I.

Kaikki on katoavaista. Nuoruus ja onni, ja uskollisuus ja lupaukset,

polttava rakkaus ja luja ystävyys, mikäpä kestääkään? Ei edes elämä,

kehnoin kaikesta. Ja niin päättyy — eipä sitä voisi ajatella — vihdoin

viimein myöskin perhevierailu maalla.

Kun on kello yhden tienoissa päivällä kokoonnuttu, syöty tukevasti,

juotu senjälkeen kahvia, pelattu erä biljardia tai l'hombrea, nautittu

hiukan leivoksia iltapäiväksi, tarkastettu vielä hevoset ja luotu

silmäys uuteen lammasnavettaan, sillä aikaa kun naiset viettivät

aikansa sukkaa kutoen ja keskustellen siivosti ja opettavaisesti

taloudesta ynnä lasten hoidosta, lähestyy vähitellen illallisen

hetki. Ja kun pöytä on katettu ja ateria syöty sekä tyydyttävästi

huuhdottu alas hyvällä puna- tai Reininviinillä — herrat työnjohtajat

ja harjoittelijat auttavat siinä uskollisesti — niin on kai kello

jo tullut lähes yksitoista, eikä auta muu kuin sanoa hyvästit. Veli

lääkintäneuvos nousee ruskonsa selkään; lanko, kihlakunnantuomari,

asettuu vaimoineen ja lapsineen ajoneuvoihinsa niin mukavasti kuin

tila sallii; sisarenpoika, metsänhoitaja, ja herra pastori menevät

jalkaisin. Ei kestä kovin kauaa, ennenkuin vanhassa Heilwigshofissa

ei ole enää ainoatakaan vierasta, lukuunottamatta yhtä, joka on

täällä kotonaan ja joka seisoo talon omistajan vieressä leveän,

moni-ikkunaisen asuinrakennuksen edessä portailla ja katselee poistuvia.

"Vihdoinkin!" sanoo hän.

Johannes Heilwig kääntyy ystävänsä puoleen. "Tuntuiko se sinustakin

niin pitkälliseltä?"

"Hiukkasen mielestäni... Onko sinulla nyt aikaa minun varaltani?"

"Heti. Mene vain edellä. Minä tulen."

Se ei voi kuitenkaan tapahtua niin pian. Isännällä on vielä niin

monenmoista tehtävää. Tilanhoitaja esittää selostuksensa; neiti

Dreesen, vanhanpuoleinen kunnon taloudenhoitajatar — hän on sillä välin

pannut taas eteisen välihuoneen ja vastaanottohuoneen istuimet ja

pöydät niiden entisille paikoille — tahtoo tietää, mitä huomiseksi on

järjestetty; tallimestari kertoo nuorimpain varsojen kehityksestä, ja

talon vartija — hän on päivisin pyörien tekijä — kysyy, pitääkö hänen

nyt sulkea. Heilwig astuu ulos portaille, nähdäkseen, kuten joka ilta,

että kaikki tapahtuu oikeassa järjestyksessä. Tuolla lähellä korkeata

porttia, joka rajoittaa tilaa kylään vievän tien puolella, päästää

vartija Dianan ketjuista, kiertää lukkoon raskaat portinpuoliskot.

Pitkin loikkauksin tulee koira pienen talon edessä olevan ruohokentän

ympäri herraansa kohti, jotta tämä silittäisi sen viisasta päätä. Vanha

Friedrich, joka moitteettomassa virkapuvussaan, sileiksi su'ittuine,

lumivalkeine hiuksineen ja jäykkine asentoineen on mykkänä kuin varjo

seurannut Heilwigiä askel askeleelta, kakistelee kurkkuaan:

"Herra tahtoi, että herätettäisiin aamulla kello neljältä", alkaa hän

huomautella, "ratsastaaksenne pelloille..."

"Olet oikeassa, nyt on myöhä. Mene siis vain nukkumaan, en tarvitse

sinua enää, hyvää yötä." — Ja hän menee oikealla olevaan siniseen

huoneeseen, jossa vieras odottaa häntä: "No niin — mikä on? Mitä haluat

minulta?"

"Minä sinulta!" — Toinen pysähtyy kärsimättömässä juoksussaan

huoneen lävitse. —

"Minä luulin, että sinulla oli minulle jotakin sanottavaa."

"Sinä tarkoitat...?"

"Johannes, miksi olen täällä? Sen tahdon tie tää. Se ei voi olla mitään

hyvää, vaikkakin näytät niin tyytyväisenä vehnäjauhosäkkikasvojasi.

Kaikkina niinä vuosina, joiden aikana olemme toisemme tunteneet —

kuinka monta niitä on, sitä tuskin enää itsekään tiedän, olen tullut

tänne Helwigshofiin hyvin usein, sattuman, oikun, epätoivoisen

mielialan ajamana; sinun kutsustasi en vielä kertaakaan ennenkuin

tänään."

"Miksi et sitten tullut jo varhain aamulla, niin kuin odotin sinua?"

"Sitä sinä kysyt minulta nyt kolmatta kertaa. Niinkuin se olisi

muuttanut asiaa! Sinun kunnianarvoisat sukulaisesi eivät olisi vielä

olleet lientä pitemmällä, sensijaan että tapasin heidät paistin

kimpussa. Tämän puolen päivällisen menettämisestä minä kyllä pian

lohduttaudun. Muutoin, jos välttämättä tahdot tietää viipymiseni syyn:

kun astuin kaupungissa junasta ja näin kuskisi Karlin, hevosesi ja

vaunusi sekä sain samalla tietää, että olet terve, ja ettei ole mitään

onnettomuutta tapahtunut — silloin putosi raskas taakka sydämeltäni,

niin että unohdin kaiken suruni..."

"No ja?"

"Silloin piirustin, ennenkuin jatkoin matkaani, pari talonpoikaa,

siirtolaisia, joiden kasvoilla kuvastui huoli; he olivat sijoittuneet

asemalle tavaroineen. Minusta ei liian suuri kiire näyttänyt enää

tarpeelliselta."

"Minä luulin sinun jo ainaiseksi hyljänneen piirtimen ja siveltimen?"

"Kirjoitinko niin? Se on kyllä mahdollista. Sillä usein on aivan kuin

epätoivo valtaisi minut. Minun täytyy kysyä itseltäni, kuka kumma

tulee sitten onnellisemmaksi, tai viisaammaksi, tai paremmaksi siitä,

että teen vielä puolitusinaa puhtaita, valkoisia pellavakangaspalasia

— käyttökelvottomiksi. Ja jos nyt maalaan kauniita roomalaisnaisia,

tai rumia alhaisotyyppejä, ja kiittääkö jälkimaailma minua siitä

vai moittiiko — jos se ylimalkaan muistaa, että eräs Paul Gordon

kerran on ollut olemassa — tuo kaikki näyttää minusta niin äärettömän

mitättömältä ja turhalta, että mieluimmin heittäisin pois tuon

joutavanpäiväisen, jota nimitetään elämiseksi ja maalaamiseksi.

Tiedätkös, veikkonen, mikä minua siitä pidättää? Sen tekee se ajatus,

että etäällä pohjoisessa, tuolla puolen Teterowin, jossa sivistynyt

ihmiskunta lakkaa, elää mies, paksu, hyvä, kunniallinen ukko, ja että

poistumisen! ja kuolemani kenties koskisi häneen kipeästi."

Tilanomistaja ojensi hänelle vain kätensä.

"Mutta et kai sinä kutsunut minua tänne vain siksi, että valittaisin

sinulle vanhoja tuskiani? Vai ovatko heilwigiläiset taas panetelleet

minua? Taivas tietää, että he ojentavat urkkijankäsivartensa, luulemma,

yli puolen Euroopan ja tietävät tarkemmin kuin Roomassa tai Pariisissa

tiedetään, mitä työhuoneessani tapahtuu. Joko he ovat panneet päähäsi,

miksi pyyntösi, että nyt tulisin, sattui minulle epämukavasti, niin

että matkani viivästyi?"

"Heilwigiläisillä on muuta ajattelemista kuin sinun

rakkausseikkailujasi, poikaseni."

"Niin tosiaankin, siltä minusta itsestänikin melkein näytti. Mikä

siis on mennyt sukulaisiisi, kun he tänään kohtelivat minua niin

erinomaisen ystävällisesti? Muutoin he ovat pitäneet minua, kuten

hyvä ystäväni, Friedrich, yhä vieläkin kulkurina, jollaisena toit

minut ensiksi tähän taloon. Mutta tänään: 'niin kuuluisa maalaaja

kuin te!' — 'mies, joka on luonut niin paljon kaunista' — 'te olette

runoilija, toden totta, herra Gordon'; — mistähän nuo hyvät ihmiset

saavat tuollaisia sorvattuja sanoja, joilla tosin voin täyttää taskuni

niinsanotuissa seurapiireissä, mutta joita en ollut tottunut kuulemaan

täällä Heilwigshofissa?"

"Sanoinhan sinulle jo, että heillä on muuta mielessään, he eivät enää

pelkää sinua."

"Pelkää? Ja minua! Mutta taivaan tähden, Johannes, mitä saattaisivat

sitten Heilwigit ja Müllerit ja arvoisat sisarenlapsesi ja serkkusi

minuun nähden pelätä?"

"Jos olisit tullut hiukan aikaisemmin, niin olisin ennen ateriaa

sinulle sanonut, mitä aioin sinulle kertoa, ja ilmoittanut sen sitten

toisillekin ruokahalun herättämiseksi."

"Joko taas! — Siis, kun nyt tulin tuota kallisarvoista,

takaisinsaamatonta tuntia liian myöhään — mikä on se asia, sinä

saivartelija?"

"Minun täytyy ilmoittaa se jokaiselle kirjallisesti. Ja kirjoittaminen,

kuten tiedät, ei ole minun alaani. Tosin eivät pitkät puheetkaan. Mutta

lyhyesti: sinä olet minun ystäväni. Siksi olin päättänyt sanoa sinulle

ennenkuin kenellekään muulle, että aion mennä naimisiin."

"Että...!"

"Niin, niin juuri. Hyvin todennäköisesti eivät Heilwigit ole siinä

asiassa yhtä mieltä. Minusta näyttää siltä, että he jo aavistavat

jotakin. Mutta sinä, mitä sinulla voisi olla sitä vastaan, sitä en

tiedä. Kaikeksi onneksi ei rahalla ole meidän väleissämme mitään

tekemistä, sinä tuskin odotat minulta perintöä. Niinpä tulee siis

ainoana eroituksena sinulle olemaan, että kun vastedes tulet tänne

vierailulle, niin on talossa pikku rouva, jonka kanssa voit keskustella

harrastuksistasi, kuvista, kirjoista, mistäpä minä tiedän, mikä sinua

askarruttaa, paremmin kuin sivistymättömien talonpoikien kanssa. Ja

niin ollen..."

"Täällä on merkillisen kuuma. Minä en ole talonpoika niinkuin sinä,

enkä senvuoksi niin karta raitista ilmaa. Salli, että avaan ikkunan."

"Paul!"

"Katsohan, Diana on tuolla! Tuo kelpo koira nähtävästi tuntee minut

vielä. Se on ihmeteltävää. Erittäinkin, kun se on narttu."

"Paul, tule takaisin ikkunastasi."

"Kuten käskette, herra Heilwig."

"Istu tähän."

"Mitä teidän itsevaltias majesteettinne suvaitsee vielä toivoa?"

"Että puhut järkevästi. Et kai sentään voi todenteolla uskoa, että

ajatuksenkaan, yhden ainoan henkäyksenkään vertaa haluttomammin

tahtoisin saada sinut tänne, tahtoisin olla ystäväsi siksi, että aion

ottaa vaimon talooni?"

"Olen rohjennut ajatella jotakin sellaista. Sinulle ei ole, luulisin,

aivan uutta se, että rakkautta pidetään maailmassa huumaavampana

juomana kuin miesten välistä ystävyyttä."

"Rakkaus? Kenties, sellaisena kuin sinä sen ymmärrät. Sinä tiedät, että

olen tukeva ryyppymies ja voin sietää varsin paljon; viini ei niin

pian nouse päähäni. Ja sitten — onko se sitten viiniä? Tähän saakka

on ystävyytemme ollut minulle ja on luullakseni vast'edeskin oleva

sitä, mikä tekee elämän rikkaaksi ja iloiseksi. Että sinä, Paul, sinä,

saattaisit tulla mustasukkaiseksi nuoren tyttöparan takia, sitä en

olisi voinut uneksiakaan."

"No niin, minä olen sitä, mustasukkainen ja epäluuloinen yht'aikaa.

Kaikki huonot ominaisuudet, mitkä saattavat ihmissydämeen kätkeytyä,

ovat minussa. Minä en tahdo, että täällä ja sinussa muuttuu mitään.

Sinä olet minulle ainoa ajatusteni lennon kiinnekohta, kun elämä on

heitellyt minua sinne tänne. Enkä minä usko onneen, jonka minulle

ilmoitat. Vaikka en vielä edes tiedä, minkä näköinen se on ja kuka tämä

onni on."

"Sinä et usko siihen? Luullakseni sinun kuitenkin pitäisi tuntea minut

ja luottaa minuun; minä tiedän, mitä teen. Minä aion mennä naimisiin

kreivitär Willfriede Markowin, vanhan, oppineen kreivin tyttären kanssa."

"Niinpä niin. Jotakin sellaista sipistiin jo pöydässä. En tahtonut

kuunnella sitä. Ensimmäinen syy vaimon ottamiseen: että hän ei sovi

meille iältään, säädyltään eikä kasvatukseltaan. Toinen, että hän on

rutiköyhä, orpo ja heikko terveydeltään — hän ontuu, sanoi lankosi

Müller —, että hänen todennäköisesti pitäisi ottaa seuranaisen paikka,

jollei hän löytäisi kelpo miestä, joka olisi tarpeeksi hyväntahtoinen

laskeakseen itse hankkimansa omaisuuden, kauniin maatilansa,

kunnia-arvoisan nimensä ja jalon sydämensä neiti kreivittären jalkain

juureen, jotta hänen aateliset korkokenkänsä saattaisivat somasti

tallata niitä."

"Paul, sinä unhotat..."

"Niin, anna anteeksi, minä unhotin yhden ja ainoan paikkansa pitävän

syyn, joka saa tehdä miehen sellaiseksi, että nainen voi kääntää hänen

selväjärkisen päänsä: nimittäin polttavan, järjettömän rakkauden.

Siitä sinussa ei tunnu näkyvän paljon jälkiä. Sinä, kylmän järjen

julistaja, aiot mennä naimisiin, jotta ystävälläsi, kun hän vastedes

tulee viereisille, — kuinka sinä sanoitkaan? — olisi sopivaa seuraa,

haastellakseen taiteesta ja tieteestä. Se ajatus yksinkö sinut täytti,

kun vietit kihlajaisiasi?"

"Minä en ole vielä niitä viettänyt."

"Etkö? Onko siis vielä aikaa? Johannes, minä vannotan sinua! Mutta minä

en tunne häntä. Mutta muutoin minä tunnen naiset — paremmin kuin sinä.

Alkaen äidistäni, joka vietti häitään isäni veljen kanssa, ennenkuin

vielä olivat loppuun kuluneet ne kengät, jotka jalassa hän oli vienyt

isä-vainajani hautaan; tästä ensimmäisestä alkaen tädit ja naisserkut,

myöhemmin mallit, ystävättäret ja ihailijattaret, minä tunnen heidät.

Ja — salli minun sanoa se sinulle — he eivät ole miehen ystävyyden

arvoisia!"

"Se on minunkin ajatukseni."

"Ja sentään!"

"Juuri siksi. Minusta ei näytä niin kovin tärkeältä, vaikkapa kahdesta

ystävästä toinen ottaa vaimon, tai vaikkapa molemmat sen tekevät. Jos

esimerkiksi sinä päättäisit — —"

"Minä!" — Paul purskahtaa iloiseen nauruun. Hän istuutuu Heilwigiä

vastapäätä, aivan lähelle, tarttuu hänen käsiinsä ja katsoo häntä

silmiin: — "Totisesti, Johannes, kun et ole sitä askelta vielä astunut,

niin jätä se mieluummin sikseen, minä pyydän sinua."