Sama avonainen atrium keisarillisessa yksityisasunnossa, kuin
toisessa näytöksessä. Tuli palaa uhrialttarilla. Vuode. Pöytä
kirjoitusneuvoineen.
(Orjat laittavat huonetta järjestykseen kulkien edestakasin,
myöskin sisähuoneessa).
DOMITIANUS ja DOMITIA (tulevat seurueineen).
DOMITIA: Täällä on jo kaikki järjestyksessä. Hän tulee viihtymään
hyvin. Täällä pauhaavan Rooman ulkopuolella on hiljaista ja rauhallista
hänelle.
DOMITIANUS: (orjille sisähuoneessa): Pankaa tyynyt ylemmäksi! Tiitus
tahtoo maata korkealla päänaluksella. Minä tiedän.
DOMITIA: Niin, hän nukkuu melkein istuvillaan, olen minäkin kuullut.
DOMITIANUS: Ja sitten poistukaa kaikki. He ovat kohta täällä.
DOMITIA: Väenpaljous häiritsee sairasta.
SEURUE ja ORJAT (poistuvat).
DOMITIA: Domitianus, eräs seikka pelottaa minua: jospa Tiituksen tauti
on tarttuvaa laatua. Sinun pitäisi pysyä kauempana hänestä.
DOMITIANUS: En voi lähteä täältä. Jos jotain tapahtuisi, on minun
ensiksi tietäminen siitä. Domitia, sinun pitäisi olla Roomassa. Ei ole
hyvä, että Rooma tietää kuinka vaarallinen hänen tautinsa on. Sinun
täytyy siellä rauhoittaa ihmiset,--ja olla valmiina minua
vastaanottamaan, jos--
DOMITIA: (kuiskaamalla): Mitä sinä luulet Domitianus?
DOMITIANUS: Henkilääkäriltä ei saa mitään varmuutta. Välistä hän
näyttää huolestuneelta. Mutta toisinaan taas on niinkuin olisi varma
parantumisesta. Ja itsepäisesti vaikenee, kun häneltä kysyy.
DOMITIA: Mutta Tiitus itse luulee kuolevansa. Sillä minä kuulin hänen
huokaavan Calliaksen korvaan: yksi rikos painaa minun tuntoani,
Callias.
DOMITIANUS: Mitä tarkoitti hän sillä rikoksella!
DOMITIA: En tiedä, Mutta hän sanoi vielä: sen voin vaan kuolemallani
sovittaa.
DOMITIANUS: Tuolla he jo tulevat.
DOMITIA: Katso, kuinka rasittuneena hän nojaa Calliakseen. Katso,
kuinka kalpea hän on! Tuo ei ole elämäksi.
DOMITIANUS: Roomaan, Domitia! Ennenkuin vuorokausi on umpeen kulunut,
voi kaikki olla ratkaistuna.
DOMITIA: Niin, Domitianus. Minä lähden.
DOMITIANUS: Domitia, Domitia!
DOMITIA: Valkosella hevosella odotan sinun tulevan ja purppuraan minä
sinut puetan!
DOMITIANUS: Ah, Domitia! Ehkä lyö pian minun hetkeni!
DOMITIA: Hyvästi! (Lähtee perältä).
DOMITIANUS: (väistyy tulevien tieltä hitaasti, tahtoen jäädä
huomaamatta. Poistuu).
TIITUS ja CALLIAS (tulevat oikealta).
TIITUS: (Calliakseen nojautuneena): Sanoitko sinä heille kaikille, että
se itku oli ainoastaan satunnainen hermopuistatus Caesarilla.
CALLIAS: Sanoin, caesar.
TIITUS:--ettei hän itsekään ymmärtänyt kyyneliensä syytä?
CALLIAS: Niin sanoin.
TIITUS: Ilmoitit kaikilla toreilla, koko Roomalle selitit asian?
CALLIAS: Selitin, selitin, caesar.
TIITUS: Se on hyvä.--Tämä minun sairastumiseni voi olla minun
hyväkseni: se selittää niin paljon. Kaikki voivat siitä ymmärtää, että
se oli ainoastaan satunnainen taudinkohtaus. Tahdon, että Roomassakin
tietäisivät minun olevan nyt sairaana. Istu Callias tuonne pöydän
ääreen ja kirjoita tilastani ja lähetä nopea ratsastaja Roomaan.
Kirjeen pitäisi ehtiä istuvaan senaattiin.
CALLIAS: (kirjoittaa, tahtoo panna kokoon pergamentin).
TIITUS: Mitä sinä kirjoitit?
CALLIAS: Keisarillinen majesteetti on, saapuneena sukutilallensa,
vaarallisesti sairastunut.
TIITUS: Callias, pyhi pois sana »vaarallisesti». Se herättää
ennenaikaista levottomuutta. Kaikki saapuisivat tänne ja yksi ja toinen
voisi ruveta odottamaan minun kuolemaani.
CALLIAS: (antaa pergamentin ulos).
TIITUS: Mitä sinä itse sanot minusta?
CALLIAS: Koetan parastani. Toivo ei ole läheskään lopussa.--Istu,
caesar, tähän vuoteelle. Kohta valmistan kaikki. Asettelen
lääkeastiani, järjestelen rohtoni. Kohta virkistyt ja kuulet kuinka
iloisesti kiurut visertelee hattaroissa. Ja kaikki sinulle jälleen
hymyilee.
TIITUS: Sinä lohduttelet minua niinkuin hautaan meneväistä.--Callias,
sulje visusti ovet, ettei ole yhtään orjistani täällä, eikä kukaan
seurueestani tule tänne sisälle. En tahdo näyttää itseäni tämmöisenä.
Voi, Callias, voi tätä matkaa tänne! En luullut koskaan perille
pääseväni. Kuume polttaa ohimoitani, kurkkuani kuivaa. Minä olen
todellakin kovasti sairastunut.
CALLIAS: (lääkepöytänsä luona) Sen olen jo kauan sitten huomannut
caesar.
TIITUS: Minä luulen, että Domitianus veljeni myöskin sen huomasi.
Minusta näytti niinkuin hän olisi matkan kestäessä sinulta tuon
tuostakin kysynyt, kuinka minun tilani on. Mitä sinä vastasit hänelle?
Katso tännepäin, Callias.
CALLIAS: Vastasin, että tämä kauan kestänyt hidas ja yhtämittainen
kuumeen nousu ei merkitse hyvää.
TIITUS: Eikö hän kysynyt sinulta kuinka kauan luulet minun vielä
elävän?
CALLIAS: (vaikenee).
TIITUS: Eikö hän pyytänyt määräämään sitä aikaa--sitä hetkeä? Eikö hän
sanonut: se epävarmuus kalvaa minun mieltäni?
CALLIAS: (tuo Tiitukselle juoman). Juo, caesar!
TIITUS: Mitä se on, Callias?
CALLIAS: Katso, caesar, olen valmistanut juoman, joka tuo uutta eloa
sinun suoniisi.
TIITUS: (ajatuksissaan): Onko se semmoinen, joka vaikuttaa hitaasti ja
varmaan, vai ehkä semmoinen, joka voi kohta parantaa, mutta myöskin
kohta tappaa?
CALLIAS: En ymmärrä sinun puhettasi, caesar. Luulen, että sinun
kuumeesi saattaa sinut hourailemaan. Tule, caesar, sinun täytyy
laskeutua vuoteelle. (Taluttaa Tiitusta perälle).
TIITUS: Mihin sinä saatat minua? (Seuraa Calliasta sisähuoneen eteen.
Pysähtyy). Ei, Callias, ei sinne! En minä ole vielä valmis kuolemaan.
Mutta jos sinne menen, kuolen kohta. Sinne kuoli isäni.
CALLIAS: (pudistaa ymmärtämättä päätänsä. Saattaa Tiituksen entiselle
paikalle). Oo, caesar, jos saisin vaan sinut rauhoittumaan ja kuumeesi
ehkäistyksi!
TIITUS: Ei minun elämäni riipu sinun lääkkeistäsi, Callias. Sinut otin
henkilääkärikseni en niin paljon siksi, että osaat keittää rohtoja,
kuin siksi, että olet auguuri, enteiden lukija. Sano minulle, Callias,
tiedätkö jotain varmaa ennettä, jotain merkkiä, josta voisimme arvata
kuinka minun käy.
CALLIAS: (mietittyänsä): Uhraa uhri Jupiterille, ja savun kierteistä
lue salaiset asiat.
TIITUS: Mitä sinä sanot!
CALLIAS: Jos savu nousee ylös, saat elää; jos se laskeutuu maahan,
silloin vaativat jumalat sinua pois.
TIITUS: (itsekseen): Voi mitä kuulen! Sen olen kerran ennenkin tehnyt.
Ja silloin puhui savu totta. Uskaltaisinko nytkin? (Calliakselle): Mitä
sinä luulet? nouseeko savu korkeuksiin, vai luuletko sen jäävän maahan
hiipimään?
CALLIAS: Ilma on tyyni, taivas kirkas. Mutta alttarin savu on aina
oikullinen.
TIITUS: Callias, tuo siis minulle villatukko uhrioinaasta.
CALLIAS: (menee).
TIITUS: Taivas on kirkas, ilma on tyyni.--Mutta niinhän se oli
silloinkin!
CALLIAS: (tuopi villatukon). Tässä, herra.
TIITUS: (ottaa villatukon, heittää sen tuleen ja kääntää kasvonsa
pois). Callias, mihin päin savu menee?
CALLIAS: Se nousee, herra.
TIITUS: (kääntyy päin). Se nousee, se nousee! Suorana patsaana se
nousee.
CALLIAS: Enne lupaa sinulle varmaa parantumista. Levähdät vaan muutamia
päiviä vuoteellasi, sitten palajat Roomaan!
TIITUS: Palaan Roomaan takasin--jälleen hallitsen--jälleen kuulen
ylistystäni.--Ah, Callias, ei se minua ilahuta. On niinkuin en
olisikaan sitä tahtonut kysyä. Milloin kuolen, se on minulle sama. Minä
tahdon tietää onko totta, että caesar elää kuoltuansa, kuten sanotaan.
Elää minä tahdon. Maailmaa tahdon iankaikkisesti omistaa! Se on minun,
Callias. Olen tuntenut, että se on minun. En minä voi siitä erota, en
milloinkaan. Ah, Callias, sano, onko se niin, että caesar kuoltuansa
nousee jumalien joukkoon?
CALLIAS: Se on vanha roomalainen usko. Ja ennekin lupasi sinulle
elämää.
TIITUS: Etkö tiedä selvempää ennettä? Tuo savu nousee vaan siksi, että
taivas on niin pilvetön ja ilma tyyni. Sano, sano, Callias!--
(Kuuluu kaukainen, kasvava ja taas hiljenevä ukkosenjyrinä,
ilman selvää alkua ja loppua).
Mitä se oli?
CALLIAS: Luulen ukkosen käyneen.
TIITUS: Niin, niin, se oli ukkonen--!
CALLIAS: Sepä harvinaista! Keskellä pilvetöntä taivasta ja kirkkainta
päiväpaistetta!
TIITUS: Nyt minulla on vastaus. Kaikki, kaikki palaa takasin. Oh,
sydäntäni kirveltää ja kuitenkin minä itken ilosta.
CALLIAS: Selitätkö tuon jyrähdyksen enteeksi, caesar?
TIITUS: Callias, minä luovun herruudesta.
CALLIAS: Luovut herruudesta? Sinä, joka tuskin kahta vuotta olet vielä
hallinnut,--joka olet loistosi ja kunniasi kukkuloilla,--jonka
vertaista ei maailma ole vielä tuntenut, eikä ole tunteva.
TIITUS: Suuresti erehdyt, kun luulet minua hyväksi. Ei. Minä vaan olen
tahtonut luopua. Kaikki on siitä alkunsa saanut. Ah, siitä asti kuin en
hallinnut, olen suurinta hallitsijaonnea kokenut. Sentähden olen päivä
päivältä lykännyt tuonnemmaksi. Mutta nyt en voi enää lykätä
tuonnemmaksi. Minä tahdon elää! Minä tahdon elää jumalien joukossa.
Minä tahdon, Callias.
CALLIAS: (ymmärtämättä pudistaa jälleen päätänsä). Tahdotko nyt ehkä
juomaani maistaa?
TIITUS: Sanomme Domitianukselle, että luovumme. Hän ottakoon kaikki.
CALLIAS: Sinä olet sairas, Tiitus. Kuume on ottanut vallan sinun
ylitsesi; sydämmesi sykkii hurjan nopeasti.--
TIITUS: (itsekseen): Et sinä sanonut: Tiitus, hallitse niin vähän kuin
mahdollista. Sinä sanoit: luovu.
»Aika on tuleva, jolloin valtakuntain hallitsijat astuvat
valtaistuimiltansa käydäkseen sisälle uuteen valtakuntaan».--Niin sinä
sanoit.
CALLIAS: Voi minua! Näen, että sinun käy hullusti, caesar. Silmissäsi
väikkyy lähestyvän lopun enteet, otsasi on märkä, Caesar, minä rukoilen
sinua, ota vastaan, ota vastaan minun lääkkeeni!
TIITUS: Minä tahdon tehdä sen, mikä on minun onneni ja elämäni!
CALLIAS: Sinä seisot manalan kynnyksellä, caesar, usko lääkäriäsi.
TIITUS: Saat nähdä, kuinka terveeksi minä tulen. Mene, sano
Domitianukselle, että Tiitus tahtoo puhutella häntä. Mene!
CALLIAS: (menee. Palaa seuraavan repliikin jälkeen).
TIITUS: Nyt, nyt minun se on tehtävä, tai sitten ei milloinkaan. Elämän
ja kuoleman vaaka on minun omissa käsissäni.
DOMITIANUS: (tulee seurueineen täydessä keisarillisessa loistossa).
TIITUS: (kääntyy päin Domitianusta). Ääh! (Raivokkaasti): Minä olen
Rooman keisari, minä, minä, minä!
DOMITIANUS: Sinä olet Rooman keisari, sinä yksin. Terve caesar, Rooman
imperaattori!
SEURUE: Terve caesar, Tiitus Flavius, Rooman imperaattori!
TIITUS: (masentuneena, itsekseen): En voinut, en voinut! (Ääneen):
Kuinka koreana sinä olet, Domitianus. Kuitenkin sanon sinulle: liian
paljon odotat purppuratoogasta. Ei kukaan mene varmemmin kuolemaa
kohden kuin keisari.
DOMITIANUS: (ympäristölleen): Hän hourailee.
MUUT: (nyykäyttävät myöntävästi Domitianukselle päätä).
TIITUS: Jos tahdot onnellisesti hallita, älä hallitse. Älä kajoo
mihinkään. Anna kaiken tapahtua niinkuin se itsestänsä pyörii sinua
vastaan.
DOMITIANUS: Antakaa hänelle vettä. Hän on kuumeessa.
TIITUS: En minä houraile. Ennen hourailin. Nyt kaikki selkiää. Älä
ensinkään hallitse. (Vaipuu ajatuksiinsa).
CALLIAS: (osottaa pitävänsä Tiituksen tilaa arveluttavana ja
kehottaa läsnäolijoita poistumaan. Vastaanottaa lähettiläältä
pergamenttikäärön).
DOMITIANUS ja SEURUE: (osottavat olevansa samaa mieltä ja poistuvat).
TIITUS: Minne he läksivät?--Nyt, Callias, lähestyy minun viimeinen
hetkeni. Se tulee minua auttamaan, kun en itse voinut, ja erottaa minut
kaikesta, niinkuin minä tahdoin.
Katso, minä tervehdin sitä niinkuin vapauttajaani.
Minä itse menen sitä vastaan, minä itse kutsun sen luokseni. Katso,
ilman sinun tukemistasi minä nousen ja kävelen sinne, josta en koskaan
enää palaa. (Menee sisähuoneen ovelle, pysähtyy sen kynnykselle).
Callias! nyt mene ja sano Domitianukselle, että minä olen kuollut.
CALLIAS: Oo, caesar, minkä katkeran toimen annoit palvelijasi osaksi!
TIITUS: Se on minun viimeinen keisarillinen tahtoni. (Menee sisälle,
sulkeutuu verhon taa).
CALLIAS: (avaa oven ulos).
DOMITIANUS ja HÄNEN SEURUEENSA (tulevat).
CALLIAS: Caesar on viimeisen hengähdyksensä hengittänyt.
DOMITIANUS: Nytkö jo? en sitä odottanutkaan! Ihan, ihanko kuollut?
CALLIAS: Anna suuta hänelle. Sanotaan, että äsken kuolleet joskus
heräävät elämään semmoisesta rakkaudenosotuksesta.
DOMITIANUS: Kuinka varomaton sinä olet, Callias. Entä jos tauti
tarttuisi minuun hänen vielä lämpimästä ruumiistansa. Tiedä Callias,
nyt olet sinä minun elämäni vartija.--Ah! En hetkeäkään voi hukata
tähän suruhuoneeseen. Valtakunnan asiat vaativat minut pois! Kuolon
sanoman vien minä Roomaan.
Ratsumiehet ja ritarit! Tällä hetkellä on caesar Tiitus Flavius astunut
jumalien joukkoon.
SEURUE: Terve caesar, Domitianus Flavius, Rooman imperaattori!
DOMITIANUS: (itsekseen): Ah! Nyt on se tapahtunut! Minä! (Ääneen
seurueellensa): Roomaan! (Juoksee haltioissaan ulos seurueineen).
(Kohta jälkeen kuuluu hevosten kavioiden kopse, joka seuraavan
kestäessä vähitellen etenee ja hiljenee).
CALLIAS: (rientää sisähuoneen ovelle, aukasee verhot katsoakseen
Tiitusta).
TIITUS: (on polvillaan maassa, nojautuneena ovenpieleen, kuuntelee
etenevää kavioin kopsetta). Noin ratsasti Tiitus Roomaan Vespasianuksen
kuolemaa ilmoittamaan. Nyt olen senkin nähnyt. Luovuinhan sittenkin
enkä tahtoisikaan enää takaisin. Niin suloista on kuolla, kun kaikki
näin on sovitettu. Kiitos, Lysimaakos, sinun opistasi. Se antoi minulle
onnellisen hallituksen. Ja vielä enemmän: se puhdisti minun sieluni.