KVEESTORI: Annatko heidät kansan tuomiolle?
TIITUS: En, en sitäkään. Olkoon niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
KVEESTORI: (hämmästyen): Caesar--heidän joukossansa on sinun pahimmat
vihollisesi.
TIITUS: Mene. Ilmoita heille heidän tuomionsa.--Odota vielä. Sinä
puhuit reskriptistä. Minä vapautan myöskin kaikki ennen vangitut.
Peruutan viimeiset maanpako- ja kuolemantuomiot. Kaikki päästetään
irrallensa.--Odota. Lisää vielä, että kaikki urkkijat ja ilmiantajat
ajetaan ulos Roomasta.
KVEESTORI: Sinä teet itsesi suojattomaksi, caesar.
TIITUS: Minulla ei ole mitään pelkäämistä enää. En minä heitä tarvitse.
En mitään tarvitse. (Itsekseen): Kunhan vaan pääsisin pois!
KVEESTORI: Oo, caesar, sinä olet mahtava majesteetti, jonka pelkkä
katsanto karkottaa väijyjät. Oo, sinä armon ruhtinas! Sinun jalot
käskysi riennän perille viemään koko maailman riemuksi ja ihmeeksi.
(Menee).
TIITUS: »Armon ruhtinas?»--Nyt luulen, että olen valmis. (Aikoo mennä
vasemmalle. Pysähtyy ovelle).
(Näyttämön ulkopuolelta kuuluu innokkaita ylistyshuutoja
imperaattorille).
Mitä se on? »Terve, terve Rooman imperaattori». Ensi kerran eläissäni
kuulen siinä sydäntä. Ah kuinka sydämmeni halusi kuulla tuota
tervehdystä! Nyt sen kuulin.--Omituinen oppi:--en ehtinyt vielä luopua
herruudesta ja se jo suo minun tuntea onnea! Mutta et sinä sanonut:
hallitse niin vähän kuin mahdollista; sinä sanoit: luovu. Niin sinä
sanoit. (Ylistyshuudot alkavat jälleen, yhä kasvaen).
TIITUS: (viipyy ovella kuunnellen).
KVEESTORI: (rientää sisälle): Caesar, lasketko heidät sisälle? He
tahtovat purkaa sinulle ylistystänsä, sinulle uskollisuuttansa vannoa.
Katso, heidän intonsa paisuu, esteet kohta murtuvat. Tule, caesar,
näytä itsesi heille. Caesar, missä on sinun purppuratoogasi? (Huutaa
oikealle): Caesarin tooga! Tänne caesarin tooga!
NUORET ORJAPOJAT: (tuovat purppuratoogan).
TIITUS: (itsekseen): Ah, Lysimaakos, minä otan sen ylleni vaan
pannakseni sen jälleen pois.
KAKSI NAISORJAA: (kiinnittävät toogan Tiituksen hartioille).
KVEESTORI: (ovella, ylistyshuutoja kovemmalla äänellä): Caesar
Augustus, Rooman imperaattori tahtoo näyttää itsensä kansallensa.
TIITUS: (itsekseen): Huomenna, Lysimaakos, huomenna! (Menee epävarmana
avatulle ovelle, mutta tultuaan kynnykselle ja nähtyään tervehtivän
kansan ottaa majesteettiryhdin ja ojennetuin käsin tyynnyttäen kansaa,
astuu ulos): Tässä minä olen.
NAISORJAT: (poistuvat).
MUUT: (seuraavat Tiitusta).
BERENICE: (hiipii esille, riemuhuutojen hiljettyä puhuu kiihtyvällä
intohimolla, katsellen Tiituksen jälkeen): »Liian myöhään?» Kaikki muut
hän palkitsi. Minut hän sysäsi luotaan. Tähänkö minun aikeeni
särkyisivät? Ei, Tiitus! Vielä eivät ole kaikki sinun ystäviäsi.
Patriisein vanhat suvut odottavat sinun surmaasi. Cassion veljekset
ovat vielä käyttämättä.--Sinä luulet nousseesi kunniasi kukkuloille,
kun lepytit ja lahjoit nuo. Mutta tärkeimmän sentään jätit
lepyttämättä. Juutalaisen ruhtinattaren hylkäsit, asetuit hänen
tahtonsa tielle. Oo, sinä Jerusalemin hävittäjä! Niinkö luulet
pääseväsi ilman kostoa. Sinä murhaaja, sinä kansani verenjuoja, sinä,
jonka silmät iloitsivat juutalaisen veren punaisuudesta. Ei Tiitus,
Jehova elää, ja nyt olen minä hänen kostonsa tulkki!
(Esirippu).