SOLNESS. Niin, paholaiset. Ja sisäinen peikkoni. Ne ovat vuodattaneet
kaiken elämänveren hänestä. (Epätoivon hymy huulillaan.) _Minun_ onneni
tähden ne sen tekivät! Niin, niin! (Raskaasti.) Ja nyt hän on kuollut
-- minun tähteni. Ja minä olen kahlittu elävänä kuolleeseen. (Hurjassa
tuskassa.) _Minä -- minä_, joka en voi elää elämää ilman iloa!
(_Hilde_ kiertää pöydän taakse ja istuutuu penkille nojaten
kyynärpäänsä pöytään ja kasvojaan käsiinsä.)
HILDE (istuu ja katselee hetkisen _Solnessiin_). Mitä Te nyt ensi
kerralla aiotte rakentaa?
SOLNESS (pudistaa päätänsä). Luullakseni ei siitä suuria nyt enää
synny.
HILDE. Ei sellaisia lämpöisiä, onnellisia koteja, äidille ja isälle. Ja
lapsiliudalle?
SOLNESS. Mikä tietää, tarvitaanko sellaisia enää tästä lähtien.
HILDE. Rakentaja-raukka! Ja kun olette uhrannut kokonaista kymmenen
vuotta -- uskaltanut henkenne -- ainoastaan _sitä_ toteuttaaksenne.
SOLNESS. Niin, sanokaapa muuta, Hilde.
HILDE (huudahtaen välittömästi). Oh, kuinka minun mielestäni kaikki on
hullua, hassua, -- aivan kaikki!
SOLNESS. Mikä kaikki?
HILDE. Ettei ihminen uskalla kaapata onneaan itselleen. Omaa elämäänsä!
Pelkästään sen vuoksi, että tiellä on joku, jonka tuntee.
SOLNESS. Joku, jota ei ole oikeus syrjäyttää.
HILDE. Kuka tietää, eikö pohjaltaan olisi oikeus? Mutta kuitenkin --
Oh, jos voisi nukahtaa pois koko touhusta. (Asettaa käsivartensa pitkin
pöytää eteensä, nojaa vasemman poskensa käsiinsä ja sulkee silmänsä.)
SOLNESS (kääntää nojatuolia ja istuutuu pöydän ääreen). Oliko Teillä
lämmin, onnellinen koti -- siellä kotipuolessanne, isänne luona, Hilde?
HILDE (liikahtamatta, vastaa aivan kuin unenhorteessa). Häkki se vain
oli.
SOLNESS. Ja Te ette tahdo mitenkään siihen takaisin?
HILDE (samaan sävyyn kuin äskenkin). Metsälintu ei koskaan tahdo
häkkiin.