan
kaameiden muistojen joukosta kohosi aina tällöin vanhuksen eteen kaksi
kuvaa: ensinnä luminen tanhua, jolla näkyi kaksi veriviirua, ja sitten
kädetön mielipuoli, joka nauroi äänettömästi ja näytti pilkallisesti
kieltään.
Kesken aseiden melskeen.
"Jumaliste, kun me röykytimme niitä, niin että petäjikkö raikui",
jatkoi raolleen jääneen arkituvan oven takana karkea ja rentoileva ääni
kertomustaan.
Herra Ljungo, Kalajoen pitäjän kirkkoherra, oli laskenut hanhenkynän
kädestään, siirtänyt paperit syrjään ja nojautuen selkäkenoon tukevassa
nojatuolissaan ummisti hän silmänsä ja antausi kuuntelemaan oven takaa
kuuluvaa juttelua. Hänen vaimonsa oli äsken pistäytynyt huoneessa ja
ilmottanut, että taloon oli yösijaa pyytäen saapunut Sokan Jaakko
Kokkolasta. Hän oli nimittäin matkalla Pohjanlahden ympäri Ruotsiin,
jonne hän kuljetti äsken Kruununkylässä vangiksi saamaansa vouti
Abraham Melkiorinpoikaa. Kirkkoherra tunsi vastenmielisyyttä lähteä
tupaan, jossa hän tiesi voudin istuvan käsistään ja jaloistaan
sidottuna ja jonne naapureista oli kokoontunut väkeä näkemään vankia
sekä kuulemaan uutisia pohjoispohjalaisten sotaretkestä marskia
vastaan.
Ritisten työnsi messinkijalkaan pöydännurkalle asetettu talikynttilä
karstaa ja tuvassa jatkoi Sokan Jaakko kerskailevaa juttuamistaan.
"Me makasimme pensasten takana kahden puolen tietä Tarharannan niityllä
ja odotimme. Ja saimme odottaa aina hämärän tuloon saakka. Mutta
silloinkos alkoi kuulua kulkusten helinä ja siinä jo tulla
porhalsivatkin sontaryyttärit toistakymmenen hevosen pituisena
saattueena. Krankka kiljasi merkin ja silloin me karkasimme kuin hurtat
niskaan. Palon Perttu löi kirveellään ensimäiseltä hevoselta vempeleen
poikki, niin että aisat putosivat kahden puolen ja koko saattueen oli
pakko pysähtyä. Meitä oli kymmenkunta miestä jokaisen reen kimpussa ja
huovin rötkäleet eivät ehtineet rekipeitteitä päältään potkaista, kun
me jo kolkkasimme ne hengiltä..."
Kertoja pysähtyi tässä hetkeksi ja jatkoi sitten nauravalla äänellä:
"Mutta Krankan Hannun sitä oli hullusti käydä. Se oli hyökännyt tämän
parhaimman otuksen kimppuun --"
Kirkkoherra oli näkevinään, kuinka kertoja tässä kohti peukalollaan
töykkäsi rinnallaan penkillä istuvaa, sidottua voutia.
"Tällä oli päällään sellainen muhkea susiturkki ja sitäkös alkoi
Krankan tehdä mieli."
Ympäri tupaa kuului naurun horinaa.
"No, mitäs muuta kuin hän kiskoo turkin tämän Melkersonnin päältä ja
ryömii itse lämpimään sudennahkaan."
Entistä iloisemmalla naurulla tervehtivät tässä kuulijat Sokan Jaakkoa,
joka siitä innostuneena korotti jo ennestäänkin kuuluvaa ääntään.
"Mutta me kun siinä pimeän päässä luulimme häntä itse voudiksi ja
aloimme häntä joukolla hutkia, niin että luhta mäikyi --"
Kertojan ääni hukkui tässä yleiseen naurun remakkaan. Vasta kun se
hieman asettui, jatkoi hän:
"Krankka koetti hosua vastaan, mutta lopulta joutui hän alle kynsin ja
alkoi huutaa: elkää hakatko, sen riivatut, minähän se olen! Kesti
kuitenkin jonkun hetken, ennenkuin me hänet tunsimme ja silloin oli hän
jo ehtinyt saada köniinsä, niin että vielä seuraavanakin päivänä
valitti sivujaan."
Kertojan täytyi jälleen pitää pieni väliaika, antaakseen kuulijoilleen
tilaisuuden tyhjentää nauruvarastonsa.
"Mutta kun me tästä ereyksestä selvittyämme aloimme hakea tätä voutia,
ei sitä näkynyt missään."
"Vai jo kerkesi piiloon pökästä", keskeytti tässä jonkun kuulijan ääni.
"Joo, pökäissyt oli. Parin toverinsa kanssa oli ottanut jalat alleen ja
livistänyt tipotiehensä sillä aikaa, kun me Krankkaa röykytimme. No,
annahan olla, minä pistin Harmoni puikkojen väliin, otin pari reilua
miestä rekeeni ja sitten laskettiin Kruununkylää kohti minkä ikinä
kavioista lähti. Ja ajatelkaahan, kaksi kokonaista penikulmaa olivat
ehtineet livistää, ennenkuin me saavutimme heidät Hästöön talossa
Kruununkylässä. Ihmettelimme me vain kovasti, että tämä Melkersonnikin
jaksoi semmoisen taipaleen juosta, vaikka tämä on vielä näin hyvässä
lihassa."
Herra Ljungo tunsi olonsa ilkeäksi, kun tuolla oven takana kohdeltiin
herrasmiestä aivankuin markkinoille tuotua elukkaa -- olkoonpa että
tämä herrasmies olikin yksi Flemingin tylyjä apureita. Omituinen
vastenmielisyys pidätti häntä kuitenkin astumasta tupaan ja
sekaantumasta asiaan. Paikoillaan pysyen kuuli hän siis jonkun
kuulijajoukosta arvelevan:
"Mutta eipä tuolla ollut turkkia painamassa."
"No ei kyllä ollutkaan", tarttui taas Sokan Jaakko, "pelkät housut ja
mekko päällään oli juosta hölköttänyt sen taipaleen. Mutta niin
lääpästyksissään olivat äijä-parat, etteivät yrittäneetkään
vastakynttä, kun me pistimme heidät nuoriin ja lähdimme riemukulussa
takaisin Kokkolan kirkolle."
Syntyi jälleen keskeytys, jolloin kuulijat tekivät lisäkysymyksiä ja
lausuivat omia huomautuksiaan. Sitten korotti Sokan Jaakko taasen
äänensä.
"Me tulimme aamuhämärissä takaisin Kokkolaan ja arvaatkaapas, mikä
kumma meitä siellä odotti. Kun me vilun kourissa työnnyimme lukkarin
tupaan, niin näimme siellä uunin ympärillä paitasillaan kyyröttämässä
ja kinttujaan nostelemassa yksitoista miestä. Ällistelimme siinä aluksi
hyvän aikaa, luullen niiden olevan kirkkomaalta karanneita
menninkäisiä. Mutta yhtäkkiä hoksaammekin sitten, että ne ovat
niitä samoja huoveja, jotka me illalla olimme omissa reissään
kolhineet kuoliaiksi ja vaatteet riistettyämme viskanneet heidät
tienvierihankeen."
Kuulijajoukossa syntyi hämmästyksen ja ihmettelyn sorina ja herra
Ljungokin tunsi uteliaisuutensa heräävän. Sokan Jaakko viivytteli
tahallaan, ennenkuin ryhtyi jatkamaan:
"No, eihän siinä kummempaa kuin että nämä yksitoista peikajasta eivät
olleet tarpeeksi asti saaneet loikkiinsa, vaan olivat vironneet yöllä
ja henki kielen kärjessä kontanneet ylös lukkarin tupaan
lämmittelemään."
"Mitenkäs heidän sitten kävi?" kysyi ääni kuulijajoukosta.
"Ohraisestihan niiden oli vähällä käydä. Kun meikäläiset olivat
ehtineet kokoontua paikalle, päätimme me työntää ne jään alle samasta
avannosta, johon tämän Melkersonnin lähettiläät paria päivää
aikaisemmin oli sullottu, mutta silloin ehätti siihen meidän pappi
väliin ja..."
Tällöin astui herra Ljungon vaimo huoneeseen, sulkien oven perässään,
niin että kirkkoherralta jäi kertomuksen loppu kuulematta.
"Voi, voi, mitä hirveitä juttuja se laskettelee!" päivitteli
Marketta-muori ja pysähtyen miehensä viereen laski kätensä hänen
hartioilleen. "Kyllä on aikoihin eletty ja luojaansa saa kiittää, joka
aikanaan on päässyt näkemästä näitä päiviä."
"No, no, muoriseni", hymähti herra Ljungo ja kietoi kätensä hänen
vyötäröilleen, "oletpa taas viime yönä tainnut nähdä pahoja unia."
"Pahoja unia!" kertasi vaimo, "eikö siinä ole tarpeeksi, kun kuulee
sellaisia hirveitä asioita, joita tuo mies tuolla latelee. Onko nyt
kauheampaa kuultu, kuin että eläviä ihmisiä työnnetään avannosta jään
alle!"
"Kauheaahan se on, mutta kauheaa on ollut sotamiestenkin sorto.
Talonpojat ovat mitanneet heille samalla mitalla ja marski on tuulta
kylvettyään saanut niittää myrskyä."
"Milloinka tästä päästään taas rauhallisiin oloihin tai päästäänkö enää
ollenkaan, siinä minun ajatukseni pyörivät aamusta iltaan."
"Päästäänpä varmastikin, niinkuin on aina ennenkin päästy", sanoi
kirkkoherra luottavasti. "Siinä asiassa saamme turvallisesti luottaa
Jumalaan ja herttua Kaarleen."
"Minä aina pelkään, että sinä luotat liian paljon siihen herttuaasi.
Entäpä hän joutuukin tappiolle, niin silloin ovat hänen kannattajansa
huutavassa hukassa.
"Siitä asti kuin minä Upsalan kokouksessa, jossa meidän protestanttinen
oppimme vahvistettiin valtakunnan uskonnoksi, tulin hänet ensi kerran
tuntemaan sekä sain nähdä, minkälaisesta miehestä hän käy, en minä ole
hetkeäkään epäillyt, että tulevaisuus kuuluu hänelle."
"Kunpa nyt niin olisi ja kunpa tästä nyt viimein selvittäisiin",
huokasi Marketta-muori. "Mutta pitääkö sinun nyt välttämättä jo
huomenna lähteä matkalle."
"Kyllä, sillä kolmen viikon kuluttua alkavat herrainpäivät Arbogassa ja
matka sinne ei ole lentämällä suoritettu. Mutta menkööt nuo (hän
viittasi tupaa kohti) edellä, minä lähden vasta iltapäivällä. Matkalla
voin sitten, jos tarpeelliseksi näkyy, sivuuttaa heidät kaikessa
rauhassa, sillä yhdessä matkustamiseen en tunne mitään halua."
Vaimo antoi hyväksymisensä tälle miehensä toimenpiteelle ja ilmotti
menevänsä vielä matkavarustuksia viimeistelemään.
"Odotas, pistähän tämä samalla minun matkalaukkuuni, ettei se vain
unohdu kotiin."
Herra Ljungo otti pöytälaatikosta täyteen kirjotetun paperivihkon ja
sulki sen nahkalippaaseen. Siinä oli hänen äskettäin laatimansa ja
herrainpäivillä esitettäväksi aiottu kertomus marski Klaus Flemingin ja
sotaväen tylystä menettelystä Suomessa.
"Ja nyt minä aion vielä työskennellä pikku hetken suomennokseni
kimpussa, ennenkuin käyn levolle", sanoi kirkkoherra ja kumartui
jälleen pöydän ääreen. "Nykyään, jolloin maassamme rehottaa
kaikkinainen mielivalta ja laittomuus, tunnen minä entistä paivavampana
kutsumuksen toimittamaan kansallemme omakielisen lakitekstin."
Hän levitti eteensä Kristofer kuninkaan maanlain, jonka suomentamista
hän oli kauan mielessään hautonut ja jonka hän äskettäin, keskellä tätä
levotonta aikaa, oli pannut alulle. Kirja oli auennut kuninkaan kaaren
toisen luvun kohdalta ja hänen silmäänsä sattuivat sanat: "Ylitse
kaiken Ruotsin valtakunnan ei pidä olemaan muuta kuin yksi
kuninkaallinen kruunu ja yksi kuningas, jonka tulee hallita ja vallita
linnat ja maakunnat..."
Herra Ljungo pysähtyi ja vaipui mietteihinsä. Siinä oli kohta, joka
tätä nykyä sai monen miehen Ruotsissa ja Suomessa horjumaan ja
epäröimään. Herra Ljungo ei tuntenut itsessään kuitenkaan mitään
syyllisyyttä tämän lainkohdan edessä. Aivan yksinkertaisesti sovitti
hän nuo sanat Kaarle herttuaan, jonka persoonaan hän sitten Upsalan
kokouksen oli ajatuksissaan tottunut yhdistämään maansa ja kansansa
tulevaisuuden. Että valta luisui valapattoisen ja saamattoman
Sigismundin käsistä Kaarlelle, oli oikein ja kohtuullista eikä se hänen
mielestään ollut ristiriidassa paremmin jumalallisen kuin
inhimillisenkään lain kanssa.
Hän etsi paikan, johon hän viimeksi oli pysähtynyt, sovitteli siitä
kankearakenteisen lauseen suomeksi ja ryhtyi sitä panemaan paperille.
Tuvasta olivat vieraat jo hajonneet ja matkamiehet käyneet levolle,
mutta talvi-illan hiljaisuudessa työskenteli herra Ljungo vielä hyvän
aikaa pöytänsä ääressä. Ulkona loisti valju täysikuu ja joku yksinäinen
säde pääsi tunkeutumaan ikkunanluukun raosta herra Ljungon työpöydälle,
missä kynttilänvalo sen kuitenkin heti sokaisi. Sitä ennen ehti se
kuitenkin saada selville, että täällä korkeassa pohjoisessa, lumen ja
jään keskellä, löytyi vielä mies, joka tänä väkivallan ja hävityksen
aikana teki hengen työtä ja suoritti valistuksen kylvöä tulevia
sukupolvia varten. Sellaista löytääkseen oli tuo yksinäinen kuunsäde
saanut vaeltaa yli laajan ja lumisen maan, yli hävityksen raunioiden ja
veristen taistelukenttien ja missä se oli päässyt kurkistamaan
sulettujen ikkunaluukkujen taakse, siellä se oli nähnyt joko
juomingeissa räyhääviä sotamiehiä tai talonpoikia, joiden katseesta
hehkui milloin synkkä viha, milloin hurja epätoivo.
Ainoastaan kaksi muuta miestä oli se tavannut matkallaan, jotka kukin
osaltaan koettivat kartuttaa sitä vähäistä sivistyspyrintöä, jonka
menneet sukupolvet vuosisatain kuluessa olivat tässä kaukaisessa maassa
vaivalla luoneet ja joka nykyään uhkasi sammua vereen ja liekkeihin.
Turussa oli se tavannut vanhan piispa Ericus Ericin kammiossaan
kirjottamassa laajaa suomenkielistä postillaa, joka pitkät ajat tuli
olemaan arvokkaana sekä lohdutuksen että tiedon lähteenä Suomen
kansalla. Ja lyhyen matkan päässä Turusta oli se vielä eräässä
pappilassa tavannut toisen hengenmiehen, joka runottarien
myötävaikutuksella sovitti kansansa kielelle vanhojen Turun teinien
latinalaisia lauluja. Uuden ajan ja uuden kevään toivossa lauloi täällä
Maskun Hemminki kesken yön ja lumen ja sodan valtaa:
"Kylmän talven taukoomaan
Päivän penseys soimaa,
Vilun valjun vaipumaan
Auttaap' auringon voima.
Orot, kedot, kans kankaret
Toivovat suven valtaa."
* * * * *
Ummelleen viisi vuotta edellä kerrotun jälkeen eli helmikuun 20 päivänä
1602 oli Kalajoen kirkolla vilkas väenliike. Laajan pitäjän eri
kulmilta oli kokoontunut kansaa kirkolle suorittamaan ulostekojaan sekä
pitämään markkinoita. Jyväkuormia tyhjennettiin kirkkoherran ja
veronkantajain aittoihin ja Oulunsuusta sekä Turun puolesta tulleilta
kauppiailta vaihetettiin suoloja ja rautaa.
Päällään lyhkäinen turkkitakki hääräsi herra Ljungo aittarivinsä luona,
katsoen kantomiesten perään ja tiedustellen talonpojilta ylämaan
kuulumisia. Kun laitimmainen aitta oli saanut täytensä, väänsi hän sen
lukkoon ja työntäen suuren avaimen kainaloonsa aikoi lähteä sisällä
käymään. Juuri tällöin alkoi taloa lähetä aisakellojen helke ja kohta
sen jälkeen ajaa karahutti pihaan nelirekinen matkue. Hevosvaljaista,
rekipeitteistä ja matkustajain ulkoasusta saattoi heti nähdä, että he
olivat tavallista arvokkaampaa vallasväkeä.
Tuskin oli ensimäinen reki pysähtynyt, kun siitä ponnahti ylös
aivankuin vieterien heittämänä pitkähkö ja solakka mies. Nähdessään
hänet hämmästyi herra Ljungo niin että hänen polvensa hetkeksi tyyten
herpaantuivat. Sillä korkeasta otsasta, tuimista viiksistä, jotka tällä
kertaa pakkasen huurtamina ojentuivat kahden puolen kuin nuolenkäret,
ja harmaan sinisistä, tuikeista silmistä, jotka alati näyttivät
sinkoilevan salamoita ympärilleen, tunsi hän paikalla vieraan herttua
Kaarleksi, Ruotsin ja Suomen itsevaltiaaksi hallitsijaksi, jolta enää
puuttui ainoastaan kuninkaan nimi. Hän heitti ympärilleen nopeita ja
tutkivia silmäyksiä, nyökäytti ystävällisesti päätään tervehtiville
talonpojille ja tunsi sitten herra Ljungon, joka seisoi taampana.
"Hyvää päivää, kirkkoherra!" huusi hän kädellään viitaten, "te olette
niin usein saanut käydä meillä Tukholmassa, että minä nyt vuorostani
pidin kohtuullisena tulla tervehtimään teitä täällä kotonanne."
Herra Ljungo ymmärsi leikinlaskun ja tiesi, ettei herttua suinkaan
ollut lähtenyt vartavasten häntä tervehtimään, vaan oli hän Viron
sotatanterilta palaten ollut syksystä saakka Suomessa, järjestellen
maamme asioita, jotka sisäisen sodan melskeissä olivat joutuneet
pahasti hunningolle. Herttua oli yhtä nopea matkustaessaan kuin
kaikissa muissakin toimissaan. Vielä viikon päivät sitten oli hän ollut
Porissa, vahvistaen siellä tarkat ohjesäännöt voudeille, ja sieltä
saakka oli hän jo ehtinyt tänne. Sen vuoksi oli hänen äkillinen
ilmestymisensä Kalajoen pappilan pihalle kirkkoherrasta yhtä
odottamaton tapaus kuin salamanisku kirkkaalta talvitaivaalta.
Lähestyessään herttuata minkä jalkansa suinkin kannattivat koetti hän
hätähätää saada kokoon soveliaat tervehdyssanat. Mutta sekaannuksissaan
kykeni hän ainoastaan lyhyesti ja änkyttäen toivottamaan hänen
ruhtinaallisen armonsa tervetulleeksi.
Raikas ilma ja vinha ajo olivat saaneet Kaarlen hyvälle tuulelle.
Hänen otsaltaan olivat silinneet ne uhkaavat rypyt, jotka hänen
hallitustoimissa ollessaan tai virkamiesten petoksia tutkiessaan saivat
ympärillä olevat pelosta vapisemaan. Ystävällisesti taputti hän herra
Ljungoa olalle ja virkkoi hymyillen:
"Kas, kas, kirkkoherra, näyttääpä, ettette ole osannut minua
vieraaksenne odottaa. Mutta herran nimessä, tervehtikää nyt
perhettänikin ja opastakaa meidät takkatulen ääreen."
Herttuan rinnalla seisoi turkkeihin kääriytyneenä kuusivuotiaaksi
harvinaisen kookas prinssi Kustaa Aadolf, Ruotsin vallan
tuleva perillinen, joka parin vuosikymmenen kuluttua oli
ruotsalais-suomalaisella sotajoukollaan hämmästyttävä maailmaa. Hyvää
päivää toivottaen ojensi hän miehekkäästi kätensä kirkkoherralle. Hän
oli ajanut isänsä kanssa etummaisessa reessä ja talven viima oli
loihtinut tyttömäisen punerruksen hänen vereville poskilleen ja hänen
siniset silmänsä loistivat tyytyväisyydestä.
Seuraavan reen peitteistä oli tällä välin selvittäytynyt herttuatar
sekä molemmat prinsessat, Katarina ja Maria. Koko perhe oli ollut
herttuan mukana Virossa ja sen jälkeen täällä Suomessa. Räävelissä oli
muutamia kuukausia sitten nähnyt päivänvalon perheen nuorin jäsen,
prinssi Kaarle Filip, jota nyt muuan hovinainen huolellisesti
peitteihin käärittynä kantoi sylissään.
Herttuatar Kristiina, jota Kaarlen vihamiehet nimittivät milloin hänen
sänkykamarineuvoksekseen, milloin Isebeliksi, muistutti miestään
monessa suhteessa. Hän oli vartaloltaan kookas ja muhkea, kasvoiltaan
kylmän kaunis ja käytökseltään miesmäinen. Korkea otsa ja selkeän
siniset silmät ilmaisivat käytännöllistä älykkäisyyttä ja piirteet suun
ympärillä puhuivat luonteen ankaruudesta.
Ystävällisesti tervehti hänkin kirkkoherraa, joka kumarrellen lähti
saattamaan sisälle korkeita vieraitaan, kantaen mielessään pelkoa
Markettansa puolesta, jonka hän keskellä arkitouhujaan yllätettynä
luuli joutuvan kokonaan suunniltaan. Mutta tämäpä olikin ehtinyt jo
malttaa mielensä ja työnnettyään kiiruusti syrjään ne voipytyt,
juustot, lintupaistit ja muut tuomiset, joilla ylimaiden emännät olivat
häntä muistaneet, sekä sivallettuaan päälleen pyhäisemmän puvun oli hän
keskilattialla, syvään niijaten, ottamassa vastaan vieraita, joiden
arvoisia ei ennen ollut Kalajoen papintupaan astunut.
Huolimatta herra Ljungon pyynnöstä käydä vierastupaan heitti herttua
kursailematta turkin päältään ja asettui avaraan arkitupaan, sanoen
haluvansa puhutella täällä seudun talonpoikia. Herttuatar asettui
takkatulen ääreen ja oli tuota pikaa vilkkaassa keskustelussa
Marketta-muorin kanssa. He puhuivat ruotsia, murtaen sitä vahvasti ja
kumpikin omalla laillaan, nimittäin herttuatar saksaksi ja papinmuori
suomeksi. Edellisen huomiota kiinnittivät ylimaan antimet ja
jälkimmäinen tunsi itsensä tyytyväiseksi, saadessaan tuolle
valtaemännälle näytellä juustojaan, keltaisia voikimpaleitaan ja
lintupaistejaan.
Tieto herttuan ilmestymisestä pappilaan oli tällä välin levinnyt
kulovalkeana ja tuota pikaa oli piha mustanaan uteliasta kansaa. Hetken
seisoskeltuaan ja matkueen ajoneuvoja syynäiltyään työntyivät
rohkeimmat miesjoukosta sisälle, saadakseen oikein käsistään katsella,
kuten he sanoivat, valtakunnan pääisäntää, miestä, jonka kehotuksesta
he edellisvuosina olivat tarttuneet nuijiinsa marski Flemingiä vastaan.
Siinä se nyt siis istui heidän edessään itse iso-isäntä, kuuluisa
herttu-Kaarle, vanhan Kyösti-kuninkaan pojista nuorin, mies, jolle
yksinään olivat periytyneet isän jalot hallitsijalahjat ja joka vasta
nyt ikämiehenä vallanohjiin päästyään, ulkonaisten ja sisäisten
vihollisten saartamana, teki työtä kuumeisella kiiruulla ja ponnisti
voimansa äärimmilleen, luodakseen järjestystä ja voimaa rappeutuneeseen
valtakuntaan ja saadakseen isänsä suurtyön elimellisesti jatkumaan.
Kaikki mitä Kalajoen talonpojat hänestä ennestään tiesivät, oli pelkkää
hyvää. Että hänen luonteensa hellittämätön ankaruus oli viime aikoina
monesti puhjennut suoranaisiin julmuuksiin, se ei heidän mielestään
ollut vika eikä mikään, sillä olihan se kohdistunut yksistään
herroihin, heidän luontaisiin vihamiehiinsä. Ja että verovoutien
tiliretket herttuan luona useinkin päättyivät hirsipuuhun tai että hän
kuuluisalla hopeavasarallaan, jota hän aina kantoi vyössään, saattoi
omin käsin kurittaa vilpisteleviä valtaneuvoksia, se kaikki oli omiaan
suuresti lisäämään heidän myötätuntoaan herttuaa kohtaan. Heidän
korviinsa oli jo kantautunut viestejä siitä, mitä kaikkea hän oli näinä
kuluneina kuukausina Suomessa toimittanut, kuinka hallinto ja
veronkanto oli järjestetty uudelle kannalle, kuinka puutteenalaisille
seuduille oli toimitettu viljaa ja köyhille veronhelpotuksia, kuinka
autiotilat olivat saaneet uudet asukkaat ja kuinka petollisia vouteja
ja kirjureita oli joukottain lähetetty Tukholmaan, missä heitä odotti
viranmenetys ja pahimmassa tapauksessa hirsipuu -- tästä kaikesta he
olivat kuulleet ja siksi lähestyivät he nyt tuota tuimaa valtaisäntää
turvallisin mielin ja lämpimin ihailun tuntein, tietäen että laki ja
järjestys pysyivät voimassa niin kauan kuin tuo mies piti ohjaksia
käsissään.
Hän tervehti ystävällisesti talonpoikia, ojentaen vanhemmille heistä
kätensä ja pannen liikkeelle ne harvat suomenkielen sanat, jotka hän
oli ennättänyt oppia. Ja sitten alkoi hän herra Ljungon välityksellä
vilkkaasti tiedustella paikkakunnan asioita ja ottaa selkoa
epäkohdista. Tavantakaa kääntyi hän huomautuksineen ja määräyksineen
käsikirjurinsa puoleen, joka oli pöydän kulmalle levittänyt
kirjotusvehkeensä valmiina tekemään muistiinpanoja.
Ja kun tärkeämmistä asioista oli päästy, alotti hän miesten kanssa
keskustelun maatalousasioista.
"Kuinka monta jyvää te saatte täällä rukiinkylvöstä?" kääntyi hän erään
harmaapartaisen Rahjankylän isännän puoleen.
"Kolme ja neljä ja oikein hyvinä vuosina viisi ja kuusikin jyvää."
"Äh, se on liian vähän. Te hoidatte huonosti peltojanne. Laittakaa ojat
vetäviksi, kyntäkää pelto kunnollisesti ja pankaa vahvasti sontaa, niin
saatte nähdä, että sadot kasvavat kaksinkertaisiksi."
"Kyllähän se sonta on pellolle poikaa, mutta mistäpä sitä otti
määräänsä enempää", arveli isäntä leveästi ja avonaisesti.
"Laajentakaa niittyjänne ja lisätkää karjaa, eihän täällä maan puutetta
ole. Ja hoitakaa paremmin tunkioitanne, hakatkaa sonnan lisäksi havuja
ja turpeita, niistähän teillä ei ainakaan puutetta ole."
Niin innostui herttua yks kaks antamaan mitä yksityiskohtaisimpia
neuvoja pellon ja tunkion hoidossa, karjan kasvatuksessa ja
niitynperkkuussa. Ja miehet, joita vähitellen oli ahtautunut koko
suupuoli tupaa täpösen täyteen, kuuntelivat ihmetellen, nyhjivät
toisiaan kylkeen ja kuiskailivat, että kuulehan vain, sehän puhuu
niinkuin olisi ikänsä pidellyt kuokkaa ja sontatalikkoa. Ja sitäkin
otollisempaan maaperään lankesivat herttuan opetukset, kun ne olivat
täynnä kansanomaisia puheenparsia ja ytimekkäitä voimasanoja.
Kun noustiin päivällisaterialta, johon herttuan toivomuksesta oli
ottanut osaa myöskin joukko arvokkaimpia talonpoikia, virkkoi herttua
kirkkoherraan kääntyen:
"Ellen väärin muista, sanoitte te viimeksi tavatessamme ryhtyneenne
maanlakia suomeksi kääntämään. Oletteko jatkanut työtänne ja kuinka
pitkällä siinä olette?"
"Hartain haluni on saada esittää vähäinen aikaansaannokseni teidän
ruhtinaalliselle armollenne", vastasi herra Ljungo ja poistui omaan
kammioonsa.
Kun hän sieltä hetkisen kuluttua palasi, oli hänellä kainalossaan paksu
paperipinkka.
"Jumalan avulla olen nyt saanut työni päätökseen. Tässä on maanlaki
kokonaisuudessaan käännettynä kansamme kielelle ja mitään en tällä
haavaa niin hartaasti toivo kuin että se pääsisi pränttiin."
Kun herra Ljungo Tuomaanpoika näin lausuessaan ojensi
lainsuomennoksensa herttualle, sai kohtaus läsnäolijain silmissä
juhlallisen leiman, samalla kun he hämärästi aavistivat, että tässä oli
jälleen -- puolen vuosisataa sen jälkeen kuin Tukholman linnassa oli
sattunut samanlainen kohtaus Mikael Agricolan ojentaessa kuninkaalle
Uuden Testamentin suomennoksensa -- astuttu pieni askel eteenpäin sillä
tiellä, jolla suomalaisten oli kamppailtava kohti kansallisia
päämääriään. Kun tuo Agricolan aikuinen kohtaus sattui maamme rajojen
ulkopuolella ja ruotsalaisten ylimysten läsnäollessa, tapahtui tämä
jälkimäinen sen sijaan kotoisella pohjalla ja ympärillä ikäänkuin
todistajina seisoi suomalaisia kansanmiehiä. Heidän täytyi käsittää
hetken merkitys, sillä heitäpä tapaus lähinnä koski. Sen tulkitsikin
herttua lausuessaan heille:
"Kas nyt teidän ei enää tarvitse vääryyttä peläten mennä oikeusistuimen
eteen, kun laki luetaan teille tästä lähtien omalla kielellänne, onpa
lisäksi kullakin tilaisuus tutustua siihen itsekin. Ja tästä hyvästä
saatte te kiittää kirkkoherraanne."
"Kyllä hän on aina meidän parastamme katsonut", kuului väkijoukosta
yksimielinen tunnustus.
Herttua nyökäytti hyväksyvästi päätään ja lisäsi herra Ljungoon
kääntyen:
"Minä otan tämän työnne mukaani ja toimitan sen pränttiin."
Hän ojensi kätensä herra Ljungolle, jonka silmät olivat kostuneet sekä
herttuan osottamasta myötätunnosta ja avusta että seurakuntalaistensa
antamasta tunnustuksesta.
Ajurit ilmottivat hevosten olevan valjaissa ja herttuallinen seurue
varustausi jatkamaan matkaansa, yöpyäkseen vasta Saloisissa. Pian
istuivat kaikki huolellisesti peitettyinä reessä, viimeiset
jäähyväistervehdykset vaihdettiin, piiskat viuhahtivat ilmassa ja
kulkuset helähtivät. Kansanjoukon huiskuttaessa lakkejaan ja huutaessa
sydämensä pohjasta eläköötä ajoivat korkeat vieraat alas joen äyrästä,
matkatakseen niin edelleen Pohjanlahden ympäri Tukholmaan -- tietä,
jota yksikään Ruotsin hallitsija ei ollut ennen kulkenut.
Kun herra Ljungo oli palannut sisälle, taputti hän vaimoaan poskelle ja
sanoi:
"Muistatkos, muoriseni, kuinka sinä silloin, kun vangittu Abraham
Melkiorinpoika vietti meillä yötä, näit kaiken synkässä valossa ja
epäilit tulevaisuutta? Vieläkö tämänkin päivän jälkeen pysyt uskossasi
vai joko voit sanoa, kumpi meistä silloin oli oikeassa?"
"Tietysti sitä sinä olet aina oikeassa, muutoinhan meidän ei olisi hyvä
olla", vastasi Marketta samaan leikilliseen sävyyn.
"Mutta mitäs tästä sanot?" jatkoi hän ja näytti miehelleen
kallisarvoista sormusta, jonka hän oli saanut muistolahjaksi
herttuattarelta.
Hänen silmänsä paloivat tyytyväisyydestä, joka johtui yhtä paljon
saamastaan lahjasta kuin siitäkin, että herttuatar oli kiitellyt hänen
talouttaan sekä mielihalulla syönyt hänen laittamiaan ruokia.
"Sellaisia vieraita ei jokainen papinmuori saakaan kestittäväkseen",
purki hän yli vuotavaa tyytyväisyyttään.
"No, no, muoriseni, elähän sentään ylpeile, sillä minäpä se
arvokkaamman lahjan sain", huomautti hänen miehensä.
Kun Marketta-muori katsoi häneen kysyvästi, lisäsi hän mielihyvästä
hymyillen:
"Minun lakisuomennokseni pääsee pränttiin ja leviää sitten satoina
kappaleina yli kaiken Suomenmaan."
Kun kansa näytti itsensä.
Pari päivää sen jälkeen kun Turun linna oli antautunut
Kaarlo-herttualle, istui syksyisenä aamupuhteena herttuan
kansliahenkilöitä siinä itäisen tornin huoneessa, josta ahdas ja
jyrkkäportainen solake johtaa ylös isoon kuningassaliin. Keskellä
huonetta oli avara pöytä papereineen ja kun herttua oli äsken
ratsastanut kaupunkiin, olivat kirjurit laskeneet hanhenkynät käsistään
ja siirtyneet lämpiävän pesän eteen, missä he kuluttivat aikaansa
jutellen ja toisiaan hammastellen. Varsinkin riitti alituista kinaa
herttuan kamarijunkkarin, Hieronymus Birkholtzin ja käsikirjuri Eerik
Göranssonin välillä. Heidän kesken oli kilpailu herttuan suosiosta
kaikista kiihkein ja sen vuoksi katsoivat he toisiaan karsaasti.
Birkholtz oli juuri-ikään palannut Viipurista, jossa hän oli käynyt
herttuan sanansaattajana, ja oli pyytänyt toisia kertomaan, mitä
Turussa oli sill'aikaa tapahtunut. Suunvuoron oli heti ottanut Eerik
Göransson, saadakseen siten tilaisuuden sutkautella kilpailijaansa.
Hän jatkoi äsken alkamaansa kertomusta:
"Porttiholvissa oli herttuata vastassa Ebba-rouva ja hänen takaansa
kurkistelivat neidet Hebla, Katarina ja Anna kuin kanan poikaset emänsä
siipein suojasta. Varsinkin Anna Fleming heitteli suloisia silmäyksiä
meihin nuoriin miehiin ja sitähän ei ole ihmetteleminen, kun muistaa,
että hänen äitinsä, Agda Pietarintytär, oli aikoinaan Eerik-kuninkaan
sylilemmityinen."
Kaikki katsahtivat Birkholtziin, joka oli korviaan myöten punastunut.
Tiedettiin jo yleisesti, että hän herttuan myötävaikutuksella kosiskeli
Anna Flemingiä, joka orvoksi jääneenä oli elänyt setänsä, marskin,
perheessä. Birkholtz hillitsi kuitenkin itsensä ja Göransson jatkoi
kaikessa rauhassa:
"Sitten noustiin joukolla ylös linnaan ja mentiin ensimäiseksi
kirkkoon, sillä herttua tahtoi nähdä marskivainajan ruumiin sekä päästä
selville siitä, oliko dominus admirabilis todellakin kuollut vai
elelikö hän Puolassa, sillä aikaa kun ruumisarkussa olivat tallella
hänen kalleutensa, kuten oli kerrottu. Kansi nostettiin siis kirstusta
ja näkyviin tulivat Noki-Klaun tuuheat kulmat."
"Panitteko merkille, miten herttua käyttäysi, nähdessään pahimman
vihamiehensä kuolleena edessään?" kysyi Birkholtz uteliaasti.
Hän oli tehnyt kysymyksensä toisiin kirjureihin kääntyneenä, mutta
Göransson ehätti vastaamaan:
"Panimme kylläkin. Herttua nykäsi sinun appivaariasi parrasta ja sanoi,
että jos sinä vielä eläisit, niin pääsi ei nyt istuisi lujassa."
"No niin, jatkahan edelleen, herra Hirtehinen", virkkoi tähän
Birkholtz. "Jahka sinä kerran pääset toiveidesi perille ja saat
aateliskirjan, jota sinä niin suuresti himoitset, niin minä palkkioksi
oivallisesta kertomisestasi ehdotan sinulle ritarisnimeksi Stegel sekä
vaakunaasi teilirattaan kuvan."
Nyt oli Eerik Göranssonin vuoro punastua. Hän oli Eerik-kuninkaan
pahanhengen, kuuluisan Göran Perssonin poika ja nimet Hirtehinen sekä
Stegel muistuttivat hänen isänsä kuolintavasta. Hän ei voinut hillitä
närkästystään yhtä hyvin kuin äsken kilpailijansa, vaan alkoi syytää
suustaan karkeita haukkumasanoja, joista maankiertäjä ja pähkinäsaksa
olivat lievimpiä. Kun hänen sanatulvastaan ei näyttänyt loppua tulevan,
oli Birkholtz lopuksi tulistuvinaan ja paljasti miekkansa. Silloin
livahti Göransson, joka oli yhtä pelkuri kuin suulaskin, nopeasti
ovesta ulos. Kun jälelle jääneet olivat kyllikseen nauraa hohottaneet
tälle loppukohtaukselle, kysyi Birkholtz:
"Ei kai herttuan tulo ollut kaikille linnan asukkaille yhtä
vastenmielinen asia?"
"Eipä suinkaan", vastasi Eerik Elofsson, joka nyt otti kertoakseen
edelleen. "Olihan linnassa joukko vankejakin, joille herttuan tulo
merkitsi vapautta. Pimeästä ja ummehtuneesta tyrmästä kirkon alta
löysimme pohjalaisten nuijamiesten päällikön, Hannu Krankan, joka
muutamain muiden pohjalaisten talonpoikain kanssa oli virunut siellä
viime talvesta saakka. Kelpasi todellakin nähdä tuon uljaan
talonpoikaispäällikön iloa, kun hän jälleen sai astua päivänvaloon ja
vapauteen. Herttuan kasvoillekin levisi harvoin nähty hymy, kun Krankka
kursailematta tarttui hänen käteensä ja kiitokseksi puristi sitä oikein
aikamiehen tavalla."
"Entäs kyröläisten päällikkö Pentti Pouttu, kai hänet tavattiin samasta
tyrmästä?" kysyi Birkholtz.
"Hänkö, joka viime syksynä oli toisten talonpoikain johtajana herttuan
puheilla Tukholmassa?"
"Juuri sama mies."
"Ei häntä ollut vankien joukossa -- tai, maltahan, nyt muistankin.
Krankka kertoi erään heistä menehtyneen vankityrmän kurjuuteen
aikasemmin keväällä ja ellen erehdy, niin hänen nimekseen mainittiin
juuri Pouttu."
"Pfi-uu!" vihelsi Birkholtz pitkään. "Siitä saa herttua yhden
syytöspykälän lisää Suomen herroja vastaan."
"Mutta sitten me löysimme linnan asukasten joukosta oikein harvinaisen
otuksen", jatkoi Elofsson, "oikean tonttu-ukon pitkine partoineen ja
piippamyssyineen. Se oli Juhana-kuninkaan vanha kamaripalvelija, Filip
Kern, joka aikoinaan oli valmistanut Eerik-kuninkaalle kuolinmyrkyn.
Herransa kuoltua oli hän herttuata peljäten paennut tänne marskin
turviin, toimien jonkunlaisena lääkärinä täällä Turun linnassa."
"Mutta eihän herttua tiedä, että Eerik myrkytettiin", huomautti
Birkholtz.
"Ei hän ainakaan varmasti sitä tiedä. Mutta jonkunlaisia
arveluita hänellä on alusta aikain ollut ja Kerniä hän on epäillyt
Juhana-kuninkaan kätyriksi sellaisissa vehkeissä. Ja ainakin sen hän
varmuudella tietää, että Kern laati sen kelvottoman hautaholvin
Vesteråsin kirkkoon, jonne Eerik-kuninkaan ruumis suljettiin. Sitä
paitsi on herttualla kaikenlaista muutakin kaunaa ja vastenmielisyyttä
Kerniä vastaan. Senpä vuoksi riehahti hänen vihansa valloilleen, kun
ukko tuotiin hänen eteensä ja omin käsin kuritti hän äijä-rähjää, niin
että verta purskui suusta ja sieramista. Sotamiehet ympärillä nauroivat
ja tuumivat, että koska herra jäsenlääkäri on pitkän aikaa saanut olla
voidetta vailla, niin häntä nyt rasvaillaan niin että luut ryskivät."
"Kuinkas äijä-pahan sitten kävi?" tiedusteli Birkholtz.
"Hän sai mennä menojaan ja piilotellee nyt kaupungissa", vastasi
Eerik-kirjuri.
"No entäs toiset linnan asukkaat, Ebba-rouvat ja muut?"
"Ovat edelleenkin linnan asukkaina. He asuvat entisissä huoneissaan, se
vain eroa, että ovien takana vartioivat meikäläiset sotilaat. Mutta
tästä vartioimisesta on ainakin amiraali Juusten kiitollinen
herttualle. Hän oli näet kähveltänyt linnan varustusväen palkoista
melkoiset erät omaan pussiinsa ja hänen omat sotamiehensä vihaavat
häntä niin, että hän linnan antautuessakaan ei uskaltanut tulla
pääportin kautta, vaan hiipi takateitä herttuan leiriin turvaa
pyytämään."
Kaikki huoneessa-olijat nauroivat tälle jutulle. Birkholtz oli sillä
välin noussut ja lähennyt ikkunaa, josta näkyi kaupunkiin johtava
lokainen tie sekä etäämpää kaupungin raatihuoneen harja ja tuomiokirkon
torni. Vasemmalla Myllyvuoren rinteillä näkyivät herttuan luotattamat
vallit kanuunoineen, jotka vielä muutama päivä sitten olivat singonneet
vitjakuulia linnan muurien sisälle.
Tietä pitkin, jolla kulki sotamiesjoukkoja sekä herttuan puheille
pyrkiviä talonpoikia, läheni kaupungista päin ravia ajaen
korkeavartaloinen ratsastaja.
"Herttua tulee!" huudahti Birkholtz ja kiiruhti huoneesta ulos.
Kun hän oli ehtinyt alas linnanpihalle, karahutti herttua samassa
porttiholvin läpi ja heittäen ohjakset lähinnä seisovalle miehelle
laskeusi rivakasti satulasta. Hänen kulmansa olivat uhkaavasti rypyssä
ja tuikeat, teräsharmaat silmät leimahtelivat. Se oli kuitenkin vain
jäännöstä siitä pahastatuulesta, jota hän äsken oli raatihuoneessa
purkanut kaupungin porvaristolle siitä, että se oli viime päiväin
tapauksiin nähden osottanut ynseätä ja hidasta mieltä. Mutta tämä
pahantuulen jäännös oli kuitenkin riittävä saamaan jokaisen
linnanpihalle sattuneen vavahtelemaan sekä henkeä pidättäen seuraamaan
jokaista hänen liikettään, ehättääkseen tekemään palveluksiaan tuolle
tuimalle valtaherralle.
Kun hän, lyhyesti nyökäytettyään päätään syvään kumartavalle
Birkholtzille, oli juuri aikeissa astua porraskäytävään, sai pihan
perältä kuuluva melu hänet pysähtymään. Siellä näkyi eräs
puolijuopunut, kiroileva sotilas, jota kaksi muuta kuletti välissään.
Perässä seurasi muuan alipäälliköistä.
"Mitä tämä on?" kysyi herttua tiuskaten.
"Hän on varastanut tovereiltaan, pitänyt linnantuvassa pahaa melua ja
herjannut päälliköitään", vastasi upseeri, "ja me päätimme sulkea hänet
tyrmään, kunnes teidän armonne ehtii tutkia asiaa."
Herttua silmäsi pikaisesti miestä ja tunsi hänet yhdeksi niistä, jotka
piirityksen aikana olivat karanneet linnasta hänen puolelleen.
"Hirteen se rakkari!" lausui hän lyhyesti ja vahvisti tuomionsa
lyömällä ratsupiiskan varrella saapasvarteensa. "Ne ovat yhtä
rakkarijoukkoa, samanlaisia kuin entiset herransakin, ja sietävät saada
heti alussa terveellisen varotuksen."
Tämän sanottuaan viittasi hän Birkholtzia seuraamaan mukana ja lähti
harppomaan ylös koilliskulman kiertoportaita, joita pitkin
kolmisenkymmentä vuotta aikaisemmin olivat liihotelleet Katarina
Jagellonican hovinaiset ja joiden käänteissä oli vielä niiltä ajoin
jälellä tammipuiset levähdyspenkit. Porraskäytävästä kirkkoon johtava
ovi oli raollaan ja siitä pilkisti marski-vainajan kirstun ympärillä
palavain kynttiläin valo.
"Laittakaa niin, että tuo tuolta toimitetaan mitä pikimmin hautaan!"
virkkoi herttua Birkholtzille, viitaten ohimennessään ruoskanvarrella
kirkkoa kohti.
Ylimpään kerrokseen tultuaan astui herttua avaraan kuningassaliin.
Hän oli mennä pahki tikapuihin, jotka oli pystytetty ihan oven
eteen. Tikapuilla seisoi monsieur Jean Bignon, eräs ranskalainen
seikkailija, jonka herttua oli ottanut palvelukseensa. Hänellä oli
kädessään väriastia ja pieni pensseli, millä hän juuri viimeisteli
latinankielistä värssyä, jonka pränttäämisen kuningassalin oven päälle
herttua oli eilen antanut hänen tehtäväkseen. Valkoiseksi rapatussa
seinässä näkyi nyt suurin, punaisin kirjaimin herttuan varotus Suomen
herroille:
_Carolus huc veni, visi fusique rebelles;
Hinc abeo prorsus vestigia nulla relinquens.
Huc iterum veniam, caveat sibi conscius omnis
Non illo parcet tempore dextra reis._
(Tänne ma Kaarlo jo sain, kapinalliset näin sekä voitin;
Jälkiä jättämätt' täältä ma kiirein lähden.
Mut minä taas palajan, varokoot vaan syylliset kaikki!
Heitäpä silloin ei käsi mun oo säästävä lainkaan.)
Herttua pysähtyi muutaman askeleen päähän tikapuista ja katsoi monsieur
Bignonin työtä.
"Hyvä on!" virkahti hän, kääntyi korollaan ja jatkoi kulkuaan alussa
mainittuun tornihuoneeseen. Kirjurit kavahtivat seisaalleen ja
kumarsivat syvään, mutta herttua kääntyi oitis Birkholtzin puoleen.
"Mitä kuulumisia Viipurista?"
Birkholtz ojensi hänelle kirjeen. Silmättyään sen nopeasti läpi viskasi
herttua sen pöydälle ja lausui vihaisesti:
"Samanlaista soutamista ja huopaamista kuin täällä Turussakin. Mutta
odottakoot!"
Hän otti muutaman askeleen edestakaisin sillä kapealla alalla, mikä oli
jäänyt ikkunan ja pöydän väliin, piesten ratsupiiskalla saapasvarttaan.
Kirjurit seisoivat suorina kuin kynttilät ja odottivat henkeä
pidättäen.
Hetken kuluttua pysähtyi herttua Eerik Göranssonin eteen, joka jälleen
oli hiipinyt huoneeseen, sekä lausui:
"Meidän on valmistettava julistus Suomen kansalle. Valmiina
kirjottamaan!"
Siekailematta istahti Göransson pöydän ääreen, veti eteensä tyhjän
paperiarkin ja kastoi hanhenkynän valmiiksi. Herttua ryhtyi jälleen
kävelemään edestakaisin, sanellen sitä tehdessään nopeasti julistuksen
sisältöä. Pitkissä lauseissa valaisi hän siinä Arvid Stålarmin ja hänen
toveriensa eriseuraisuutta, kehottaen suomalaisia kavahtamaan heitä
sekä ilman rangaistuksen pelkoa tekemään tyhjäksi heidän hankkeensa
ynnä luottamaan kaikessa häneen, herttuaan, joka varhain ja myöhään
ahkeroitsi, että tässä maassa kaikki, niin rikkaat kuin köyhätkin,
saisivat oikeutta ja lain turvaa nauttia.
Kun hän oli sanellut loppuun, merkitsi Göransson alle: "Annettu Suomen
Turusta, 2 p:nä lokakuuta anno domini 1597", minkä jälkeen hän nousi
seisomaan ja ojensi kynän herttualle allekirjottamista varten. Herttua
tarttui siihen, mutta hetken mietittyään laski sen kädestään ja lausui:
"Ei, kääntäkää se ensin suomeksi, minä tahdon merkitä nimeni
suomenkielisen julistuksen alle. Se on oikeus ja kohtuus, sillä Suomen
kansa on näinä vuosina näyttänyt, että se on olemassa. Paha vain, että
minä itse en osaa montakaan sanaa suomea, kuten veljeni Juhana."
Nyt sai Birkholtz vuorostaan tarttua kynään ja ryhtyä kiiruusti
suomentamaan julistusta. Sillaikaa saneli herttua Göranssonille
ankarasanaista kirjettä Arvid Stålarmille Viipuriin, kävellen yhä
edestakaisin ja lyöden tahtia piiskanvarrella.
Kun Birkholtz oli saanut julistuksen loppuun käännetyksi, tarttui
herttua kynään sekä kirjotti sen alle nimensä suurin kirjaimin ja
kaksiosaisesti, kuten hänen tapansa oli: Caro-Lus. Kun nimikirjotus oli
vielä vahvistettu herttuallisella sinetillä, lausui Kaarlo:
"Toimittakaa tästä julistuksesta riittävä määrä kopioita ja lähettäkää
ne maan kaikissa kirkoissa luettaviksi."
Sen sanottuaan lähti hän huoneesta, mennäkseen tarkastamaan
linnanselällä ankkuroivaa laivastoaan.
"Mistäs tämä nyt johtui, että herttua tahtoi kirjottaa nimensä
suomenkielisen julistuksen alle?" virkkoi Eerik Elofsson herttuan
mentyä. "Tuskinpa sillä kielellä on ennen hallituksen julistuksia
alkuperäisinä ulos annettu."
"Tuskinpa vain", arveli siihen Birkholtz, "mutta sen ovat suomalaisten
talonpoikain nuijat saaneet aikaan."
Kaikki kumartuivat työhön ja hetken kuluttua ei tornihuoneessa kuulunut
muuta kuin hanhenkynän kitinää.
Jouluyönä.
"Nyt on juuri se aika, jolloin enkeli lentää yli maan ja julistaa
ihmislapsille rauhaa ja hyvää tahtoa", puheli itsekseen vanha Jesperi
Yövartia, astua kolkkiessaan rautapäisine sauvoineen pitkin öisiä
katuja. Hän oli vasta Seitsentähden asennosta pannut merkille, että
toinen yövartio oli alkamassa ja se oli juuri se aika, jolloin enkeli
liiteli joulurauhaa julistamassa, kuten hän pikku poikasena oli kuullut
isä Andreakselta harmaaveljesten luostarissa.
"Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, maassa rauha ja ihmisille hyvä
tahto", hyräili Jesperi ajatuksissaan, sillä hänen korvissaan soivat
vielä iltajumalanpalveluksessa lauletut messunsävelet.
Kohta kirkosta tultuaan oli Jesperi pukeutunut turkkiinsa ja vetänyt
käteensä suuret karvakintaansa sekä muorilleen joulurauhaa toivottaen
lähtenyt virkaansa toimittamaan, kiertelemään vanhan Torkkelin
kaupungin autioita katuja ja monisokkeloisia kujanteita. Hän oli tehnyt
tätä työtä jo neljättäkymmentä ajastaikaa ja oli öiseen vaellukseensa
niin kiintynyt, ettei hän hennonut edes jouluyönä pysyä alallaan.
Porvarit olivat sulkeutuneet koteihinsa ja istuivat parhaillaan
joulukinkun ja ohrapuuron ääressä, perheen vanhimman jäsenen lukiessa
bibliasta: "Teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus,
Herra Davidin kaupungista." Kolmihaaraiset joulukynttilät paloivat
pöydillä, mutta ainoastaan tuolla ja täällä pääsi niiden valo
ikkunaluukkujen raoista pilkottamaan ulos kadulle, jossa vanha Jesperi
vartioitsi kaupungin turvallisuutta.
Kuinka lauha ja juhlaharras tuntu nyt olikaan ilmassa! Ja kaikkialla
oli niin äänetöntä, että vanha Jesperi saattoi kuvitella talojen yllä
kuulevansa enkelin siipien suhinan. Ja kun hän kohotti katseensa ylös
tähtitarhoihin, vilkuttivat sieltä tuhannet taivaankynttilät niin
eloisasti kuin olisivat nekin omalla äänettömällä tavallaan julistaneet
rauhansanomaa maan asuville. Kuin paimen laumansa ympäröimänä helotti
niiden keskellä valju kuu, sirotellen hopeitaan yli lumisten maisemien,
joiden keskellä vanha Torkkelin linna kohosi korkeana ja jylhänä,
heittäen lahden jäätikölle jättiläisvarjon.
Rauha maassa! toisti Jesperi vanhus ajatuksissaan. Kunpa nyt vihdoinkin
asettuisi maahan pysyvämpi rauha. Mitä kaikkia vaiheita olikaan vanha
Viipuri saanut nähdä ja kokea! Monien mullistusten, hävityksen ja
verenvuodatuksen kautta oli uusi aika raivannut tietä itselleen ja sen
synnytystuskia oli kestänyt jo lähes kokonaisen vuosisadan. Parin
viikon mentyä oli sammuva vuosi 1599 Ja uusi vuosisata oli astuva
vanhan paikalle. Hoh-hoi, kylläpä olikin jo aika rauhan tulla maan
päälle, sillä monen monelta ihmislapselta olivat päättyneen vuosisadan
mullistukset elämänonnen murskanneet.
Mutta Jesperi oli elänyt suojassa ajan myrskyiltä, sillä mitäpä ne
olisivat kajonneet niin vähäpätöiseen olentoon kuin vanha yövartia,
joka suoritti virkansa toimet muiden nukkuessa ja nukkui muiden
valvoessa. Hänen elämänsä ylettyi jo neljännen kuninkaan
hallituskaudelle ja sen ajan kuluessa oli hän nähnyt kaiken vanhan pala
palalta hajoavan ja häviävän sekä uutta syntyvän tilalle.
Hän oli syntynyt ja varhaisimmat vuotensa viettänyt harmaaveljesten
luostarissa, jossa hänen isänsä oli palvellut eräänlaisena
maallikkorenkinä. Luostarin hiljaiset suojat, hämärät käytävät ja
kaupunginmuuriin rajottuva puutarha olivat olleet hänen ensimäisinä
leikkisijoinaan ja siellä oli vanha luostariveli Andreas opettanut
hänet kirjaa lukemaan sekä luvannut kasvattaa hänestä nuhteettoman
munkin Pyhän Fransiskuksen veljeskuntaan. Mutta yhtäkkiä olivat uuden
ajan tuulet lakaisseet luostarin kylmille ja ikivanhat harmaat kaapunsa
riisuen olivat munkit hajaantuneet kuka minnekin. Isä Andreas oli
levännyt jo maan povessa yli viisikymmentä vuotta ja itse luostarista
ei ollut enää jälellä kiveä kiven päällä. Haikein mielin oli Jesperi
nuoruudessaan nähnyt tuon rakkaaksi käyneen synnyinsijansa seisovan
hyljättynä, syyssateiden valellessa sen paikkaamattomia kattoja ja
taivaan tuulten puhaltaessa sisään ränstyneistä ovista ja akkunoista.
Kuinka surullisesti tuuli olikin vaikertanut sen autioissa
käytävissä, aivankuin vanhain luostariveljien henget olisivat siellä
yksinäisyyttään valittaneet! Mutta sitten oli luostari muutettu
viljamakasiiniksi ja lopuksi se oli revitty hajalleen ja tiilet ja
kivet käytetty kaupungin muurien korjaukseen. Ja samoin oli käynyt
myöskin mustainveljesten luostarin.
Juuriaan myöten tunsi Jesperi kuuluvansa tuohon häviävään
menneisyyteen. Luostarissa kasvaneena oli hän sydämeltään katolilainen,
vaikka hänen olojen pakosta täytyikin ottaa osaa uusiuskoiseen
jumalanpalvelukseen. Mutta salassa teki hän usein ristinmerkin, luki
luostarissa oppimiaan latinankielisiä rukouksen pätkiä ja poltti
kotonaan kynttilöitä Pyhän Fransiskuksen kuvalle, jonka isä Andreas
kuollessaan oli hänelle lahjottanut. Yksinäiseksi ja orvoksi tunsi hän
itsensä päivällä ihmisten parissa, mutta näillä öisillä vaelluksillaan
saattoi hän kuvitella kaiken olevan ennallaan ja siksi oli hän niin
kiintynyt toimeensa, ettei itse jouluyönäkään olisi malttanut pysyä
pois autioilta, kuutamoisilta kaduilta.
* * * * *
"Synti ja häpeä! Voi, voi mikä häpeä, että kaupungin ja koko maan
ensimäisiä miehiä kohdellaan tuolla tavoin!" puheli Jesperi itsekseen,
pysähtyessään öisellä kiertomatkallaan Karjaportin eteen ja sydän
täynnä katkerata tuskaa tirkistellessään ylös porttitornin harjalle.
Siellä törröttivät rautaporien nenässä niiden Suomen miesten päät,
jotka syksyllä Viipurin kukistuessa olivat joutuneet Kaarle-herttuan
koston uhreiksi. Syyskuun viime päivänä heidät, kaksitoista miestä, oli
mestattu Pantsarlahdessa ja siitä saakka olivat heidän päänsä olleet
Karjaportin päällä tuulten ja sateiden tuiverreltavana sekä kaupunkiin
tulevien maalaisten kammona. Joka yö oli Jesperi kaupunkia kiertäessään
pysähtynyt portin eteen ja yksinään mutissut säälinsä ja pahottelunsa.
"Ja mitä he olivat tehneet, herra-poloiset? Ei muuta kuin pysyneet
uskollisina lailliselle kuninkaalleen?" Niin, niin, vanha Jesperi oli
ollut sydämestään heidän ja kuningas Sigismundin puolella, sillä
merkitsihän se samalla vanhan uskon puolustamista. Mutta ääneensä hän
ei uskaltanut ajatuksiaan lausua muuta kuin korkeintaan omalle
muorilleen, sillä olihan suurin osa kaupungin porvareista herttuan
puoluelaisia. Hepä sitä olivat salakavalasti avanneet herttuan väelle
kaupunginportitkin sekä olleet mukana noita poloisia tuomitsemassa.
Kuutamossa tekivät kelmeät päät huurtuneine hiuksineen ja partoineen
niin surkuteltavan ja orvon vaikutuksen. Muutamien puoliavoimiksi
jääneet, lasittuneet silmät kiiluivat aavemaisesti, mutta toisilta
olivat linnut ne jo raiskanneet. Usein olikin Jesperi aamunkoitteessa
tavannut lintuja niiden kimpussa sekä hätistänyt ne tiehensä.
"Ettei heidän nyt pitänyt päästä edes siunattuun maahan! Kova mies,
kova mies, mutta Jumalapa hänenkin kerran tuominnee!" puhui Jesperi
herttuaa tarkottaen. "Siinä kyyröttävät rinnan isä ja poika", jatkoi
hän, tuijottaen Arvid ja Ivar Tavastin päihin, jotka olivat etumaisina
oikealla. "Kylläpä itkikin herra Iivarin leski, kun oli täällä miehensä
ja appensa ruumiita korjaamassa. Mutta ei auttanut, tuonne täytyi
jättää päät kaiken kansan pilkattaviksi ja taivaan lintujen
raiskattaviksi. Rouva parkaa sitäkin! Turussa kuuluu vielä isänsäkin
menettäneen samalla verisellä tavalla. On nämä aikoja, on, on... Eikä
poloisten pitänyt edes pyhäksi jouluyöksi päästä siunattuun maahan!"
Jesperi-vanhus tunsi jonkunlaista levottomuutta omassatunnossaan sen
johdosta, että telotettujen herrain päät olivat vielä jouluyöksikin
jääneet tuonne luonnottomaan sijaan. Ei silti, että hänen asiansa olisi
ollut ne sieltä korjata, mutta sittenkin oli hän joulun lähetessä
alkanut hieman kuin vaatia itseltään, että hänen olisi omin lupinsa
saatettava ne yön aikana maan poveen. Olihan se tavallaan hänen
velvollisuutensa, koska hän oli miltei ainoa vanhan ajan ja vanhan
uskon mies koko kaupungissa. Mutta seurauksia peljäten oli hän jättänyt
sen tekemättä ja sen vuoksi hän, varsinkin nyt jouluyönä, tunsi
omassatunnossaan soimauksia. Päät tuolla ylhäällä tuntuivat kuin
syyttävän häntä ja avuttomuudessaan teki vanhus ristinmerkin, luki
rukouksen heidän puolestaan ja lähti sitten raskain mielin astelemaan
takaisin keskikaupungille.
Lumi narskui jalkojen alla ja sauva kolahteli jäätyneeseen maahan, kun
hän kumarana liikkui eteenpäin kapeata ja mutkittelevaa katua. Turhaan
koetti hän saada kiinni siitä ehyestä joulutunnelmasta, jonka vallassa
hän äsken oli katuja kierrellyt! Se oli auttamattomasti särkynyt siellä
Karjaportin edessä.
Useimmissa taloissa oli joulukynttilät jo sammutettu. Yhdestä pilkotti
kuitenkin vielä valoa ja sisältä kuului lasten ääniä sekä virren
veisuuta. Jesperi pysähtyi hetkeksi talon seinustalle ja päästyään
selville virren nuotista alkoi hän itsekin hyräillä sitä.
Raatihuoneen torille tultuaan pysähtyi hän jälleen ja tarkasteli
tähtiä, hyräillen yhä virttä. Otavan häntä osotti juuri puolta yötä.
Sen lähistöllä lähti tähti lentämään, muodostaen pohjoistaivaalle
pitkän tuliviirun.
Jesperi vaikeni äkkiä, sillä hänestä tuntui kuin jossakin
veisattaisiin. Niin, ihan varmaan kuuli hän veisaamista, ei sisältä
taloista, vaan jostakin ulkoa. Se tuntui kuuluvan kuin ylhäältä ilmasta
ja sävel yleni ylenemistään.
Pian erotti Jesperi sanatkin. Selvästi ja kuuluvasti kaikui yli
nukkuvan kaupungin:
"Rauhan ne meill' pitää suoman,
Vaikk' ovat kiukuss' ja hullun';
Sill' Kristus on meidän voimamm',
Hän on meit' auttamaan tullut."
Kuunnellessaan kurotetuin kauloin virttä, säpsähti Jesperi ja teki
hätäisesti ristinmerkin, sillä yhtäkkiä selveni hänelle, että ne ovat
mestattujen päät Karjaportin päällä, jotka nyt keskiyön hetkenä ovat
ruvenneet veisaamaan. Niin, luulipa hän selvästi erottavansa muiden
äänien joukosta Iivari Tavastin käheän äänen sekä Sarvilahden herran
jykevän basson.
Vastustamaton voima alkoi vetää häntä takaisin Karjaportille.
Astuessaan eteenpäin vapisevin polvin veisasi hän mukana äänellä, joka
mielenliikutuksesta värisi ja katkeili:
"Jos he meilt' pois tempaavat
Hengen ja tavarat,
Olkoon ne heill',
Jää kuitenkin meill'
Jumalan valtakunta."
Ennenkuin hän ehti perille, lakkasi veisuu. Jesperi jatkoi kuitenkin
matkaansa ja portille tultuaan tirkisti hän kyynelten himmentämillä
silmillään ylös torninharjalle. Kaikki kaksitoista päätä olivat siellä
entisissä asennoissaan, mutta Jesperistä näyttivät ne merkitsevästi
tuijottavan eteensä ja hänestä tuntui varmalta, että ne olivat juuri
hänen saapuessaan asettuneet liikkumattomiksi.
"Ihme, ihme", puheli hän itsekseen, "tässä on tapahtunut suuri Jumalan
ihme, sillä totisesti ne olivat nuo päät, jotka veisasivat. Olisinpa
paatunut ihminen ja osaton Jumalan armoon, jos jättäisin sen vieläkin
tekemättömäksi. Totisesti pitää teidän pyhänä jouluyönä päästä
lepäämään siunatussa mullassa."
Hän lähti kiiruusti astumaan kotiaan kohti ja kun hän hetken kuluttua
palasi samaa tietä, oli hänellä kainalossaan säkki ja olallaan pitkät
tikapuut.
* * * * *
Kun kaakkoisella taivaalla vilkutti vielä kointähti ja kukot kiekuivat
aamuvirsiään, alkoivat jo kellot kutsua kaupunkilaisia joulukirkkoon.
Jesperi oli mukana muorineen, jolle hän ensimäisenä oli uskonut sen
suuren ihmeen, minkä todistajana hän yöllä oli ollut. Vahakynttilät
tuikkivat kruunuissaan ja seurakunta veisasi riemuisasti:
"Piltin synnytt' Betlehem, Betlehem,
Jost' ihastui Jerusalem,
Halle Halleluja!"
Niin hartaasti kuin Jesperi näköjään veisasikin mukana, askartelivat
hänen ajatuksensa kuitenkin yöllisissä tapauksissa. Hänen mielensä oli
tuosta ihmeestä niin tulvillaan, että hänen oli mahdoton pysyä
aikeessaan olla sitä syrjäisille ilmaisematta. Ja niinpä kohta
jumalanpalveluksen päätyttyä levisi kaupungissa kulovalkeana tieto,
että mestattujen herrain päät Karjaportin päällä olivat sydänyön
hetkenä veisanneet kuningas Davidin neljättäkymmenettäkuudetta psalmia.
Sen oli Jesperi Yövartia nähnyt ja kuullut. Eikä ainoastaan hän, sillä
pian ilmestyi ympäri kaupungin niitä, jotka kertoivat sydänyön aikana
kuulleensa ulkona Karjaportin puolella veisattavan juuri tuota samaa
virttä. Ja niin muuttui yöllä tapahtunut ihme tuota pikaa
kaupunkilaisten yhteisomaisuudeksi.
Kun päivä valkeni, vaelsivat ihmiset suurissa joukoin Karjaportille.
Mutta päät olivat hävinneet tornin harjalta, jossa ainoastaan tyhjät
rautaporat seisoivat jälellä. Samalla tiesi joku, että kirkkomaalla oli
viime yönä luotu umpeen hauta, joka siellä piti aina olla valmiiksi
avattuna. Minne olivat päät joutuneet ja kuka oli tuon haudan umpeen
luonut? Vai oliko tässä tapahtunut uusi ihme? Paljon arveluita
lausuttiin ja moni katsoi merkitsevästi vanhaan yövartiaan, mutta
kukaan ei häntä kysymyksillään ahdistanut. Kaikkien mielestä oli oikein
ja kohtuullista, että päät vihdoinkin olivat saaneet rauhan, kuten he
yöllisessä veisuussa olivat toivoneetkin.
Tämä ihmetapaus ei suinkaan jäänyt Viipurin muurien sisälle, vaan
levisi nopeasti ympäri maan. Kaikkialla kerrottiin sitä niiden veristen
tapausten ja muistojen yhteydessä, joilla viimeksi kuluneet vuodet
olivat ihmisten mielikuvitusta niin runsaasti höystäneet. Jos alempien
säätyjen keskuudessa nuijasodan veristen kohlujen johdosta olikin
kytenyt katkera mieli omia herroja kohtaan, niin levitti tämä kertomus
sovittavaa hohdetta mestattujen muistolle ja sai sovinnon kyyneleen
kiilumaan monessakin silmässä, joka ennen oli samoja miehiä kohtaan
vihasta kipinöinyt. Ja missä hyvänsä legenda kiertelikin, seurasi sen
kintereillä peitetty moite Kaarle-herttuaa kohtaan, että hän oli
nuijasodan jälkilaskuja selvitellessään menetellyt tylymmin kuin mitä
oikeus ja kohtuus olisi vaatinut.