Tappelu oli tauonnut; mutta sitä seurasi, ei rauha, vaan hirmujen
aika; nyt tuli rosvoamisen ja surkeuden, murhan ja palon päivät,
joita vanhan Waasan autiot rauniot vieläkin itkevät. Äsken oli kiista
verestä ja hengestä sotajoukkoin välillä; vaan sen loputtua rauhan
rakastajille tuli tarjoksi sotain ja vääräin kostoin raa'immat
kurjuudet. Woittaja Demidoff kiljaisi laumoilleen: "rosvoa!" ja
se hajosi kohta: se totteli. Oliko tavaran toisilta viattomilta
riistäminen kyllä? Ei. Minne tulivatkin, niin ammuttiin ensin
akkunoista sisään asuin-huoneisin; sen tehtyänsä hyökkäsivät
sisälle ja pistivät painetillansa kenen tapasivat, murhasivat sen
onnettoman, joka ei ollut kerjennyt hakea itsellensä, usein hyvinkin
surkeaa, lymypaikkaa. Mitä ei voitu ja mitä ei jaksettu viedä
pois, se pirstattiin; akkunoista syydettiin kaduille huonekaluja,
kirjastoja j.n.e. Demidoff upsierinensa ratsasti ympäri katuja,
ihaillen ilosilmin näitä itäisen tuulen tuomia raju-ilmoja. Missä
näki riehuvia joukkoja, huusi hän: dobbra (hyvä)! harascho (ihanaa)!
Se joka rohkeni pyytää armoa Demidoff'ilta, valtaneuvos Emine'ltä
eli muilta semmoisilta, sai nauru-hohotuksia ja pilkkasanoja
vastauksiksi. Wihollinen noudatti nyt aivan irroitetun vapauden
mielipiteitä: yksi ei ollut toista parempi; hän ei katsonut
mihinkään, ei nuoruuteen eikä vanhuuteen, ei korkeaan arvoon eikä
alhaiseen olentoon: kaikki oli hävityksen omana. Eräs sotamies
hyökkäsi painettinensa hovioikeuden esimieheen, vapaaherra Axel Ch.
Reuterholm'iin käsiksi, joka oli Kaarlo XIII lemmityn veli. Hän
olisi ollut vähällä murhata äijän, ellei hänen rouvansa polvillansa
painetin edessä olisi saanut sotamiestä riehumasta, joka jo repi
kunniatähtiä Reuterholm'in rinnoilta. Maaherra Wanberg, joka oli
uskollisesti ja nöyrästi aina kokenut palvella Wenäläisiä, oli myös
lähellä heittää henkensä. Ainoastaan rouvansa kyyneleet pelastivat
hänenkin; mutta muutoin ryöstettiin, rosvottiin hänenkin luonansa
kaikki puhtaaksi kuni muuallakin. Samoin tehtiin entisen maanherra
Krabbe'n luona. Kauppias Hoffrén pistettiin kuoliaaksi kolmella
painetilla, kun ei vapaehtoisesti antanut rahojansa vihollisille.
Toista kauppiasta pidettiin myös pahoin, ehkä oli tapeltaissa
kantanut Wenäläisille ruutia. Kauppias Hartman'illa oli mielenmalttia
siksi, että itse särki akkunoita, ovia, posliini-kaluja talossaan
ja piristi pirstat kartanolle, jotta kun rosvoja tuli tännekkin,
he luulivat talonsa jo rosvotuksi. Tunkipa toki muutama joukko
kartanolle ja pyrki sisälle, mutta Hartman työnsi koreita paperin
palasia, kauppakaluja, temppeliä ja poletteja heille käteen ulkomaan
rahoina, ja pääsi niin. Oli toisaalla parikunta, jotka pappi juuri
oli vihkinyt, kun tappelu syttyi kaupungissa. Waaleana istui morsian
miehensä vieressä tykkien järähdellessä. Tulipa pian tykinkuula ja
ampui heidän kummankin siihen. Oli niitäkin, jotka hyvällä kokivat
saada vihollisia ihmisiksi elämään. Kaupungin kappalainen Johan
Tengström otti papinkauluksen yllensä ja tarjosi joka kolmelle sisään
tunkeuvalle kasakalle ryypyn ja 12 killinkiä rahaa; niin pääsikin
niistä. Mutta hänen rouvansa sanotaan olleen niin Wenäläis-mielinen,
että ilmaiseksi ja vaatimuksetta olisi keitättänyt keitoksia ja
muita makeita vellejä. Tämä tekonsa lie kuitenkin enemmin luettava
peljästyneen naisen lepytys-koetukseksi, jos on totta ollenkaan.
Kun itse päällikkö Bergenstråle joutui vangiksi, riistettiin häneltä
korttierissansa kaikki, että tuskin jäi riepuja yllensä. Kun vankeja
sitten vietiin Wähään-kyröön, ei saanut Bergenstråle enemmän kuin
kumppaninsa muutkaan hevosta ajaaksensa, mutta täytyi heidän, herrain
ja alhaisten, terveiden ja haavoitettuin, jalkaisin kulkea sinne.
Länsipohjalaisten luutnantti Hoffstedt, ehkä oli varsin vaarallisesti
haavoitettu, heitettiin pitkäksi aikaa hoidotta makaamaan muutamaan
kasarmiin, kunnes sai surkean vuoteen Waasan raastuvassa. Hänen
luoksensa astui tänne upsieri, joka, pistooli toisen rintoja vasten,
haasti häntä selvittämään todenmukaisesti kaikenlaista Ruotsin
armeijasta. Toinen mokoma sylkäisi häntä silmille. Ei ketään
päästetty hänen luoksensa, ja kun maaherra Wanberg, saatuansa kuulla
hänelle ei annettavan ruokaa, ei juomaa eikä minkäänlaista hoitoa,
pyysi saada lähettää hänelle puteliin juomista, ajoivat he hänen
ulos. Tässä ryöstön ja ilkeytensä vimmassa murhasivat he kolmetoista
henkeä heidän huoneissansa: vanhuksia, miehiä, vaimoja ja lapsia;
haavoitetuista ja muuten rääkätyistä ei lukuakaan.
Tämmöistä ilkeyttä ja röykkeyttä harjoittivat lähes kolme päivää
taukoomatta, paitsi kenraali Rajevskij'n kaupunkiin tultua ja hänen
siellä olonsa ajan. Rajevskij näet oli mies, joka ei suvainnut
semmoista raakaa käytöstä, ja kielsi sen kovasti. Waan kun kenraali
lähti taas kaupungista, eivät Demidoff eikä Emine huolineet
hänen kielloistansa, vaan rupesivat jälleen riehumaan, yllyttäen
väkeänsä raivoamaan ja rääkkäämään, ehkä heidän esimiehensä oli
kovasti torunut heitä. Rajevskij tahtoi tosiaan, että tätä käskyä
toteltaisiin. Paras todistus on se, että ampui erään sotamiehen
pistoolillaan, kun ei tuo totellut, mutta särki posliini-astioita,
kun ei tiennyt niitä voivansa itse käyttää. Kun hän torui
Demidoff'ia, Emine'a ja Kniper'ia, sanotaan hänen olleen hyvin
jäykän, eikä ollenkaan kuunnelleen heidän monia tekosyitänsä.
Tämmöisen julmuuden harjoittamisen syyksi vetivät nämä herrat edes,
että kaupunkilaiset olisivat tienneet tappelun tulosta, että he
olivat toimittaneetkin Ruotsalaiset tänne; varsinkin väittivät he
asukasten tapeltaessa pitäneen Ruotsalaisten puolta ja ampuneen
akkunoista Wenäläisiä. Mutta tämä oli kaikki tyhjiä tekosyitä, ja
aivan kelvotonta veritöitä puollustamaan. Sillä ensinnä olivat
asukasten aseet otetut pois ja pantu lukkoin ta'a, toiseksi eivät
suinkaan olisi kaikki rauhallisina jääneet kaupunkiin, tappelua
odottamaan. Eivätpä tarkimmat tutkistelemiset rauhankaan tultua
saaneet ilmi mitään semmoista. Tosi kyllä, että huoneista ammuttiin;
mutta ne ampumamiehet olivat säännöllisiä sotamiehiä sekä Wenäläisiä
että Ruotsalaisia, jotta sakean luutasateen alta hakivat suojaa
huoneissa, joista heidän itsensä oli hyvä ampua. Myös sanotaan
Demidoff'in jälemmin katuneen pilojansa, ja Ahvenanmaalla ollessansa
oli hän lempeydellä kokenut sovittaa julmuuksiansa; mutta veri-velat
eivät ole niin hevillä unhotetut.
Oli toki niitäkin, joilla oli enemmin ihmistunteita ja halveksivat
tämmöisen raa'an käytöksen; oli niitäkin, jotka tekivät minkä voivat
julmuuksia estääksensä ja viattomia sekä onnettomia suojellaksensa.
Heitä oli korkeampia ja alhaisempia, ja heidän käytöksensä loistaa
sitä ihanampana, kuta röykkeämpi ja halvempi toisten oli. Näitä
jalompia oli, kuni jo näimme, itse Rajevskij'kin, jota täällä
vielä muistellaan kunnioituksella, jos ei rakkaudella. Leirissänsä
Wähässä-kyrössä otti hän vangittuja Ruotsalaisia hyvin kohteliaasti
vastaan. Niin mainitaan hänen ensi sunnuntaina käskettäneen
Ruotsalaiset herrat luoksensa päivälliselle, mutta näiden ei tulleen.
Sitten ratsasti, sanovat samat, kenraali itse heidän majaansa, ja
palasi vähän ajan kuluttua kaikkein vangittuin upsierein kanssa,
joiden haavat sen sallivat, omaan korttieriinsa. Siellä oli sitten
koko se päivä hupaisesti kulunut. Kun Rajevskij lähetti vangit
eteenpäin kulkemaan, toimitti hän heille kaikki niin hyvin kuin voi;
ehkä se ei ollut kehuttavaa, se kuitenkin kunnioittaa Rajevskij'n
mieltä.
Demidoff'in hallusta pääsi Waasan onneton kaupunki Kesäkuun 30 p.,
oltuansa lähes viisi päivää vallattomuuden vallassa.