Montargisista on pitkä matka Varsesiin, viisi- tai kuusisataa
kilometriä suoraa linjaa. Mutta sitä oli enemmän kuin tuhatkin
kilometriä meille, joitten elinkeinomme vuoksi täytyi tehdä mutkia,
piti hakea kaupungeita ja kyliä, joissa voimme esiintyä ja saada
runsaita tuloja. Kului aikaa melkein kolme kuukautta tähän tuhanteen
kilometriin, mutta kun viimein saavuimme Varsesin seuduille, niin
ilokseni huomasin rahojani laskiessani, että aikamme ei ollut
turhaan mennyt: nahkakukkarossani oli 128 markkaa. Ei puuttunut kuin
kaksikymmentäkaksi markkaa ostaakseni lehmän Barberinin emännälle.
Mattia oli melkein yhtä tyytyväinen kuin minäkin ja oli varsin
mielissään siitä, että oli ollut osakas sellaisen summiin
kokoamisessa. Totta on, että hänen osanottonsa oli varsin merkitsevä
ja että ilman häntä ja varsinkin ilman hänen torveaan emme koskaan
olisi saaneet kokoon 128 markkaa Capin kanssa.
Puuttuvat 22 markkaa voinemme saada Varsesista Chavanoniin
palatessamme.
Alexin sedän tiesin olevan kaivostyömiehenä Varsesissa Truyèren
kaivoksessa, mutta en tiennyt, asuuko hän kaupungissa vai
lähiseuduilla. Varsesiin tullessa kysyin, missä Truyèren kaivos on,
ja neuvottiin Divonnen vasemmalle puolen, muutamaan pieneen laaksoon,
jonka läpi juoksi pieni Truyèren puro, josta laaksokin on saanut
nimensä.
Gaspard setä asui vähän matkan päässä kaivoksesta, muutaman mutkaisen
ja jyrkän kadun varrella, joka laskeutui vuorelta joen rannalle.
Muuan vaimo seisoi portilla ja puheli naapurin vaimon kanssa, joka
niinikään seisoi nojaten toista porttia vasten. Vaimo kysyttyäni
vastasi minulle, että Gaspard tulee kotia kuuden aikana illalla, työn
loputtua.
"Mitä teillä on hänelle asiaa?" kysyi hän. -- "Haluaisin tavata
Alexia."
Vaimo katseli minua päästä jalkoihin ja sitten Capia: "Te olette
Remi? Alexis on meille teistä puhunut, hän on teitä odottanut. Mikä
tämä on?" kysyi hän Mattiaan viitaten. "Hän on minun toverini."
Vaimo oli Alexin täti. Minä luulin, että hän käskee meitä huoneeseen
levähtämään, sillä tomuisista jaloistamme ja auringon punaamista
kasvoistamme piti hänen selvästi nähdä, että olimme väsyneitä. Mutta
hän ei virkkanut siitä mitään, ilmoitti vain minulle toistamiseen,
että Alexis oli kaivoksessa työssä, tulee kotia kuuden aikana, jos
tahdon silloin tulla tapaamaan. Minä en ilennyt häneltä pyytää, mitä
hän ei tarjonnut, kiitin vain hänen vastauksestaan, ja lähdimme
kaupunkiin etsimään leipuria, sillä meidän oli nälkä, kun emme olleet
syöneet kuin varhain aamulla ja silloinkin vain pienen palan, joka
meille oli säästynyt eilisestä. Minua hävetti tällainen kohtelu,
sillä arvelin Mattian tuumailevan mielessään, että mitä tällainen
merkitsi. Mitä merkitsi tehdä tällaisia taipaleita?
Minusta näytti, että Mattia sai huonon käsityksen ystävistäni,
ja tuntui, että jos vasta hänelle puhuisin Lisestä, niin hän ei
kuuntelisi yhtä hartaasti eikä välittäisi enää Lisestä.
Kun meidät oli näin huonosti vastaanotettu, niin en lähtenytkään enää
asunnolle, vaan vähän ennen kuutta menimme kaivokselle odottamaan
Alexin tuloa.
Heti kuuden jälkeen huomasin kaivoksen käytävän mustassa syvyydessä
alkavan vilkkua pieniä valoisia pisteitä, jotka suurenivat nopeasti.
Sieltä työmiehet lamppu käsissään nousivat maan pinnalle, työnsä
lopetettuaan. He lähestyivät hitaasti raskain askelin, aivan kuin
polvet olisivat olleet kipeät, johon kulkutapaan sittemmin sain syyn
selville kulkiessani itse näitä portaita ja tikapuita. Miehet olivat
mustia kuin nuohoojat, heidän pukunsa oli kivihiilipölyn peitossa.
Kulkiessaan varastohuoneen ohitse jokainen asetti lamppunsa sinne
naulaan.
Niin tarkkaavainen kuin olinkin, en olisi tuntenut Alexia, jollei hän
yhtäkkiä olisi syössyt kaulaani. Mustana kiireestä kantapäähän ei
hän ollut lainkaan entisen näköinen, kun hän juoksenteli puutarhamme
hiekkakäytäviä yllään puhdas paita, jonka hihat olivat käärityt
kyynärpäihin ja kaulus auki, niin että paljas valkoinen rinta paistoi.
"Tässä on Remi", sanoi hän kääntyessään muutaman miehen puoleen, joka
astui hänen vierellään ja joka oli hyvin isä Acquinin näköinen, mikä
ei ollut ihmekään, kun olivat veljeksiä. Minä arvasin, että se oli
Gaspard setä.
"Me olemme odottaneet jo kauan aikaa", sanoi hän hyväntahtoisesti.
-- "Parisista on tänne Varsesiin pitkä matka." -- "Ja jalat ovat
lyhyet", sanoi hän nauraen.
Capi iloissaan kiskoi Alexia takinhihasta kaikin voiminsa.
Tällä aikaa minä selitin Gaspard sedälle, että Mattia oli minun
toverini ja osakemieheni, kelpo poika, joka soitti torvea niin ettei
kukaan.
"Ja tuossa herra Capi", sanoi setä Gaspard. "Huomenna on sunnuntai,
silloin, saatuanne levätä, te meille näyttelette vähän. Alexis on
kertonut, että Capi on viisaampi kuin moni koulunopettaja."
Gaspard setä tuntui minusta yhtä mukavalta kuin hänen vaimonsa oli
tuntunut ikävältä. Hän näytti olevan veljensä, isä Acquinin veroinen.
"Puhelkaahan nyt, pojat, teillä varmaan on paljon pakinoimista. Minä
lavertelen tämän nuoren miehen kanssa, joka kuuluu olevan niin mainio
torvensoittaja."
Meillä tuntui olevan puhelemista viikoksi ja enemmäksikin. Alexis
kysyi minkälainen oli matkani ollut, ja minä taas ehätin tietämään,
mitä hän piti uudesta elämästään, niin että kumpikin kyseli
välittämättä vastaamisesta.
Me kuljimme hitaasti, ja työmiehet, jotka menivät kotiaan,
sivuuttivat meidät. Niitä oli pitkä rivi, kadun pituudelta, kaikki
mustia samasta pölystä, joka peitti maankin. Kun lähestyimme asuntoa,
niin Gaspard setä sanoi: "Te, pojat, tulette illalliselle meille."
Tämä kutsuhan oli vasta mieluinen, sillä koko ajan kulkiessamme olin
pahoitellut mielessäni, että meidän pitää kohta erota, kun tädin
kohtelu ei ollut minussa herättänyt suuria toiveita.
"Kas tässä nyt on se Remi", sanoi setä taloon tultuamme, "ja tuo
toinen on hänen toverinsa."
"Minä olen heidät jo nähnyt aikoja sitten", sanoi täti. "Sitä
parempi, tuttavuus on siis tehty. He tulevat meille illalliselle."
Olin varsin mielissäni, kun sain olla illallisella Alexin kanssa tai
toisin sanoen viettää iltaa hänen kanssaan ja sain ruokaa. Parisista
lähdettyämme olimme syöneet miten sattui, palan siellä, toisen
täällä, ja varsin harvoin oikeaa ateriaa istuen tuolilla, lautanen
edessämme. Olimmehan tosin ansainneet niin runsaasti, että olisi
ollut varoja syödä joku ateria kelpo ravintolassa, mutta piti säästää
rahaa lehmän ostoa varten, ja Mattia oli niin kelpo poika, että hän
oli melkein yhtä iloinen tästä lehmänostotuumasta kuin minäkin.
Illallisemme ei kestänyt kauan.
"Poika", sanoi setä minulle, "sinä nukut Alexin kanssa." Ja sitten
hän Mattialle sanoi: "Ja sinä, tule kanssani leipomatupaan, niin
katsotaan, eikö voitaisi sinne saada hyvä vuode oljista ja heinistä."
Me Alexin kanssa valvoimme koko illan ja hyvän osan yötäkin.
Gaspard setä oli tikkamies, joka louhi kivihiiltä kaivoksessa,
Alexis oli hänen kärrymiehensä, joka kaivoksessa louhintapaikalta
kuljetti kivihiilellä lastatut kärryt raidetta myöten kaivon suulle,
missä kärryjen koppa kiinnitettiin köyteen koneen nostettavaksi
ylös. Vaikka Alexis oli ollut vasta vähän aikaa kaivostyössä, oli
hän kuitenkin jo ylen mielistynyt siihen ja kehui kaivostaan: se
oli kaunein ja somin paikka maailmassa. Hän kertoi innolla kuin
matkustaja, joka on käynyt tuntemattomalla seudulla ja tapaa
halukkaita kuuntelijoita, selitti tarkkaan pienimmätkin, seikat.
Mutta asiat juoksivatkin sitä latua, että minä pääsin itse näkemään
kaivoksen kaikkine kauhuineen ja tuntemaan kaikki pelottavat vaarat,
joiden alaisina työmiehet kaivoksissa ovat.