SOLNESS. -- ja kohtelivat heitä niinkuin -- niinkuin pahimmat metsän
peikot.
HILDE (katsoo eteensä puolittain hämärtyvin silmin). Se mahtoi olla
jännittävää.
SOLNESS (naurahtaen lyhyesti, murahtavalla äänellä). Nimittäin ottaa
naisia vangiksi?
HILDE. Ei, _joutua_ otetuksi.
SOLNESS (katsoo tuokion Hildeen). Vai -- niin.
HILDE (aivan kuin keskeyttääkseen). Mutta mitä Te aioitte sanoakaan
tällä jutullanne noista viikingeistä?
SOLNESS. Niin; sitä, että niillä miehillä, _niillä_ oli rotevatekoinen
omatunto. Kun he palasivat kotiin, kelpasi heille sekä ruoka että
juoma. Ja iloisia he olivat kuin pienet lapset. Ja naiset sitten! He
eivät monesti tahtoneet pois näiden miesten luota. Voitteko moista
ymmärtää, Hilde?
HILDE. Sellaisia naisia minä voin erinomaisesti ymmärtää.
SOLNESS. Ohoh! Ehkäpä itsekin voisitte olla sellainen?
HILDE. Miksikä sitten en?
SOLNESS. Elää yksissä -- vapaasta tahdosta -- sellaisen väkivallan
tekijän kanssa?
HILDE. Jos hän olisi väkivallantekijä, josta minä olisin alkanut oikein
pitää, niin --
SOLNESS. Voisitteko Te sitten pitää moisesta miehestä?
HILDE. Hyvä Jumala, eihän sille itse mitään voi, kenestä on alkanut
pitää.
SOLNESS (katsoo aprikoivasti neiti Wangeliin). Niin, ei; _se_ asia
riippuu kai siitä peikosta, joka ihmisessä asuu.
HILDE (lyhyesti naurahtaen). Ja noista monista siunatuista
paholaisista, joiden hyvä tuttu _Te_ olette. Sekä kultatukkaisista että
mustapäistä.
SOLNESS (lämpöisesti ja hiljaa). Niin ollen minä toivon, että
paholaiset ovat sääliväisiä Teitä kohtaan valinnassaan, Hilde.
HILDE. Minulle ovat ne jo valinneet. Kerta kaikkiaan.
SOLNESS (katsoo syvästi _neiti Wangelin_ silmiin). Hilde, -- Te olette
kuin kesytön metsänlintu.
HILDE. Kaukana _siitä_. En piiloudu pensaihin.
SOLNESS. Ette, aivan niin. Paremminkin Teissä on petolintua.
HILDE. Paremmin -- ehkä. (Ylen kiivaasti). Ja miksi ei olisi
petolintua! Miksi en ajaisi riistaa, minäkin? Ottaisi saalista, jota
tahdon! Jos saan kynteni siihen isketyksi. Jos saan sen voitetuksi.
SOLNESS. Hilde, -- tiedättekö, mikä Te olette?
HILDE. Hm, olen jokin sellainen ihmelintu.
SOLNESS. Ei, Te olette kuin päivänsarastus. Kun katselen Teitä, --
tuntuu kuin katselisin auringonnousuun.
HILDE. Sanokaa, rakentaja Solness, -- oletteko varma, ettette joskus
ole kutsunut minua? Sillä tavoin, sisäisesti, nimittäin?
SOLNESS (hiljaa ja verkkaan). Luulen melkein, että olen sen tehnyt.
HILDE. Mitä Te tahdoitte minusta?
SOLNESS. Te olette nuoruus, Hilde.
HILDE (hymyilee). Nuoruus, jota Te niin kovasti pelkäätte?
SOLNESS (nyökäyttää hitaasti päätänsä). Ja jota kohti minä pohjaltani
hartaasti pyrin.
(HILDE nousee, menee pienen pöydän luo ja tuo sieltä
Ragnar Brovikin piirustussalkun.)
HILDE (ojentaen vihkoa _Solnessille_). Näihin piirustuksiin Teidän
siis --
SOLNESS (lyhyesti kieltäytyen). Pankaa nuo vehkeet pois. Minä olen ne
jo katsellut.
HILDE. Niin, mutta Teidänhän on _kirjoitettava_ niihin hänen hyväkseen.
SOLNESS. Kirjoitettava! En ilmoisna ikänä.
HILDE. Mutta kun tuo vanhus-parka makaa kuolemaisillaan! Ettekö voi
tehdä sitä iloa hänelle ja hänen pojalleen ennenkuin he eroavat? Ja
ehkäpä poika saisi sitten rakentaakin näiden piirustusten mukaan.
SOLNESS. Niin, siinäpä se juuri onkin, että hän _saisi_. Siitä hän on
kyllä pitänyt huolen, -- se hyvä herra.
HILDE. Mutta taivahinen, -- jos niin on, -- ettekö sitten voisi
hiukkasen valehdella?
SOLNESS. Valehdella? (Raivostuen.) Hilde, -- viekää heti pois nuo
hiiden piirustukset!
HILDE (vetäisee salkkua hieman lähemmäksi itseään). Kas kas, --
älkäähän nyt purko. -- Te puhuitte äsken peikoista. Minun mielestäni Te
itse käyttäydytte kuin peikko. (Katselee ympärilleen.) Missä Teillä on
mustetta ja kynä?
SOLNESS. Ei ole tässä huoneessa.