Olipa kerran kauppias, jolla oli hyvin kaunis vaimo, mistä lieneekin
sellaisen löytänyt. Kauppias oli vaimoonsa kovin ihastunut, ja
jokainen, joka vaimon näki, olisikin pitänyt muuta aivan mahdottomana,
sillä kauppiaan vaimo ei ainoastaan ollut kaunis, mutta hän oli niin
viisas, että monikaan mies ei hänelle siinä suhteessa vetänyt vertoja.
Kun kauppias kerran läksi matkoilleen, niin varoitti hänen vaimonsa
häntä ja sanoi:
-- Elä puhu kenellekään minun kauneudestani, Jos sen teet, niin
helposti voi siitä tulla meille kummallekin kaikenlaista onnettomuutta.
Mies lupasi olla puhumatta.
Matkoillaan tuli hän kaupunkiin, jossa suuret herrat paraillaan pitivät
neuvottelua, mistä löytäisivät maailman kauneimman naisen kuninkaan
pojan vaimoksi. Mies meni siihen suureen saliin, jossa herrat istuivat,
kuuntelemaan, millainen nainen kunkin mielestä oli maailman kaunein.
Kun kuninkaan neuvonantaja toi esiin kuvan, joka oli maalattu viereisen
valtakunnan kuninkaan tyttärestä ja sanoi, että hän oli kaunein nainen,
mikä maan päällä eli ja ilmaa hengitti, niin rupesi kauppias ääneen
nauramaan.
-- Mitä sinä naurat? kysyi silloin kuninkaan neuvonantaja kiukuissaan.
-- Sitä, kun te sanotte, että tuo nainen on kaunis. Minä en tuollaista
huolisi piiaksenikaan, kaikkein vähimmin vaimokseni.
-- Tiedätkö sinä, missä on nainen, joka on tätä kauniimpi, sano se?
-- En tiedä, vastasi kauppias, joka muisti vaimonsa varoituksen.
-- Pidä sitten suusi kiinni, eläkä puhu tässä tyhmyyksiä.
Nyt tuotiin toinen kuva esiin, joka kuvasi niin kaunista naista, että
kaikki sen nähdessään hämmästyksestä huudahtivat. Mutta kauppias alkoi
niin kovaa nauraa, että kaikki kiukuissaan kääntyivät häneen päin
katsomaan.
-- Joko sinä taas siellä räkätät! huusi neuvonantaja. Eikö hän ole
mielestäsi kaunis?
-- Tuollaisen naisen minä panisin pellolleni linnun pelättimeksi, sanoi
kauppias.
-- Sano sitten, missä on tätä kauniimpi, jos tiedät.
-- Kyllä minä tiedän sellaisen naisen, mutta minä en sano, vastasi
mies.
-- Jollet sano, niin ole sitten sekaantumatta asioihin, jotka eivät
sinuun kuulu.
Ja nyt tuotiin kolmas kuva esiin. Silloin kauppias alkoi niin nauraa,
että neuvonantaja aivan hyppi paikallaan kiukusta.
-- Jollet nyt sano, mille sinä oikeastaan naurat, niin annan sinut
elävältä nylkeä.
-- Sille minä nauran, kun te ette tiedäkään, mikä kaunis nainen onkaan,
sanoi kauppias. Näkisittepä minun vaimoni, niin ette silloin enää
kuljettaisi tuollaisia kuvia ihmisten katseltaviksi.
Kun mies tämän oli sanonut, niin hän itse pelästyi, sillä hän muisti,
mitä hänen vaimonsa oli hänelle sanonut. Kun kuninkaan poika kuuli
tämän, niin antoi hän heittää miehen vankilaan ja lähetti kymmenen
neuvonantajaa katsomaan, onko miehen vaimo todellakin niin kaunis kuin
tämä väitti.
Kun neuvonantajat tulivat kauppiaan asunnolle, niin tulivat he niin
lumotuiksi nähdessään kauppiaan vaimon, että jokainen heistä olisi
tahtonut saada hänet omakseen. He olisivat kosineet häntä heti, kun
hyvä päivää olivat sanoneet, mutta pelkäsivät toisten ilmaisevan sen
kuninkaan pojalle, joka sen kuultuaan varmaan olisi heittänyt heidät
vankilaan.
Kun kauppiaan vaimo näki kuninkaan neuvonantajien tulevan luokseen,
niin hän heti arvasi miehensä puhuneen hänestä. Ja kun ei kukaan
vastannut, missä hänen miehensä oli, niin arvasi hän hänen istuvan
vankilassa.
Neuvonantajat palasivat kuninkaan pojan luo ja he ylistivät kilvan
kauppiaan vaimon kauneutta niin suureksi, että kuninkaanpoika lähetti
suuren joukon kaikella komeudella noutamaan häntä luokseen. Mutta kun
tämä joukko tuli kauppiaan asunnolle, niin oli hänen vaimonsa paennut.
Yöllä oli kauppiaan vaimo pukeutunut miehen pukuun, pistänyt runsaasti
rahaa, kärpän ja oravan taskuunsa ja lähtenyt miestään etsimään. Hän
tuli siihen kaupunkiin, jossa kuninkaan poika asui ja salaa hiipi
vankilan lähistölle saadakseen tietää, missä hänen miehensä oli. Kun
hän siinä kulki vankilan seinän vierustaa, niin kuuli hän miehensä
murheissaan laulavan. Silloin hän päätti tehdä kaiken voitavansa
pelastaakseen miehensä.
Rahoillaan hän osti komean puvun ja oivallisen ratsun ja tuli kuninkaan
kartanoon ja tarjoutui kuninkaan sotaväkeen. Otettiinhan sellainen
komea mies ilolla vastaan, kun kuninkaalla parhaillaan oli sota
käynnissä. Vaimo ratsasti kuninkaan pojan kanssa vihollista vastaan ja
osoitti taistelussa niin suurta urhoollisuutta, että kaikki häntä kotia
tullessaan jumaloivat. Ja missä tahansa hän ajoi, siellä kaikki
tyttölapset juoksivat hänen jälestään ja ihailivat häntä. Mutta eniten
ihaili häntä kuninkaan tytär, joka jo monet kosijat oli hylännyt. Hän
rakastui niin kovasti tuohon kauniiseen ja urhoolliseen nuorukaiseen,
että hän jo oli tulla aivan kipeäksi paljaasta rakkaudesta. Silloin hän
rohkaisi mielensä, ja kun nuori mies ei uskaltanut itse kosia, niin
kosi hän, sillä saihan hän sen tehdä, kun hän oli kuninkaan tytär ja
oli niin monta kosijaa hylännyt.
Vaimo oli viisas ja suostui tulemaan kuninkaan tyttären sulhaseksi.
Kuningas oli hiukan höperö jo vanhuuttaan ja suostui ilolla tyttärensä
pyyntöön. Ja iloinen oli kuninkaan poikakin, kun sai niin uljaan langon
itselleen. Mutta kuninkaan puoliso oli viisas nainen, jota ei vielä
kukaan ollut pettänyt, ja hän alkoi epäillä, että tässä kaikki ei ollut
niinkuin olla piti. Hän pani merkille kaikenlaisia pikkuseikkoja ja
lopulta heräsi hänessä se ajatus, että tuo hänen tyttärensä tuleva mies
olikin nainen.
Hän meni kuninkaan luo ja sanoi:
-- Höperö sinä olet, etkä siitä viisaammaksi koskaan tule, mutta sen
minä sinulle sanon, että elä anna tytärtämme naiselle vaimoksi.
-- Naiselle, sanot sinä, huudahti kuningas. Kukahan tässä on oikeastaan
höperö, sinä vai minä?
-- Minä olen aivan varma siitä, että tuo uljas nuorukainen onkin
nainen.
-- Kyllä minä siitä pian selville pääsen, sanoi kuningas.
Hän käski lämmittämään saunan ja lähetti tyttärensä sulhasen sinne
kylpemään ja hänelle seuraksi hän määräsi kaksi uskollista palvelijaa,
joiden tuli ottaa siitä selkoa, oliko tuo sulhanen mies vai nainen.
Kun he tulivat saunaan, niin laski vaimo kärpän ja oravan leikkimään.
Ne olivat niin hauskoja eläviä, että molemmat palvelijat jäivät niitä
katselemaan. Sillä aikaa vaimo kylpi ja puki vaatteet ylleen.
Kun palvelijat tulivat kuninkaan luokse, kysyi kuningas:
-- Onko hän mies vai nainen?
-- Mies on!
Kun kuningas sen kuuli, niin arveli hän:
-- Kun on kaksi todistajaa, niin ne aina puhuvat yhtäänne päin ja siten
tavallisesti valehtelevat.
Hän lähetti seuraavalla kerralla vanhimman ja viisaimman
neuvonantajansa saunaan yhdessä sulhasen kanssa. Kyllähän vaimo arvasi,
miksi tämäkin hänen kanssaan saunaan tuli. Hän päästi saunassa taas
kärpän ja oravan leikkimään. Kun neuvonantaja ne näki, niin huudahti
hän:
-- Kas, mistä nuo koreat elävät ovat tulleet? Nepä ovat somia, ja
kuinka hauskasti ne leikkivät!
Ja siihen hän jäi katselemaan niiden leikkiä ja unohti kokonaan, mitä
varten hän oli sinne lähetetty, Sinä aikana vaimo kylpi ja pukeutui.
Kun hän oli jo taas miehen vaatteissa, niin huomasi neuvonantaja, että
hän ei ollut muistanutkaan katsoa, oliko sulhanen mies vai nainen. Hän
ei tahtonut kuninkaalle ilmoittaa lyöneensä tehtävänsä laimin, vaan
sanoi:
-- Mies se on, aivan varmasti mies, minä näin sen!
Silloin määräsi kuningas häät pidettäviksi ja sana lähetettiin kaikkiin
valtakuntiin, ja vieraita tuli läheltä ja kaukaa. Juhlan kunniaksi oli
sulhanen pyytänyt saada näyttää ratsastustaitoaan oikein koko
loistossaan ja hän pyysi, että kaikille vangeille oli annettava hevonen
ja päästettävä heidät vapaiksi.
Siihen kuningas suostui, ja nyt pantiin toimeen oikea juhlallinen
ratsastusnäyte, johon paljon kansaa otti osaa. Kaikki olivat puetut
samalla tapaa, jotta sulhasta ei voitu muista eroittaa muun kautta kuin
sen, että hän oli kaikista taitavin hevostaan ohjaamaan. Hän näki
miehensä ja ajoi hänen luokseen ja sanoi:
-- Seuraa minua!
Kauppias ei ensin tuntenut vaimoaan, niin komean näköinen hän oli
miehen puvussa.
-- Elä siinä töllistele kuin lehmä uutta porttia, vaan seuraa minua,
sillä olenhan minä sinun vaimosi, joka olen sinua tullut pelastamaan.
Silloin mies tunsi oman vaimonsa ja yhdessä he läksivät kiitämään
pakoon. He olivat jo kaukana, ennenkuin huomattiin, miksi he niin
vinhaa vauhtia ajoivat. Heitä lähdettiin kyllä takaa ajamaan, mutta
kukaan ei saanut heitä kiinni ja onnellisina he pääsivät omille
mailleen.
Kuningas kuullessaan tämän sanoi:
-- No, nyt en minä tiedä enää, olenko itsekään mies vai nainen.
-- Kyllä minä olen aina tietänyt, ettei sinussa paljoa miestä ole,
sanoi siihen hänen vaimonsa.
Kuninkaan tytär suuttui niin tästä kaikesta, että hän otti miehekseen
ensimäisen, joka tuli häntä kosimaan. Kuninkaan poika otti vaimokseen
viereisen kuninkaan tyttären, ja sanoi:
-- Hyvä oli, etten tuota naista omakseni saanut, sillä hän olisi ollut
aivan liian viisas minun vaimokseni.
Ja kaikki myönsivät, että siinä oli kuninkaan poika sanonut viisaan
lauseen.