Tapahtumia Saarijärvellä.
Jo ennen olemme nähneet sotaisen hengen liikkuneen Pohjanmaalla,
ja se olis levennyt pitkin koko rannelmaa pohjoisimpiin osiinkin,
jos olisi saatu puoluetta säännölliseltä sotaväeltä. Yksikin
lähetys tarjosi Klingspor'alle, hänen Siikajoen tappelun voitettua
levätessään, käytettäviksi pari kolme tuhatta talonpoikaa, jos niille
annettaisiin aseita ja johdattajia. Mutta Klingspor ei huolinut
käyttää niitä voimia, joita kansa tarjosi hänelle. Kuitenkaan
ei asukasten halu vastustaa vihollistansa siitä sammunut, että
sotajoukkoin päällikkö ylenkatsoi heidän tarjouksensa. Senpä
vuoksi moni läksi omin tuumin etelämmäs kuljeskelemaan hakeaksensa
vihollisia, jotka vihdoin olivat saaneet syytä palata. Semmoisia
läksi muutama satakunta Lohtajan pitäjästä Kalajoelle ensinnä, josta
miehiä lisäysi ja lähdettiin kulkemaan Alavieskan, Ylivieskan,
Pidisjärven, Haapajärven ja Pihtiputaan kautta Wiitasaareen ja
Saarijärvelle, jossa saatiin tietää vihollisia olevan. Jokapaikasta
aina liittäysi miehiä lisää, niin että joukon Saarijärvelle tullessa
heitä jo oli useampia satoja miehiä. Tultuansa Wiitasaaresta Häkkilän
kylään, Pyhäselän rannalla, lähettivät sanoja rahvaalle, että
olisi joka paikassa avullisna karkoittamaan vihollisia Saarijärven
kirkolta. Wenäläisillä näet oli isohko kuormasto täällä kirkon
ja Ilolan talon välillä, jota vartioimassa oli joltinen joukko.
Tämäkin kuormasto oli tähän jääpynyt keliriiton vuoksi, kun ei
pääsnyt millään ajo-neuvoin kulkemaan edemmäs, Pohjanmaalle elo- ja
sotavaroja viemään. Wihollinen tässä ollessaan kyllä ei tehnyt
vahinkoja eikä paljon pahuuksia muuta, kuin vaan pikku ilkeyksiä,
otellen omin lupinsa mitä mieli teki vaan; mutta kumminkin hän oli
kutsumaton vieras, jonka läsnä-oloa ei suinkaan hyväksytty, jos ei
liioin uskallettu häntä hätyytelläkään. Siitäpä syystä suostuivatkin
varsinkin järvien takaiset kyläkunnat Pohjalaisten tuumiin vihollista
karkoittamaan; varsinkin kun he olivat järvien takana peninkulmien
päässä suojassa, jospa yritys toisikin myötänsä pahimpia seurauksia
kuin toivottiin.
Häkkilässä neuvoteltiin ensinnä ja päätettiin sitten miten menetellä
vihollista karkoittaaksensa. Ensinnä laittoivat kirkonkylään erään
Häkkiläisen antamaan tietoa asukkaille, että samana päivänä oli
tapeltava, jotta yksi osa auttaisi heitä, toiset laittautuisivat
pakosalle. Sanansaattaja ratsasti ensinnä Tarvaalaan, kappalaisen
taloon, jossa silloin oli kappalaisena vara-kirkkoherra Johan
Calonius. Tälle hän näytti paperin, joka Klingspor'an nimessä käski
olla talonpoika-joukolle avullisna; mutta Calonius huomasi heti
kirjan olevan talonpoikain omia kynäilemiä ja sanoikin sen tuojalle,
ehkä tämä väitti sen olevan Klingspor'an omasta kädestä. Sieltä
läksi hän rovasti Joh. Erik Roscher'in luokse, jossa näytti samoin
kirjeensä. Mutta täällä tuojan ei käynyt paremmin, kuin että ajettiin
ulos, kun rovastin nuhdellessa heidän vehkeistänsä, hän rupesi liian
mahtavaksi ja uhkaavaksi.
Samana päivänä, jälkeen puolipäivän tulikin talonpoika-joukko
kirkolle; mutta he eivät tavanneetkaan vihollisiansa huolettomina
ja varustamattomina. Sillä kyläläisten keskenään haastellen
tulevista tapahtumista saivat muutamat nais-heittiöt kuulla kaikki
ja juoksuttivat heti kohta sanan vartiaväelle, jotta siten tiesivät
varustaita. Heidän päällikkönsä, "katteini Hållbom", ei ollut
paikalla, vaan Karstulassa käymässä. Pahoin kyllä sattui hän juuri
palaamaan ennenkuin talonpojat rynnistivät käsiksi. Talonpojilla
oli tuumana kiertää vihollisen siihen missä oli. Sen vuoksi
jakausi heidän joukkonsa kahteen osaan. Isomman joukon piti tulla
ryntätä Laukkaalta päin tietä myöten, ja toisen joukon, toista
sataa miestä vahva, oli samaan aikaan määrä hyökkäistä vihollisen
niskaan takapuolelta. He sitä varten jo ennen eroitettiin matkaamaan
Lumperois-järven pohjoisimpaan lahteen, nimeltä Haralahti, josta
heidän oli tuleminen ilmoihin, kun kuulisivat ammuttavan toisaalla,
kirkon ja Tarvaalon pappilan välillä olevan Palavasillan luona, josta
toiset aikoivat aloittaa tappelun.
Tämä aije ei ollut huono; pila vaan että nuo nais-hylyt kerkesivät
kieliä kaikki vihollisille, jotta osasivat olla varuillansa. Kun siis
tämä isompi joukko joutui näkyviin, ampui ensinnä kellotapulissa
olevat vartiamiehet heitä vastaan ja samassa riensi toisiakin
sillalle päin, jonne talonpoika-joukko jo oli rientänyt, ja joka
on vaan muutama kymmenkunta askelta tapulista. Kun vihollisia tuli
täydessä asussa vastaan, niin hämmästyivät talonpojat, eivätkä
tienneet miten käyttäitä; huolettomia ja torkkuvia he näet olivatkin
tulleet ottamaan. Kaikki oli sitä hullumpi, kun ei aseistakaan ollut
varaa; harvalla oli koko joukosta pyssyjä ja vaan muutamilla Lohtaja- ja
Kalajokelaisilla avulliset hylje-pyssynsä; toisilla oli taas
seipäitä, oijettuja viikatteita, pitkiä puukkoja seipään päässä,
rautakankia, tuuria ja millä mitäkin. Pyssymiehet ampuilivatkin
vastaan ja varsinkin ne, joilla oli pitkäkutiset hylje-pyssyt.
Toiset eivät voineet tehdä mitään ja moni alkoi vetäytyä takaisin
sen vuoksi. Mutta karvasta oli pakokin, kun nyt kerran oli saatu
vihollinen silmäinsä eteen, niin pitkiä matkoja kuljettua ja tuhansia
hankaluuksia tänä kelittömänä aikana voitettua. Niinpä paljasti
muutama rintansa, heittäin hornaan mitättömän seipäänsä, jäi
seisomaan ja huusi viholliselle: "Ammu piru tuohon!" Liekö vihollinen
ampunutkaan, ainakaan ei se osannut pilkkaansa, ja kun ei mieskään
tahtonut antautua vangiksi, läksi hänkin muiden muassa pois.
Täll'aikaa oli Karstulasta tullut lisää 40 kasakkaa, jotka kangasta
tullessansa antoivat tulonsa siten tiedoksi, että jokainen lankasi
pyssynsä kankaalla juoksevaa Heikki Pekkasta kohden, mutta osaamatta.
Sitten vielä ajoi muutamat häntä perästä, että Pekkasen täytyi
juosta järvelle, ehkä sen jää jo oli aivan soraksi sulanut, eikä
sitä enään kukaan uskaltanut kulkea. Pekkanen upposikin kahdesti
jään alle; mutta pääsi toki ylös ja juoksi rannalle, jossa mätästen
väliin koki lymytä. Mutta sieltäkin löysivät hänen, vetivät ilmoihin
korva-tukasta ja veivät Ilolaan, jonne isoin osa näitä apu-kasakoita,
laukauksensa ammuttua jo oli ajanut suoraan. -- Kun mies pääsi tänne,
olivat talonpojat Palavansillan ja Tarvaalan väliltä jo paenneet
ja Wenäläisiä lähtenyt heitä ajamaan takaa, jota pitkittivät noin
pari venäjän virstaa. Samoin katosivat nekin Heralahdessa olleet, ei
mitään tehtyään ja tuskinpa näyttäytyänsäkään.
Moniaita tappelua varten tulleita talonpoikia sekä rauhallista
kylänväkeäkin joutui vangiksi tässä. Kummatkin papit sekä nimismies
otettiin vartioittaviksi ja tutkittaviksi. Herrat pantiin
lehmi-navettaan ja muille annettiin parempia vankihuoneita.
Wankeja tutkittiin kolmasti päiväänsä ja jokaista syytettiin
liittolaisuudesta kuormaston ryöstöä yrittäneiden talonpoikain
kanssa. Warsinkin pitelivät Pekkasta pahoin; hän pieksettiin kaiketi
veres-lihoille ja rahat vietiin. Mutta oltuansa kolme päivää vankina
pääsi irroillensa, kun voi selittää Hållbom'ille, joka selvään puheli
sekä suomea että ruotsia ja jonka sanottiin karanneen Wenäläisten
puolelle, ett'ei hän ollut ryöstäjäin joukossa. Kun oli poislähdössä
ja kulkenut vähän matkaa, toivat vartiat hänen aina takaisin, luullen
hänen karanneen. Sen vuoksi antoi Hållbom hänelle sitten passin,
jonka kanssa estämättä pääsi kulkuun. Kun everst-luutnantti v.
Fieandt myöhemmin tuli Karstulaan, läksi Pekkanen hänen luoksensa ja
antoi pitkin matkaa kaikenlaisia tietoja, Fieandt oli suvainnut ja
suosinut häntä hyvin, kun oli pikku tiedustelemisissa varsin sukkela;
sitä vastoin sanotaan hänen aina ajaneen läheisyydestänsä Saarijärven
kirkonkyläläiset, kiistäen heidän olevan vakoilioita.
Samoin päästettiin papitkin ja vallesmanni irti, kun ei heidän
päällensä saatu mitään syytä, ehkä heitä viikon päivät koettiin
salvata omiin sanoihinsa. Calonius pakeni päästyänsä tien varrelta
eikä palannut ennenkuin syksyllä. -- Ei saatettu syystä rangaista
mitenkään kirkonkyläläisiäkään, kun eivät olleet ehtineet mennä koko
rymäkkään ja he siis olivat syyttömiä, ehkä heitä kovin tahdottiin
saada syypäiksi, ja oikeutta pitämään oli tullut isompia joukkoja
varastoja varjelemaan. Kun taas Fieandt tuli hiljemmin Karstulaan, ei
vihollisilla ollut aikaa semmoisia seikkoja tutkia.
Näin päättyi tämä kahakka, jota varten niin pitkä-matkaisia oli
tullut tänne vaan sodan halusta. Tämä heidän retkensä sai tämmöisen
onnettoman päätöksen Toukokuun 15 p. Ehkä tämä yritys ei onnistunut
paremmin, on sillä kuitenkin suuri arvonsa todistusta varsinkin
Pohjalaisten innosta isänmaatansa suojellaksensa. Luultavasti
olisikin kaikki luonnistunut hyvin, jos vaan ei samat hylyt,
kuin Närpiölläkin olisi saaneet sanaa noille maan mainioille
viehätteliöille kasakoille. He, kun ensinnä kuulivat asian,
säikähtyivät ja kokivat olla varuillansa. Niin he olivat osaksi
repineet Palavasalmen siltaa vähän ja kokeneet ko'ota kaikki
veneet Lumperoisen ja Saarijärven rannoilta pohjoispuolelle, jossa
itse olivat. Näitä veneitä, jotka olivat täyttäneet tuohilla ja
tervaksilla kuten kerkesivät, asettivat Palavasalmeen sillan alle,
jotta pistäisivät ne tuleen ja hävittäisivät sillan, jos talonpojat
pitäisivät puolensa ja pyrkisivät yli sillan.