I.

Maailma oli avoinna edessäni, minä voin kääntyä minnepäin hyvänsä,

suunnata kulkuni pohjoiseen tai etelään, itään tai länteen, aivan

haluni mukaan.

Ennenkuin lähdin tielle, joka eteeni avautui, tahdoin käydä hänen

luonaan, joka viime vuosina oli ollut isänäni. Kun ei Catherine täti

ottanut minua toisten mukana jättämään hänelle hyvästiä, niin voinhan

mennä yksin.

Minä kuvailin, että oli vaikea päästä vankilasta, mutta en tiennyt,

että sinne pääsykin oli työlästä. Sen sain nyt kokea. Mutta

vihdoinkin, kun en luopunut aikeestani millään, pääsin lopuksikin

minne pyrin. Minut vietiin muutamaan vastaanottohuoneeseen, jossa ei

ollut ristikoita akkunoissa eikä rautaovia, niinkuin olin luullut, ja

pian saapui sinne Acquin kahleitta.

"Minä olenkin sinua odottanut, Remiseni", sanoi hän minulle. "Ja

toruin Catherinea, kun hän ei tuonut sinua toisten lasten mukana."

Minä olin aamusta alkaen ollut lannistuneella mielellä. Tämä puhe

minua nyt taas virkisti.

"Lapset sanoivat minulle, että sinä aiot ryhtyä entiseen toimeesi,

ruveta kuljeksimaan laulajana. Sinä siis olet unohtanut, että olit

vähällä kuolla viluun ja nälkään portillemme?" -- "Enpä ole sitä

unhottanutkaan." -- "Ja silloin sinä et ollut yksinäsi, sinulla oli

isäntäsi oppaanasi. On varsin arveluttavaa lähteä sinun ikäisenäsi

yksin maantielle." -- "Onhan minulla Capi toverina."

Niinkuin aina, kun Capi kuuli nimeään mainittavan, se nytkin vastasi

haukkumalla, aivan kuin olisi halunnut sanoa: "Minä se olen! Jos

tarvitsette minua, niin tässä olen."

"Niinpä tosin on. Ja Capi on hyvä koira, mutta se ei kuitenkaan

ole kuin koira. Miten luulet voivasi tulla toimeen?" -- "Laulan ja

näyttelen Capin kanssa." -- "Eihän Capi voi yksin näytellä." -- "Minä

opetan sitä. Eikö niin, Capi, että sinä haluat mielelläsi oppia

kaikkea, mitä opetan."

Capi pani käpälät rinnalleen.

"Mutta, lapseni, jos olet viisas, niin sijoitut johonkin. Sinä olet

jo hyvä työmies, ja työnteko on toki toista kuin kuljeksia maanteitä,

joka on laiskurin elinkeino." -- "Minä en ole mikään laiskuri, sen te

tiedätte, ettekä koskaan ole kuullut minun valittavan työn paljoutta.

Teidän luonanne olisin tehnyt työtä minkä suinkin olisin jaksanut,

ja olisin jäänyt luoksenne ainaiseksi. Mutta kenenkään muun luo on

rupea."

Minä varmaankin sanoin nämä viimeiset sanat hyvin omituisesti, sillä

isä Acquin katseli minua kotvan aikaa.

"Olet meille kertonut", sanoi hän vihdoin, "että Vitalis jo silloin

kun sinä et vielä tiennytkään mikä hän oli, usein hämmästytti sinua

tavallaan, jolla hän katseli ihmisiä, ja herraäänellään, joka näytti

osottavan, että hän itsekin oli herra. Mutta sinussakin on samaa,

joka osottaa, että sinä et ole mikään kurja raukka. Sinä et tahdo

palvella muitten luona. Olet ehkä oikeassa, poikaseni. Sillä, mitä

olen sanonut, olen vain tarkottanut hyvää enkä mitään muuta. Minusta

tuntuu, että minun piti puhua sinulle niinkuin olen puhunut. Mutta

sinä olet oma herrasi, sinulla kun ei ole vanhempia ja kun minä en

voi olla isänäsi enää. Sellaisella köyhällä onnettomalla, kuin minä

nyt olen, ei ole oikeutta puhua käskevästi."

Acquinin puhe hämmensi mieltäni, sitä enemmän kun niinä itsekin olin

samaa ajatellut, jos en juuri samassa muodossa, niin kuitenkin samaan

suuntaan. Arveluttavaahan oli kulkea yksin maanteitä, sen tiesin

hyvin.

Mutta jos luovuin tällaisesta elämästä, niin minulla ei ollut muuta

kuin yksi neuvo, ja sen isä Acquin oli juuri antanut -- sijoittua

jonkun luo. Mutta sitäpä minä, en halunnut. Silloin en olisi voinut

täyttää Etiennettelle, Alexille, Benjaminille ja Liselle antamaani

lupausta. Minun olisi pitänyt heidät silloin jättää.

"Eikö teistä ole se mitään, että minä teille aina tuon terveisiä

lapsiltanne ja tietoja heistä?" -- "He ovat siitä tuumastasi

puhuneet, mutta minä en ajattele itseämme kehottaessani sinua

luopumaan katusoittajan virasta. Ei koskaan saa ajatella itseään

ajattelematta ensin muita." -- "Aivan oikein, isä. Nyt huomaan,

että te osotatte minulle mitä minun pitää tehdä: jos minä luopuisin

aiotusta toimestani peläten vaaroja, joista olette puhunut, niin

ajattelisin itseäni enkä ajattelisi teitä, en ajattelisi Liseä."

Hän katsoi vielä minuun, mutta yhä pitempään. Sitten hän äkkiä

tarttui minua molempiin käsiin: "Annahan minun syleillä sinua tuosta

sanastasi. Sinulla on hellä sydän, ja se on totta, että ikä ei sitä

tuo."

Me olimme kahden huoneessa istuen vierekkäin penkillä. Minä

heittäysin hänen syliinsä liikutetuin mielin ja ylpeänäkin kuultuani

sanottavan, että minulla oli hellä sydän. "Minulla ei ole lisättävänä

muuta kuin: Jumalan haltuun, rakas poikani!"

Kotvasen aikaa istuimme siinä ääneti, mutta eron hetkikin oli jo

tullut. Acquin pisti äkkiä kätensä liivintaskuun ja veti sieltä

suuren hopeaisen taskukellon.

"Sinä et saa erota minusta saamatta muistolahjaa minulta. Tuossa

on kelloni. Se ei ole paljon arvoinen, sillä sinä ymmärrät, että

jos se olisi ollut arvokas, niin se olisi myyty. Eikä se käykään

oikein tarkasti, tuontuostakin pitää sitä sysätä peukalolla hyvä

taipale. Mutta kuitenkin kaiketenkin, siinä on tätä nykyä kaikki

omaisuuteni, ja senvuoksi sen sinulle annan." Ja samassa hän pisti

sen kouraani. Kun minä kieltäysin ottamasta niin arvokasta lahjaa,

niin hän surullisesti lisäsi: "Tiedäthän, ettei minun tarvitse täällä

huolehtia ajan kulusta. Onhan aika muutenkin kyllin pitkä, ettei ole

syytä lukea sitä kellosta. Siitä ihan kuolisin. Hyvästi, rakas Remi,

syleile minua vielä kerta. Sinä olet hyvä poika. Muista aina hyvänä

pysyä."

Minä luulen, että hän kädestä talutti minut vankilan portille, mutta

mitä silloin tapahtui ja mitä silloin lausuttiin, sitä en muista,

mieleni oli liian liikutettu. Kadulle tultuani olin kerrassaan kuin

tuperruksissa. Luulen, että seisoin pitkän aikaa portin edustalla

kykenemättömänä päättämään mihin päin oli lähdettävä, ja siinä olisin

kukatiesi seisonut yöhön asti, jollei käteeni taskusta olisi sattunut

pyöreä ja kova esine. Koneellisesti ja tietämättäni oikeastaan mitä

tein, supatin itsekseni: minun kelloni! Suru, levottomuus, tuska,

kaikki oli sillä hetkellä mennyttä, minä en enää muuta ajatellut kuin

kelloani. Minulla oli kello, oma kello, taskussani oma kello, josta

näin ajan kulun! Ja minä vedin sen taskustani nähdäkseni paljonko

kello oli: kello oli kaksitoista. Minulle oli yhdentekevää oliko se

kaksitoista tai kymmenen tai kaksi, mutta olin varsin mielissäni

kuitenkin, kun kello oli kaksitoista. Minusta tuntui, että kello oli

kuin joku luotettava olento, jolta kysytään neuvoa ja jonka kanssa

voi keskustella.

-- Mikä aika päivää nyt on, hyvä ystäväni kello? -- Kahdentoista

aika, rakas Remi. -- Vai on jo kaksitoista, sitten minun pitää

tehdä se ja sekin, eikö niin? -- Tietysti. -- Olipa hyvä, että

sanoit, olisin muuten unhottanut. -- Minä olenkin sitä varten, ettet

unhottaisi.

Minulla oli nyt Capi ja kello, olipa se seuraa, jonka kanssa

keskustella. Ja minun oli aina kovin tehnyt mieli kelloa, ja aina

olin vakuuttanut itselleni, että en ikinäni voisi sitä saada. Ja

nyt taskussani oli tuollainen, joka pani tik-tak. Acquin sanoi,

että se ei käy oikein tarkasti. Mitä siitä! Kunhan se kävi, niin se

jo riitti. Sitä tarvitsee aina vähänväliä peukalolla sysätä hyvä

taipale. No, sen voin tehdä ja niin että riittää, ja jos ei siitä ole

apua, niin voihan itse korjata. Se olisikin hauskaa: näen silloin,

mikä sen panee nakuttamaan ja käymään. Kellolla ei ole muuta neuvoa

kuin käyttäytyä hyvin, sillä minä pidän sitä ankarassa kurissa!

Minä olin joutunut niin iloni valtaan, etten huomannut, että Capi oli

melkein yhtä iloinen kuin minäkin. Se kiskoi hampaillaan housujeni

lahkeista ja vähänväliä haukkui. Vihdoin sen haukunta, joka lopulta

kävi kovin äänekkääksi, herätti huomioni.

"Mitä se Capi?"

Capi katsoi minua, ja kun minä en älynnyt, niin se muutaman sekunnin

odotettuaan asetti käpälänsä taskulleni, jossa oli kelloni. Se tahtoi

tietää, paljonko kello oli, "ilmoittaakseen sen kunnioitettavalle

yleisölle", niinkuin siihen aikaan, kun oli Vitaliksen palveluksessa.

Minä näytin sille kelloa, ja se katseli sitä hyvän aikaa aivan kuin

olisi muistoaan virkistänyt; sitten se alkaen heiluttaa häntäänsä

haukahti kaksitoista kertaa. Se ei ollut unhottanut oppiaan. No

nythän meidän sopi ansaita rahaa kellollamme! Tämähän oli onni, jota

en ollut ajatellutkaan. "Eteenpäin!"

Varsin tarpeellinen kapine matkoillani oli Ranskan kartta. Minä

tiesin niitä myötävän rantakaduilla, ja olin päättänyt sen ostaa,

jonkavuoksi kuljin rantakatua kohden.

Paljon sain etsiskellä, ennenkuin löysin sellaisen kartan, jota

halusin, nimittäin vaatteelle kiinnitetyn ja laskoksiin taitettavan

kartan, joka ei maksaisi markkaa enempää, mikä oli minulle suuri

summa. Vihdoin löysin muutaman niin kellastuneen, että kauppias möi

sen minulle 75 pennillä.

Nyt minä voin lähteä Parisista -- jonka päätinkin tehdä mitä

pikimmin. Kaksi tietä oli ehdolla, toinen Fontainebleaun, toinen

Orleansin, molemmat saman arvoisia minulle. Valitsin Fontainebleaun

tien.

Kun kuljin Mouffetardin katua, niin sen nimi, jonka luin sinisestä

taulusta, johti mieleeni koko joukon muistoja: Garofolin, Mattian,

Riccardon, lukollisella kannella varustetun keittokattilan,

nahkaisen ruoskan, onnettoman isäntä raukkani, joka oli kuollut,

kun ei tahtonut jättää minua Lourcine-kadun patruunalle. Näissä

muistoissa astuskellessani ja tullessani Saint-Medardin kirkon luo

satuin huomaamaan pienen pojan seisomassa kirkon seinää vasten

nojaten, ja tunnustelin häntä Mattiaksi: samanlainen suuri pää,

samanlaiset kosteat silmät, samat puhuvat huulet, samanlainen lempeä

ilme kasvoilla, samanlainen hullunkurisen näköinen ruumis. Mutta

jos se oli Mattia, niin eipä ollut kasvanut siitään. Minä lähestyin

tarkastaakseni paremmin häntä. Ja Mattia se oli epäilemättä. Hänkin

tunsi minut, sillä hänen kalpealle muodolleen ilmestyi hymy.

"Tehän tulitte Garofolin luo sen vanhan valkopartaisen herran kanssa,

ennenkuin minä jouduin sairashuoneeseen? Voi, miten pääni oli silloin

kipeä!"

"Onko Garofoli vieläkin isäntänne?"

Hän katseli ympärilleen ennenkuin vastasi. Sitten hän hiljaisemmalla

äänellä sanoi:

"Garofoli on viety vankilaan. Hänet on vangittu, kunhan on pieksänyt

Orlandon kuoliaaksi."

Olipa mieluista kuulla, että Garofoli oli vankilassa. Ja ensi kerran

nyt ajattelin, että vankila, joka minua niin kauhistutti, voi olla

hyödyllinenkin laitos.

"No entä hänen poikansa?" kysyin.

"Niistä en tiedä mitään, sillä en ollut siellä silloin kun Garofoli

vangittiin. Kun minä pääsin sairaalasta, niin Garofoli, huomatessaan,

että minä tulin sairaaksi kun hän minua löi, vuokrasi minut kahdeksi

vuodeksi Gassotin sirkukseen. Tunnetteko Gassotin sirkuksen? Ette?

Ei se ole mikään suuri sirkus, mutta sirkus se on. Siellä olin viime

maanantaihin saakka. Gisorsista, jossa sirkus oli, palasin Garofolin

luo, mutta hänen asunnossaan ei ollutkaan ketään, se oli lukittu,

ja muuan naapuri minulle kertoi, että Garofoli oli viety vankilaan.

Siinä minä olin, tietämättä mitä tehdä ja minne mennä."

"Minkävuoksi ette ole palannut Gisorsiin?"

"Samana päivänä kun minä lähdin Parisiin, läksi sirkus Roueniin,

ja millä tavoin luulette minun voivan sinne päästä? Matka on liian

pitkä, eikä minulla ole rahaa penniäkään. Minä en ole syönytkään

sitten kuin eilen puolenpäivän aikaan."

Minä en suinkaan ollut rikas, mutta oli minulla kuitenkin sen

verran, etten voinut antaa poikaparan kuolla nälkään. Minäkin olisin

siunannut sitä ihmistä, joka minulle olisi ojentanut leipäpalan

ollessani Toulousen seuduilla nälissäni, niinkuin Mattia nyt oli!

"Odottakaahan siinä", sanoin hänelle ja juoksin muutamaan leipuriin,

joka oli kadun kulmassa. Sieltä ostin kimpaleen leipää, jonka

tarjosin hänelle ja jonka hän ahnaasti nieli.

"Mitä nyt aiotte tehdä?" kysyin häneltä. -- "Enpä tiedä."

"Täytyy koettaa jotakin." -- "Minulla oli aikomus mennä

kaupittelemaan viuluani, juuri kun te tulitte tähän, ja olisinkin sen

jo myönyt, jollei minun olisi ollut niin vaikea siitä erota: viuluni

on minun iloni ja lohdutukseni. Kun olen pahoilla mielin, niin menen

johonkin yksinäiseen paikkaan ja soittelen itselleni. Silloin näen

kaikenlaista kaunista taivaassa, paljon kauniimpaa kuin unissa." --

"Minkävuoksi ette soita viulua kaduilla?" -- "Olen minä soittanut,

mutta minulle ei ole annettu mitään!"

Minä tiesin, mitä oli soittaa, kun ei kukaan pistänyt kättä taskuunsa.

"Mitä te teette tätä nykyä?" kysyi Mattia.

Mikä lapsellinen kerskailunani lie vallannut minut, niin että

vastasin:

"Minä olen seurueen johtaja."

Tosihan se oli, kun minulla oli seurue, jona oli Capi, mutta tämä

totuus oli niin vähäpätöinen.

"Voi, jos te olisitte hyvä?" -- "Mitä niin?" -- "Että ottaisitte

minutkin seurueeseenne." Nyt oli aika vakavasti puhua.

"Mutta tässä on koko seurueeni", sanoin osottaen Capia. "No, niinpä

niin. Mitä siitä, meitä olisi kaksi. Minä pyydän teitä, älkää jättäkö

minua. Mihin minä joudun, onneton? Minulla ei ole muuta neuvoa kuin

kuolla nälkään." Kuolla nälkään! Eivät kaikki, jotka kuulevat tämän

huudon, ymmärrä sitä samalla tavalla. Tämä huuto sattui sydämeeni:

minä tiesin mitä oli kuolla nälkään.

"Minä osaan tehdä kaikenlaista", jatkoi Mattia. "Minä soitan viulua,

tanssin nuoralla, pujottelen vanteen läpi, laulan. Te saatte nähdä,

että minä teen mitä vain tahdotte, minä olen palvelijanne, minä

tottelen teitä, minä en teiltä tahdo rahaa, en muuta kuin ruokaa. Jos

en tee mieliksenne, niin saatte lyödä, sitä vain pyydän, että älkää

lyökö päähän, sillä pää on minulla kovin arka, kun Garofoli on niin

paljon sitä takonut."

Kuullessani Mattian tuolla tavoin puhuvan minulta oli tulla itku.

Miten voin hänelle sanoa, etten voi ottaa häntä seurueeseeni? Kuolla

nälkään! Mutta eikö minun seurassani ollut yhtä mahdollista kuolla

nälkään kuin yksin ollessaan? Minä koetin hänelle sitä selittää,

mutta hän ei tahtonut sitä kuulla.

"Ei", sanoi hän. "Kahden ollessa ei kuolla nälkään, autetaan

toisiaan. Se, jolla on, antaa sille, jolla ei ole."

Tämä haihdutti epäilykseni. Kun minulla oli, niin minun piti auttaa

häntä.

"No niin, se on päätetty", sanoin hänelle.

Hän tarttui käteeni ja suuteli sitä. Se liikutti mieltäni niin, että

kyyneleet nousivat silmiini.

"Tulkaa mukaani", sanoin hänelle, "mutta ei palvelijanani, vaan

toverinani." Ja nostaen harpun hartioilleni sanoin hänelle:

"Eteenpäin!"

Neljännestunnin kuluttua oli Parisi selkämme takana.

Maaliskuun paahteet olivat kuivanneet tien, ja kovettunutta maata

oli helppo kävellä. Ilma oli lämpöinen, huhtikuun aurinko paistoi

kirkkaasti selkeältä taivaalta. Miten olikaan aivan toisenlaista kuin

silloin lumituiskulla, kun tulin Parisiin, jota olin halunnut nähdä

kuin mitähän luvattua maata! Ojan vierukset tien varrella vihersivät,

siellä täällä pilkisti kaunokki ja mansikan kukkanen näkyviin

auringonpaisteessa. Puutarhoissa, pensastoissa ja suurissa puissa

tien varrella linnut lauloivat iloisesti, ja edessämme pääskyset

lentää pyyhkivät maanpintaa, ajaen näkymättömiä hyönteisiä.

Matkamme alkoi kauniisti, ja hyvässä toivossa minä pitensin

askeleita raikuvalla tiellä. Capi juoksenteli ympärillämme haukkuen

hevosmiehiä, kiviroukkioita, kaikkea ja tyhjääkin, haukkui vain

huvikseen. Vierelläni astui Mattia sanaa lausumatta, arvatenkin

omissa mietteissään, enkä minäkään virkkanut mitään, etten häiritsisi

häntä, ja minullakin oli omat mietteeni.

Minne kuljimme näin reippaasti?

Olin Liselle luvannut käydä Etiennetten ja hänen veljiensä luona,

ennenkuin tulen hänen luokseen, mutta sitä en ollut vielä päättänyt,

kenen luona ensin käyn. Kun olin lähtenyt eteläistä tietä, niin en

voinut käydä ensin Benjaminin luona, oli siis valittavana vain Alexin

ja Etiennetten välillä. Minulla oli ollut muuan syy, jonka vuoksi

olin valinnut ensiksi eteläisen tien: minä halusin nähdä Barberinin

emännän.

En ollut kirjoittanut hänelle koko aikana eromme jälkeen. Minua oli

monta kertaa haluttanut hänelle kirjoittaa: "Minä muistan sinua ja

rakastan sinua aina." Mutta minä pelkäsin kauheasti Barberinia. Jos

hän löytäisi minut kirjeeni avulla ja ottaisi minut takaisin, jos

uudestaan möisi minut toiselle Vitalikselle, joka ei olisi Vitalis?

Hänellä oli oikeus niin tehdä. Ja tätä ajatellessani mieluummin

kärsin sen, että Barberinin emäntä syytti minua kiittämättömäksi,

kuin että joutuisin uudelleen Barberinin valtaan, olisipa hän sitten

minut myönyt tai käyttänyt työhön. Ennemmin olisin kuollut nälkäänkin

kuin heittäytynyt tällaiseen vaaraan, jonka ajatteleminen jo sai

minut masennuksiin.

Mutta jos en ollutkaan uskaltanut kirjoittaa äidille, niin tuntui

minusta, että kun olin vapaa ja vallassani oli kulkea minne hyvänsä,

voin hyvin käydä häntä tervehtimässä. Ja siitä saakka kuin olin

ottanut Mattian "seurueeseeni", ajattelin, että nyt se olisi varsin

helppoa. Lähetän Mattian edeltäpäin ja itse odottelen. Mattia menee

Barberinin talolle ja käy puhuttelemaan emäntää. Jos tämä on yksin,

niin Mattia kertoo asian miten se on ja tulee ilmoittamaan minulle.

Minä menen taloon, jossa olen viettänyt lapsuuteni, ja heittäyn

äidin syliin. Jos taas Barberin on kotona, niin Mattia pyytää äitiä

tulemaan johonkin määrättyyn paikkaan, ja siellä minä saan häntä

syleillä.

Tämä oli suunnitelmani, jota valmistelin kulkiessamme ja jonka vuoksi

kuljin äänettömänä, sillä tällainen kysymys vaati kaiken huomioni.

Mutta sitäpaitsi minun ei ollut mietittävä, voinko mennä

kasvatusäidin luo, vaan oli tarkastettava, oliko matkamme varressa

sellaisia paikkoja, kaupunkeja tai kyliä, joissa voimme jotakin

ansaita. Tässä suhteessa oli parasta kääntyä kysymään neuvoa

kartalta. Ja kun me tulimme oikein maaseudulle, niin pysähdyimme

muutaman kiviröykkiön luo, jossa ei tarvinnut pelätä meitä

häirittävän. "Haluatteko, niin levähdämme vähän?" kysyin Mattialta.

-- "Panetteko pahaksenne, jos puhelemme vähän?" kysyi hän. --

"Teillä on jotakin sanottavaa minulle?" -- "On, että sanoisitte

minua sinuksi." -- "Varsin hauskaa, sinutelkaamme toisiamme." -- "Te

sinuttelette minua, mutta en minä teitä." -- "Sinä myöskin, minä

määrään, ja jos et sinä tottele, niin minä lyön." -- "Hyvä, lyö vain,

kunhan et lyö päähän." Ja Mattia rupesi nauramaan oikein avoimesti

ja helakasti; koko valkoinen hammasrivi välkkyi keskellä kalpeita

kasvoja.

Me istuimme, ja minä otin laukustani karttani, jonka levitin

kentälle, ja hyvän aikaa sain sitä tutkiskella, ennenkuin perehdyin

siihen, mutta vihdoin löysin matkani suunnan: Corbeil, Fontainebleau,

Montargis, Gien, Bourges, Saint-Amand, Montlucon. Oli siis

mahdollista mennä Chavanoniin, ja jos meillä oli onnea, niin oli

mahdollista, ettemme kuole nälkään.

"Mikä laitos se on?" kysyi Mattia osottaen karttaani.

Minä selitin hänelle, että se oli kartta, ja mihin sitä käytettiin,

selittäen melkein samoilla sanoilla kuin Vitalis, kun hän

minulle antoi ensimäisen opetuksen maantiedossa. Mattia kuunteli

tarkkaavasti, katsoen minua silmästä silmään.

"Mutta siihen pitää osata lukea?" -- "Tietysti. Etkö sinä osaa

lukea?" -- "En." -- "Haluaisitko sinä oppia?" -- "Haluaisin toki

hyvinkin." -- "No minä opetan sinua." -- "Voiko tuosta kartasta nähdä

tien Gisorsista Parisiin?" -- "Varsin helposti", ja minä osotin sen

hänelle.

Mutta hän ei tahtonut uskoa, kun minä liikuttamalla vähän sormeani

olin päässyt Gisorsista Parisiin.

"Minä olen kulkenut matkan jalkaisin", sanoi Mattia, "ja se oli toki

paljon pitempi."

Minä koetin hänelle selittää paraani mukaan, miten välimatkat saadaan

kartalta, mutta ei hän näyttänyt oikein luottavan minuun.

Kun olin avannut säkkini, juolahti mieleeni tarkastaa mitä siellä

oli, ja haluten näyttää Mattialle rikkauteni minä levitin tavarani

ruohikolle. Minulla oli kolme paitaa, kolme paria sukkia, viisi

nenäliinaa, kaikki hyvässä kunnossa, ja pari kenkiä, jotka jo olivat

vähän kuluneet. Mattia hämmästyi.

"Mitäs sinulla on?" kysyin häneltä. -- "Niin, minulla! Minulla

on tämä viuluni, ei muuta." -- "No me jaamme tavaramme niinkuin

pitääkin, kun kerran olemme tovereita. Sinä saat kaksi paitaa, kaksi

paria sukkia ja kolme nenäliinaa. Mutta kohtuus ja oikeus on, että

sinä kannat laukkua tunnin ja minä toisen, ja niin jaamme vaivatkin

tasan."

Mattia tahtoi kieltäytyä ottamasta vastaan tavaroita, mutta minä olin

jo tottunut käskemään, mikä minusta tuntui varsin hauskalta, ja minä

kielsin häntä väittämästä vastaan.

Tavaroitteni mukana olin pannut näkyville Etiennetten antaman

vakkasenkin ja pienen laatikon, jossa oli Lisen antama ruusu.

Mattia halusi aukaista senkin, mutta minä kielsin ja panin laatikon

laukkuuni avaamatta.

"Jos tahdot tehdä minulle mieliksi, niin et koske milloinkaan tähän

laatikkoon, siinä on muuan lahja", selitin hänelle. -- "Hyvä, minä

lupaan", vastasi hän.

Siitä saakka kuin olin ottanut lammasnahkatakkini ja harppuni, oli

minua vaivannut muuan seikka hyvin kovasti -- nimittäin housuni.

Minusta tuntui sopimattomalta, että taiteilijalla oli pitkät housut.

Esiintyessä yleisölle täytyi olla lyhyet housut ja pitkävartiset

sukat pauloitettuina värillisillä nauhoilla. Pitkät housut olivat

kylläkin hyvät puutarhurille, mutta nyt olin taas uudelleen

taiteilija!...

Kun on oma herransa ja juolahtaa mieleen joku asia, niin sen panee

myöskin heti toimeen. Minäkin avasin Etiennetten vakan ja otin sieltä

sakset.

"Sillä aikaa kuin minä laittelen housujani", sanoin Mattialle, "sopii

sinun näyttää soittotaitoasi."

"Se sopii." Ja hän tarttui heti viuluunsa ja alkoi soittaa. Minä

työnsin rohkeasti saksenkärjet housuinlahkeeseen vähän alapuolelle

polvia ja aloin leikata. Housut olivat hyvää vaatetta, ja olin ollut

niistä sangen mielissäni, kun isä Acquin ne minulle antoi, mutta

en luullut niitä nyt pilaavani tällä tavoin, päinvastoin isosti

parantavani. Siinä puuhatessani olin samalla kuunnellut Mattian

soittoa, mutta sitten pysähtyivät sakseni ja minä olin paljaana

korvana. Mattia soitti melkein yhtä hyvin kuin Vitalis.

"Kuka sinua on opettanut soittamaan viulua?" -- "Ei kukaan, vähän

koko maailma, mutta enin itse." -- "Mutta kuka sinulle on opettanut

nuotit?" -- "Minä soitan sen mukaan kuin olen kuullut." -- "No minä

opetan sinulle nuotit." -- "Sinähän osaat kaikkea." -- "Tokihan minun

pitää osata, kun olen seurueen johtaja!"

Ei se ole mikään taiteilija, joka ei ole itserakas. Minäkin halusin

Mattialle näyttää, että on minussakin kykyä. Tartuin harppuuni ja

heti tehdäkseni suurenmoisen vaikutuksen lauloin kuuluisan lauluni.

Niinkuin tuleekin taiteilijain kesken, Mattia maksoi minulle

takaisin kiitokseni, joita olin hänelle lausunut. Hän oli suuri

taiteilijakyky, minä olin suuri taiteilijakyky, me olimme toistemme

arvoiset.

Mutta emmehän voineet tuolla tavoin jäädä siihen ylistämään

toisiamme. Kun olimme soittaneet ja laulaneet omaksi tarpeeksemme,

omaksi huviksemme, niin piti soittaa ja laulaa saadaksemme ruokaa

ja vuoteen. Minä senvuoksi panin laukkuni kiinni, ja Mattia nyt

vuorostaan otti sen harteilleen. Ja eteenpäin pölyisellä tiellä.

Nyt oli pysähdyttävä ensimäiseen kylään tiemme varressa ja annettava

näytäntö: "Remin seurueen koenäytäntö."

"Opeta minulle tuo laulusi", sanoi Mattia, "me laulamme sen yhdessä,

ja minä luulen, että voin sitä pian säestää viululla. Se kuulostaa

kauniilta."

Varmaankin, ja "kunnioitettavalla yleisöllä" pitää nyt olla sydän

kivestä, jollei se anna meille lantteja. Tämä onnettomuus ei meitä

toki kohdannutkaan. Saavuttuamme muutamaan kylään valmistausimme

etsimään sopivaa paikkaa esiintyäksemme ja kuljimme muutaman talon

ohi, jonka piha oli täynnä juhlapukuista ja kukilla koristettua

väkeä. Heti voi arvata, että oli häät. Minulle juolahti mieleen, että

nämä ihmiset ehkä tarvitsevat soittajia saadakseen tanssia, ja astuin

pihaan Mattian ja Capin seuraamana, ja sitten hattu kädessä tervehdin

(ylevästi kuin Vitalis aikoinaan) ja tein esitykseni ensimäiselle

miehelle, joka sattui lähelle. Hän oli paksu poika, jonka lihavaa,

tiilikiven punaista muotoa reunusti korkea, korvia sahaava kaulus.

Hän oli kiltin ja leppeän näköinen. Vastaamatta mitään kysymykseeni

hän kääntyi jäykästi hääväen puoleen, pisti kaksi sormea suuhunsa ja

tällaisella soittimella lasketti niin kauhistavan vihellyksen, että

Capi ihan kauhistui.

"Hohoi, kuulkaa!" huusi hän. "Mitä arvelette, jos niinkuin vähän

soitettaisiin? Tuossa tulee soittajia."

"Soittoa, soittoa!" huusivat miehet, ja naiset.

"Katrillia!"

Ja pian tanssijat asettuivat paikoilleen keskelle pihaa.

"Oletko sinä soittanut katrillia?" kysyin Mattialta italiankielellä

ja matalalla äänellä, sillä olin hyvin levoton.

"Olenpa hyvinkin." Ja hän soitti minulle muuatta säveltä viulullaan.

Minä onneksi satuin sen osaamaankin. Ja me olimme pelastetut!

Meidät sijoitettiin muutamiin vaunuihin, jotka oli vedetty

vaunuliiteristä pihalle. Yhteissoittomme Mattian kanssa kävi

kutakuinkin. Tosihan on, että soitimme sellaisille korville, jotka

eivät olleet onneksi ylen hienostaneet eivätkä vaateliaat.

"Osaako teistä kumpikaan soittaa torvea?" kysyi paksu punainen poika.

"Minä osaan", vastasi Mattia, "mutta ei ole torvea."

"Minä käyn hakemassa, kun viulunsoitto, vaikka tosin kaunista, on

heikkoa."

"Osaatko sinä soittaa torveakin?" kysyin Mattialta yhä

italiankielellä.

"Minä soitan huiluakin ja kaikkia mikä vain vähänkään soipi."

Olipa se aika mestari, se Mattia!

Pian saapuikin torvi, ja me aloimme taas soittaa katrillia, polkkaa,

valssia ja erittäinkin katrillia. Me soitimme yöhön saakka niin,

että tanssijat eivät antaneet meidän levähtää. Minulle se ei ollut

niinkään ankaraa kuin Mattialle, jolla oli vaikein osa suoritettavana

ja joka oli väsynyt matkasta ja entisistä kärsimyksistään. Minä näin

hänen silloin tällöin kalpenevan aivan kuin sairaaksi tulemassa,

mutta hän vain soitti puhaltaen minkä jaksoi. Onneksi sen huomasi

morsiankin.

"Jo riittää", sanoi hän. "Poika raukka näyttää uupuvan. Nyt vain

jokaisen käsi taskuun ja rahaa soittajille."

"Suvaitkaa minun lähettää kassanhoitajamme kantamaan rahaa", sanoin

hypäten vaunuista. Ja minä heitin hattuni Capille, joka otti sen

hampaisiinsa.

Taputettiin kovasti käsiä Capille, joka teki komean kumarruksen aina

kun sille raha annettiin, ja sille annettiin paljon, mikä meille

oli parempaa kuin käsientaputukset. Seuratessani Capia näin hattuun

lentelevän kirkkaita hopearahoja. Sulhanen pani viimeiseksi ja viiden

markan rahan. Mikä onni! Mutta siinä ei ollut vielä kaikki. Meidät

käskettiin syömään ja meille laitettiin vuoteet. Seuraavana päivänä,

kun lähdimme tästä vieraanvaraisesta talosta, oli meillä 29 markan

pääoma.

"Tämä on sinun ansiotasi, Mattia", sanoin toverilleni. "Yksinäni minä

en olisi voinut muodostaa orkesteria."

Kaksikymmentäyhdeksän markkaa taskussamme kun oli, niin olimme suuria

herroja. Ja kun tulimme Corbeiliin, niin voin tehdä, kovin varomaton

olematta, muutamia ostoksia, joita pidin tarpeellisina: ensinnäkin

ostin torven, jonka sain kolmella markalla muutamalta romukauppiaalta

-- torvi ei tietysti ollut uusi eikä kauniskaan, mutta puhdistettuna

ja laitettuna se ajoi asiansa hyvin --, sitten punaiset nauhat

sukkiimme ja lopuksi vanhan sotamieslaukun Mattialle, sillä ei ollut

niin väsyttävää kantaa yhtämittaa kevyttä laukkua kuin aina vähän

väliä raskasta. Me jaoimme kuormamme ja olimme hyvin reippaita.

Corbeilista lähtiessämme olimme varsin hyvässä kunnossa. Kaikki

ostokset maksettuamme meillä oli vielä kolmekymmentä markkaa

taskussa, sillä Corbeilissakin olimme hyvin ansainneet. Ohjelmistomme

oli niin järjestetty, että voimme viipyä kotvan aikaa samalla

paikkakunnalla tarvitsematta kovin paljon kerrata samaa. Ja Mattian

kanssa sovimme niin hyvin, että olimme jo aivan kuin veljekset.

"Kuulehan", sanoi hän kerran nauraen, "sellainen seurueen johtaja

kuin sinä, joka et koskaan lyö, on liian hyvä."

"Sinä siis olet tyytyväinen?" -- "Jo toki hyvinkin tyytyväinen. Ensi

kerran elämässäni on minulle nyt tapahtunut, että olen lähtenyt

paikkakunnalta kaipaamatta sairaalaan."

Corbeilista lähdettyämme olimme suunnanneet kulkumme Montargisia

kohden mennäksemme Barberinin emännän luo. Minä halusin käydä

häntä tervehtimässä ja kuitata sillä kiitollisuuden velkani. Mutta

tällainen kuittaaminen oli kovin helppoa ja vähäpätöistä. Jospa

veisin hänelle jotakin! Nyt kun olin rikas, pitäisi minun viedä

hänelle joku lahja. Ja muuan lahja saattaisi hänet ylen onnelliseksi

koko elinajakseen -- lehmä, jolla Kullanomena tulisi korvatuksi.

Miten iloinen olisikaan Barberinin emäntä, jos voisin viedä hänelle

lehmän, ja miten iloinen olisin itsekin!

Ennen Chavanoniin tuloamme ostaisin lehmän, ja Mattia, taluttaisi sen

köydessä äidin pihalle. Tietysti Barberin ei olisi kotona silloin.

-- Rouva Barberin -- sanoisi Mattia -- tässä tuon teille lehmän.

-- Lehmän! Te olette erehtynyt, poikaseni -- ja hän huokaisi. --

Enpä olekaan, olettehan rouva Barberin Chavanonista? No niin! Rouva

Barberinille prinssi (aivan kuin sadussa) käski minun tuoda tämän

lehmän, jonka hän teille antaa. -- Kuka prinssi? -- Silloin minä

tulisin näkyviin ja heittäytyisin hänen kaulaansa, ja tarpeeksi

syleiltyämme tekisimme pannukakkuja, joita sitten söisimme kolmen

hengen, ei Barberinin kanssa, joka silloinkin laskiaistiistaina tuli

meitä häiritsemään ja kaatoi pannumme ja ryösti voin sipulivelliinsä.

Kaunis tuuma! Mutta sen toteuttamiseksi piti ostaa lehmä. Paljonko

lehmä maksaa? Minä en tiennyt suuntiakaan. Se arvatenkin on kallis,

hyvin kallis, mutta mitä siitä. En osta kovin suurta ja lihavaa

lehmää. Sillä kuta suurempi lehmä, sen kalliimpi, ja sitä enemmän

pitää sitä ruokkia, jolloin lahjani tuottaisi hankaluutta. Tärkein

asia nyt oli kuitenkin saada tietää lehmän hinta tai oikeammin

sellaisen lehmän kuin minä halusin. Onneksi se ei ollut mikään vaikea

asia minulle, sillä kulkiessamme maanteitä ja iltasin majapaikoissa

tapasimme karjankuljettajia ja kauppiaita: heiltähän sopi kysyä

lehmäin hintoja. Mutta heti ensi kerran kun käännyin muutaman

karjanajajan puoleen, niin hän nauroi vasten silmiä. Hän pyörähti

tuolillaan, löi nyrkillä pöytään ja käski majatalon isännän luokseen.

"Arvaatteko, mitä tämä pieni soittoniekka minulta tiedustelee.

Paljonko maksaa lehmä, joka ei ole kovin suuri eikä kovin lihava,

mutta kuitenkin hyvä lehmä."

Syntyi taas naurunhähätys, mutta minä en siitä hämilleni paneutunut.

"Ja sen pitää lypsää hyvästi eikä saa olla kova syömäri."

"Ja sen taitaa pitää olla sellainen, että sitä voi taluttaa köydessä

pitkin maanteitä niinkuin koiraannekin?"

Tyhjennettyään kaiken sukkeluusvarastonsa ja kynittyään koko neronsa

hän tahtoi vastata minulle vakavasti ja itse tuli keskustelemaan

minun kanssani. Hänellä oli juuri sellainen lehmä, jota minä halusin,

joka ei syönyt juuri mitään, joka lypsi hyvin ja sellaista maitoa,

että oli kuin kermaa. Jos panen sataviisikymmentä markkaa pöytään,

niin lehmä on minun.

Niin paljon kuin minulla oli ollut vaivaa saadakseni hänet ensin

puhumaan, yhtä paljon oli vaivaa saada hänet vaikenemaan, kun hän

kerran oli päässyt alkuun. Vihdoin kuitenkin pääsimme maata, ja minä

mietiskelin, mitä tästä keskustelusta olin saanut tietää.

Sataviisikymmentä markkaa! Eihän minulla ollut sellaista summaa

lähimainkaan. Oliko mahdotonta sellaista ansaita? Minusta tuntui,

että ei ole, ja että jos ensimäisen päivän onni meitä seuraa, niin

minä voisin penni penniltä koota nämä sataviisikymmentä markkaa.

Siihen tarvitsi vain aikaa.

Uusi tuuma syntyi päässäni. Jos emme ensin menisikään Chavanoniin,

vaan Varsesiin, niin meille jäisi tämä aika, joka siihen tarvittiin.

Siis piti ensin mennä Varsesiin ja vasta palatessa Barberinin äidin

luo. Silloin varmaankin minulla olisi koossa nuo sataviisikymmentä

markkaa ja minä voisin olla niinkuin prinssi sadussa "Prinssin lehmä".

Aamulla ilmoitin aikeeni Mattialle, joka ei sitä mitenkään

vastustanut.

"Mennään Varsesiin", sanoi hän. "Vuorikaivokset siellä ovat ehkä

hauskat nähdä. Minä haluaisin nähdä niitä."