AILI (nauraen). Älysinpä minäkin sen! Kerroithan siitä jo kirjeessäsi.
ARVO. Vai älysit. (Painaen sormensa Ailin sydämen kohdalle.) Eikö
silloin tuosta sydämen kohdalta vähän niinkuin...
AILI. Hyi sinua.
ARVO. Mutta kyllä sinä olet kovin arka!
AILI. Niin olenkin (väistyen vähän etemmäksi). Ollaan nyt hyvin
vakavia. Ei meidän sovi enään leikitellä.
ARVO. Niin todellakin! Olemme jo päässeet likelle sitä elämän
käännekohtaa, jossa...
AILI. Mitä jossa?
ARVO. Luomme vielä silmäyksen entiseen huolettomaan elämään ja...
AILI (keskeyttäen). Ja alamme vaeltaa sitä monimutkaista avioliiton
tietä, jossa huolet ja vastoinkäymiset selvemmin tuntuvat. (Nauraen).
Eikö niin?
ARVO. Totta se on, että huolet lisääntyvät ja vastoinkäymiset silloin
alkavat, jos emme...
AILI (nauraen). Ota vakavalta kannalta ja...
ARVO (keskeyttäen). Mutta sinähän taasen otat kaikki asiat
leikilliseltä kannalta, vaikka äsken juuri sanoit, että ollaan hyvin
vakavia ja ettei _meidän_ enää sovi leikitellä. --
AILI. Minä arvaan, että sinä taasen alat ruveta selittämään
avioliittokysymystä siltä synkältä kannalta, niinkuin aina ennenkin,
niin sillä minä...
ARVO. Synkältä kannalta sanoit. Mutta enhän minä muista ottaneeni sitä
kysymystä siltä kannalta! Päinvastoinhan olen aina koettanut sitä
kuvitella sinulle mitä kirkkaammassa valossa.
AILI. Kirkkaammassa valossa! Ha, ha, ha!
ARVO. Niin, niin!
AILI. Arvo hyvä! Jos tahdomme jatkaa kiistaamme siitä, niin eiköhän
olisi parasta että jättäisimme sen toiseen kertaan, sillä eihän meidän
nyt sovi ruveta kiistelemään, kun olisi muutakin kertomista.
ARVO. Niin todellakin. Onhan meillä sitten aikaa siitä kiistellä, kun
elämässä ensin todeutamme sen.
AILI. Niin kyllä. Onhan aikaa vielä!
(Kanteleen soittoa kuuluu sisähuoneesta.)
ARVO.. Mutta sillä Ainolla mahtaa olla nyt hauska tuolla sisässä, kun
saapi kuunnella kanteleensoittoa.
AILI. Tietysti hänellä on! Mutta kerroppa nyt niistä hommistasi.
ARVO. Tulehan ensin likemmäksi istumaan!
AILI (siirtyy vähän). No!
ARVO. Vielä!
AILI. Jo riittää.
ARVO. Eihän minun sanani vielä kuulu sinne asti!
AILI. Ha, ha, ha! Eikö kuulu. Luuletko minua sitten kuuroksi?
ARVO. Enhän kuuroksikaan, mutta tiedäthän...
AILI. Että et ennen juttele, jos en ole ihan vieressäsi!
ARVO. Niin.
AILI (siirtyen Arvon viereen). Nyt ala jo kertoa.
ARVO. Kas niin! Siellä on hyvin pakkanen, nimittäin tuolla ulkona.
AILI. Tiedänhän minä sen. Mutta enhän minä tätä pyytänyt sinua
kertomaan!
ARVO. Mistä sitten!
AILI. Niistä hommistasi, joita kerroit kirjeessäsi.
ARVO. Niin todellakin. Muutatko sinä mielelläsi sinne Sortavalaan?
AILI. Muutanhan sitte kun...
ARVO. Kun olemme vihitty, kai aijoit sanoa? Enhän minä ennemmin
pyydäkään.
AILI. Ja kun olet ensin sinne kodin laittanut.
ARVO. Tietysti ensin. Sitten tulet?
AILI. Tulenhan sitten.
ARVO. No niin. Nyt alamme vasta vakavasti kertoa.
AILI. Etkä naura ollenkaan?
ARVO. En! Tunnethan luontoni?
AILI. Tunnenhan sen jo tarpeeksi: toisinaan liian itsepäinen; toisinaan
taas on liian...
ARVO. No, no! Ei enää! Itsepäisyyshän kuuluu oikeastaan miehen
parhaimpiin hyveisiin.
AILI. Niinkö luulet?
ARVO. Tietysti. Monessa asiassa on miehen itsepäisyys tarpeeseen.
AILI. Ja sinä tuota uskot!
ARVO. Uskon! Mutta jos taasen alamme niistä kertoa, niin meille tulee
tuo tuttu sanasota, ja sitä en nyt tahdo jatkaa... Kuulehan siis kun
kerron niistä hommistani.
AILI. No kerro.
ARVO. Etkä naura ollenkaan?
AILI. En!
ARVO. No niin! Niinkuin kirjeessäni ilmoitin, antaa setä
kauppaliikkeensä ja talonsa hyvällä ehdolla (nousee kävelemään) jota ei
suinkaan vierailta ihmisiltä luulisi tapahtuvan, Ainoana takauksena hän
vaatii, niinkuin ilmoitin, ehdottoman raittiuden, joka, Jumalan kiitos,
minulla on. Mutta yksi asia siinä kuitenkin on, joka panee minut vähän
miettimään. Hän näet vaatii siitä talostaan itselleen kaksi huonetta ja
keittiön, "jossa", kuten hän lopussa kirjettä ilmoittaa, "minä saisin
ilman hyyriä asua niin kauvan, kun velka on maksettu".
AILI. Ehkä hän siitä vaatimuksestaan luopuu, kun ilmoitat hänelle...
ARVO. Niin ajattelen minäkin! Jos hän nyt niin likellä minua tahtoisi
asua, hän on näet vähän semmoinen... niinkuin ehkä ymmärrät, joka
tahtoo tarkastaa, ettei mitään ylellisyyttä ilmestyisi... niin voipihan
hän vuokrata likeltä pari huonetta ja keittiön itselleen, josta kyllä
minuakin sopisi pitää silmällä...
AILI. Niin, sen voipi hän kyllä tehdä ja minä varmasti luulen että hän
siihen suostuu, kun hänelle oikein kirjoitat. Tarvitaanhan ne huoneet
kyllä itsekin käyttää.
ARVO. Tarvitaan kyllä.
AILI. Ja eikös ne ole ensistään kaikki laitettava hyvään kuntoon, että
niissä...
ARVO. Tietysti! Setähän on pitänyt niissä hyyryläisinä yksinomaan
käsityöläisperheitä... ajatellen kai, ettei ne niin suuria vaadi
huoneiden korjausten suhteen.
AILI. Johan sen arvaa sitte, missä kunnossa ne ovat.
ARVO. Laitettavathan ne ovat ihan ensiksi, sekä ulkoa että sisältä ja
se vetää jo paljon...
AILI. Mutta kyllä se sinun setäsi mahtaa olla hyvin tarkka, päättäen
siitä, ettei hän ole edes korjauttanut niitä huoneita.
ARVO. Tarkka hän on, se on totta. Mutta eipähän ilman olisi niin
menestynytkään. Ajatellaan, että hän köyhänä, niinkuin minä nyt,
aloitti liikkeensä, ensin pienesti ja että hän nyt on hankkinut
semmoisen kartanon ja kauppaliikkeen, niin kyllä siinä on saanut...
AILI. Mutta olla niin itara, ettei ole uskaltanut edes vaimoakaan
ottaa, se on jo -- miten minä sanoisin -- niinkuin hän pitäisi rahojaan
ja tavaroitaan jumalanaan, joita yksin palvelee ja...
ARVO. Totta on, että hän on liian tarkka ollut, etenkin siinä, kun ei
ole vaimoa itselleen ottanut -- sen kautta ainakin isäni kertoi hänen
jääneen vanhaksi pojaksi -- mutta kyllä se on hyvä tarkkuuskin!
AILI. Hyvä se on, kun ei ole liian itara, etenkään semmoinen kun
setäsi. (Nauraa hyvin ivallisesti.) Pitää nyt rahojaan tavaroitaan
mammonanaan, joita ei paljon uskalla liikuttaakaan, kas siihenpä
vaaditaan jo luonne, joka ei enää ole tavallinen ihmisluonne.
ARVO. Mutta Aili hyvä! Älkäämme nyt setää liioin tuomitko...
AILI. En minä ainakaan häntä siitä tuomitse, mutta sanon vaan, että
kyllä siihen vaaditaan erilainen luonne, joka ei vähääkään ole
sopusoinnussa minun luonteeni kanssa.
ARVO (istuu jälleen Ailin viereen). Tiedänhän minä sinun luonteesi,
että se hyvinkin paljon edustaa setäni luonnetta.
AILI. Mistäpä sen niin voit tietää?
ARVO. Tunnenhan sinun jo tarpeeksi! Vieläkö enempää vaadittaisi
luonteen tuntomerkkiä.
AILI. Sinä taitaisit sitten vielä enemmän pitää minusta, jos omistaisin
todellisuudessa semmoisen luonteen?
ARVO (ottaa häntä kädestä kiini). Sinusta pidän ja sinua rakastan,
vaikka omistaisit minkämoisen luonteen tahansa.
AILI (leikillisesti). Ettäkö?
ARVO. No, vieläkö sitä epäilet?
AILI. Enhän minä juuri epäilekkään, mutta...
ARVO. Kuitenkin vähän! (Ottaa häntä vyötäisiltä kiini ja suutelee.)
Jätä pois kaikki epäilyksesi!
AILI. No, no! Johan sinä...
ARVO (suudellen uudelleen ja uudelleen). Minun pikku...
Yhdestoista kohtaus.
Edelliset. Aino (oikealta).
AINO, (pysähtyen ovelle). Ha, ha, ha! Maistuikos hyvältä! Ha, ha, ha!
AILI (hämmästyen). Mitä sinä siellä taas?
AINO. Enhän minä mitään niin erityistä.
ARVO. Tule pois peremmäksi, Aino.
AILI. No, mitäs sinä siellä niin seisot! Onkos sinulla mitään asiaa?
AINO. On.
AILI. No, mikä se on!
AINO. Tule tänne, niin sanon.
ARVO. Tule vaan tänne sanomaan.
AILI. Niin, tule vaan tänne lähemmäksi sanomaan. Eihän se nyt niin
salaperäinen mahtane olla.
AINO. Jos ei Arvo ota minua kiinni?
ARVO. Tule vaan huoleti, en ota... en koskekaan sinuun.
AINO (tulee epäröiden). Muistakin olla koskematta minuun!
ARVO (kääntää päänsä pois). En katsokaan edes sinuun.
AINO (hiipii Ailin luo). Onko sinulla piirongin avaimet?
AILI (koettaa taskuaan). Täällä ne ovat! Joko teevesi on valmis?
AINO. Johan se alkaa olla. Kohta tuodaan. (Menee hiipien Arvon
sivuitse; sitten juoksemalla.) Ähä, etpäs saanut syliisi.
(Poistuu.)
Kahdestoista kohtaus.
Aili ja Arvo.
ARVO. Johan se kerkisi mennä.
AILI. Kyllä et häntä nyt tavannut kiini.
ARVO. Eihän sitä mikä kerkiä kiini saada, etenkään nyt, kun en
koettanutkaan.
AILI. Niin, tullaksemme taasen entiseen asiaan, niin...
ARVO (ottaa vyötäisistä Ailia kiini). Emme huoli ruveta enää setästä
juttelemaan. Onhan meillä muutakin kertomista (vetäen Ailin polvilleen
istumaan). Kun joutuisi pian se hetki, että saisin sinut viedä omaan
kotiini.
AILI. Laske pois hyvä Arvo! Äiti voipi pian tulla...
ARVO. En laske vielä! (Suutelee.) Voi kuinka kaunis sinä olet, Aili!
AILI. Laske pois jo! Enhän vielä ole omasi!
ARVO. Minun olet ijäti.
(Suutelee.)
AILI. Johan se riittää... (Vetäisten irti itsensä). Jopas pääsin!
ARVO. Kun laskin. Ethän olisi ilman päässyt.
AILI. Istu nyt siivolla, tai menen muuanne istumaan.
ARVO. Kyllä minä istun, kun olet vaan siinä vierelläni. Sitten kun
kahden saamme olla siellä uudessa kodissamme, niin emme tarvitse
peijata ketään.
AILI. Erehdyt Arvoseni! Äitihän tulee...
ARVO. Silloinhan meille tulee hauska kun äitisi tulee käymään hauskaan
asuntoomme...
AILI. Suuri erehdys poikaseni! Äitihän tulee kanssamme sinne asumaan
ja...
ARVO (hämmästyen). Oh...!
AILI (iloisena). Ja tiedätkös vielä! Aino tietysti myös joka...
ARVO (yhäti hämmästyen). Oh!... Oh!...
AILI (yhäti iloisemmasti). Ja tätin olen myös luvannut ottaa kanssamme
asumaan. Hän on niin hyvä ollut minulle...
ARVO. Ettäkö asumaan?...
AILI. Niin Arvoseni! Eikös meille tule vähän hauskat hetket, kun äiti,
Aino ja täti sekä...
ARVO (yhäti kasvavalla hämmästyksellä). Minähän ajattelin...
AILI (huomaamatta mitään Arvon hämmästyksestä). Sen minä kyllä
ymmärrän, että sinä ajattelet samaa. Ajatteleppas, kuinka hauskaa se
on.
ARVO. Mutta Aili hyvä...
AILI. Niin Arvoseni, ajattelepas sitä hauskuutta.
ARVO. Ethän totuudessa tarkoittane...
AILI. Että ne tulevat, kai ajoit sanoa? Tuleehan ne, siitä minä pidän
huolen ja olen pitänyt äidin ja Ainon kanssa.
ARVO (on noussut ylös). Minä luulin sinun...
AILI. Valetta laskevan, varmaan aijoit sanoa. Älä luule, että nyt olen
sillä päällä! Ja Eino ja setä unhottuivat...
ARVO (yhäti kasvavalla hämmästyksellä). Oletko niitäkin pyytänyt?...
AILI. Tietysti! Kuinkas sitä vielä kysyt! Ajatteleppas, kuinka
äärettömän hauska asunto siitä tulee, kun minä, sinä, äiti, Aino, Eino,
täti ja...
ARVO. Mutta minä meinasin....
AILI. Jo ennemmin heille sen ilon ilmoittaa! Äläpäs luulekaan, ettei
tyttösi sitä jo ajoissa ennemmin huomannut. Kyllä huomasin jo aikoja
sitte, että sinulla on samat ajatukset, antaa koko meidän perheeseen
kuuluville yhteisen ilosanoman...
ATVO. Ei mutta tämähän...
AILI (keskeyttäen). On koko ilo. Eikös sitten ole. Ajattelepas vaan...
ARVO. Olen ihan päästäni sekaisin...
AILI. Tiesinhän sen, että sinä olet niin ilon vallassa silloin, kun sen
sinulle ilmoitan ja sillähän en ollut vielä ennemmin siitä
hiiskaustakaan...
ARVO. Mutta pilkkaatko sinä minua, eli mitä tämä oikeastaan...
AILI. Luuletko, että sinua voisin pilkata, kun sinua rakastan.
ARVO. Eihän tämä ole sinulta rak...
AILI. Se on jo jumaloimista! Se on ylempänä rakkautta.
ARVO. Nyt vasta minun silmäni avautuvat näkemään...
AILI. Voi, rakas Arvo! Jospa voisit aavistaa kuinka sinua lemmin!
ARVO (selviten vähän kerrallaan hämmästyksestä). Onko tämä ihan totta,
että kaikki ne nimittämäsi henkilöt tulevat...
AILI. Tulevat ihan varmaan. Saat luottaa minuun.
ARVO (ottaa sormuksen sormestaan). Silloin minun täytyy antaa tämä
takaisin, sillä minä en ajatellut niitä huoneita muille kuin
hyyryläisille.
(Ojentaa Ailille sormusta.)
AILI (hämmästyen). Mitä?... Sormusko...
(Päätänsä pidellen ja hoipertellen vaipuu sohvaan.)
Kolmastoista kohtaus.
Edelliset. Heta (oikealta). Sitte rouva Peronius ja Aino.
HETA (tulee tarjottimen kanssa Arvoa kohti, seisahtuu Arvon luokse).
Ka, mikäs sitä ryökkinätä vaivaa, kun on sohvassa pitkällään?
ARVO (ei ole huomannut Hetaa, vaan peräytyy ja työntää selällään kumoon
tarjottimen Hetan käsistä). No, mikäs siellä oli?
HETA (säikähtäen). Herra Jumala tuota herraa! (Itkee.) Mitäs se rouva
nyt sanoo!
AILI (kohottaa päätään). Mikäs siellä nyt tapahtui?
(Rouva Peronius ja Aino tulevat oikealta.)
ROUVA PERONIUS (käsiään yhteen lyöden). Herra Jumala!
AINO. Miten sinä nyt sen pudotit...
HETA (itkien). Tuo herrahan se töytäsi selällään.
ROUVA PERONIUS (toruu Hetaa). Mitäs varten sinä niin varomattomasti...
Arvo tämän ikävän tapahtuman antaa meille anteeksi, kun tuo...
ARVO (hämmästyksissään). Hyvä rouva (kumartaa). Se on hyvin ikävä
että...
AINO (on lähestynyt Ailia, joka vielä makaa sohvalla itkien). Äiti!
Aili itkee!
(Arvo hiipii ulos kenenkään huomaamatta.)
ROUVA PERONIUS (lähestyen Ailia). Mikä sinulle lapseni on tapahtunut.
(Silittää hänen päätään).
AILI (kohottaa itkettyneet silmänsä ylös). Voi äiti! Kaikki on
mennyttä!
ROUVA PERONIUS (hämmästyen). Mitä?
AILI. Arvo on hyljännyt minun hauskan asunnon tähden!
AINO ja ROUVA PERONIUS. Hyljännyt! Missä Arvo on?
(Katsahtavat sinne päin missä Arvo seisoi).
HETA (joka kokoaa lasinpalasia lattialta). Uloshan tuo pujahti,
niinkuin pahantekijä ainakin.
ROUVA PERONIUS. Mitä ihmeitä täällä oikeastaan on tapahtunut? Nouse
Aili ylös ja kerro.
AILI (kohottaa päätään). Voi hyvä Jumala!
(Vaipuu alas itkien.)
AINO. Tekikö Arvo sinulle pahaa? Sano!
ROUVA PERONIUS. Kyllä minä otan tästä selon!
(Aikoo lähteä).
AILI (huomattuaan äitinsä aikeen, nousee ylös). Ei äiti! Kyllä minä
selitän.
ROUVA PERONIUS. Se hunsvotti!
HETA (nauraen). Juuri kun minun suustani.
AILI. Ei äidin pidä olla niin vihainen.
ROUVA PERONIUS (vihaisesti). Ei, kyllä minun täytyy mennä sen Arvon
luo! Tätä häpeätä en voi kärsiä.
(Aikoen lähteä.)
AILI (pitäen äitiään kädestä kiinni). Älkää hyvä äiti menkö! Minä
rukoilen teitä. Lähtekäämme äidin kamariin, niin kerron koko jutun.
(Menevät oikealle.)
AINO (itkien Ailin kainalossa). Etkö sinä menekään sinne Sortavalaan?
(Poistuvat.)
HETA. Ha, ha, ha! Taisi jäädä koko naimahommat sikseen kaikkine
hauskoine asuntoineen! Ha, ha, ha!
Esirippu alas.