Olipa leskiakka ja akalla poika ja pojalla koira. He asuivat kaikin
kolmisin pienessä mökkirähjässä. Kun pojalle tuli ikävä siinä yksin
istuessaan vanhan äitinsä keralla, niin sanoi akka:
-- Mitä siinä noin alakuloisena istua murjotat? Mene metsälle, niin
mielesi keventyy.
Poika otti pyssyn seinältä, sellaisen vanhan piilukon, vihelsi koiran
mukaansa ja asteli metsään. Käveli, käveli niinkuin se kävelee, jonka
mieli ei ole riistassa. Tyhjänä tuli poika kotia tuomatta metsästä
sulkaakaan.
Meni poika toisenakin päivänä. Käveli ja käveli ja kurkisteli, mutta ei
nähnyt ammuttavan näköistäkään.
Kolmantena päivänä hän ei enää aikonutkaan mennä metsälle, mutta akka
ajoi poikansa sinne ja sanoi:
-- Ei se riista nyt yht'äkkiä ole voinut kokonaan kadota. Kyllä mies
aina jotain kiinni saa, kun oikein tahtoo.
Vastahakoisesti meni poika metsään. Käveli, käveli, niinkuin joutilas
kävelee. Alkoipa koiransa äkkiä haukkua oravaa ja sai sen lopulta
ahdistetuksi petäjään, josta se ei enää päässyt muualle hyppäämään.
-- Orava kuin orava, ajatteli poika. Onhan sekin jotain paremman
puutteessa.
Hän nosti pyssynsä ja tähtäsi, mutta juuri kun hänen piti laukaista,
irtaantui piinpala pyssystä ja singahti niin kauas, ettei poika sitä
enää löytänyt. Hän juoksi kotiaan uutta piinpalaa hakemaan. Sillä aikaa
koira haukkui puun juurella eikä päästänyt oravaa pois. Poika palasi
hongan juurelle, tähtäsi ja aikoi juuri laukaista, kun hän aivan
hölmistyi kuullessaan oravan pehmeällä äänellä puhua liruttavan:
-- Elähän ammu, poika, elähän ammu! Odota, kunnes tulen maahan!
Hämmästyneenä poika katseli, miten orava pitkin runkoa aleni maata
kohden ja kun oli vihdoin puun juurelle päässyt, niin heittäytyi maahan
pojan eteen ja muuttui samassa kauniiksi neitoseksi.
-- No nyt on ihme ja kumma, sanoi poika, kun oravista noin yht'äkkiä
neitosia syntyy. Sittenhän se metsä on aivan täynnä naisväkeä. Korea
sinä olet, mutta nouse ylös, mitä siinä maassa loikoilet. Koska sinä et
olekaan mikään tavallinen orava, niin minun puolestani saat ottaa
entisen hahmosi takaisin ja mennä puuhun, en minä sinua ahdista sen
koommin.
-- Kun minä kerran olen ihmiseksi muuttunut, niin en voi entiseen
muotooni enää palata, sanoi tyttö.
-- Se on ikävä asia, vastasi siihen poika. Mutta minne minä sinut nyt
sijoitan? Minä olin metsälle tullut riistan enkä naisten hakuun.
-- Ota minut vaimoksesi.
-- Kas, eihän minulla mitään sitä vastaan olisi, sanoi poika, olethan
sinä korea tyttö, ja ikäväksihän tämä elämä on minulle tullut näin
yksinäisenä, mutta minulla on äitimuori, ja kun ei hän ole minua
lähettänyt akan hakuun, niin kuinka minä silloin voin sellaisen kotiani
kuljettaa.
-- Mennään kysymään. Ehkä hyvinkin ottaa.
-- Voihan tuota koettaa, mutta minä en takaa mistään.
Ja poika läksi tytön seurassa kotiaan kohden kulkemaan.
Tiellä hän selitteli tytölle:
-- Elä sinä luule, etten minä niinkuin tahtoisi itselleni akkaa. Kyllä
minun jo kauan on sitä mieleni tehnyt, mutta jollei äitini miniää
suvaitse, niin en minä naista väkivallalla kotiini tuo, siitä, näet,
syntyisi sellainen loppumaton riita ja tora. Ja jos äiti kieltää, niin
mennä saat ja muista, että en ainakaan minä kosimista tehnyt, vaan
kyllä se juttu on kokonaan sinun laskussasi.
-- Jos äitisi ei minua huoli, niin palaan metsään, vastasi tyttö.
Tuvan luo tultua sanoi poika tytölle:
-- Jää sinä tänne pihamaalle, minä menen äitimuoria puhuttelemaan.
Poika meni tupaan. Äiti kysyi:
-- Saitko mitään?
-- Sain.
-- Saitko suurenkin otuksen?
-- Kyllä siinä on sekä kokoa että komeutta.
-- Mikä lintu se on?
-- Nainen se on.
-- Nainen! Mistä sinä sellaisen olet löytänyt?
-- Metsästä minä sen löysin.
-- Ja missä se on?
-- Tuolla se on kartanolla.
-- Miksi sinä sen tänne laahasit? Olisit jättänyt metsään.
-- Se kun aivan väkipakolla tahtoo tulla minun vaimokseni. Ottaisin
minäkin sen omasta puolestani, sillä ikävä tässä tulee ilman seuran
puolta, mutta minä en tiedä, mitä te asiasta arvelette?
-- Kerranhan sinunkin tulee vaimo itsellesi valita, sanoi äiti, ja kun
olemme köyhiä, niin ethän pyytämällä ketään saa. Ota siis se, joka
tarjolle tulee.
Poika meni ovelle ja huusi:
-- Tule vain sisään, tyttö. Näyttää siltä kuin tässä syntyisi kaupat.
Ja sinne tyttö jäi pojan vaimoksi ja iloinen oli poika, sillä niin
kaunista naista ei usein nähdäkään kuin se tyttö oli, vielä vähemmän
avioksi uskalletaan tavoittaa. Ja iloinen oli äitikin, sillä helposti
se työ luisti, johon tyttö tarttui. Ja hyvä sillä oli luonnon laatu ja
kaikin puolin oli hän sellainen kuin tulee miniän olla.
Siinä he elelivät yhdessä jonkun aikaa, mutta eihän se salassa pysynyt,
että mökin poika oli saanut itselleen niin kauniin vaimon, ettei koko
kuningaskunnassa ollut sen vertaista. Kuuli siitä kuninkaanpoikakin,
jolle jo kolme vuotta oli morsianta etsitty, mutta joka ei ollut
mieleistään löytänyt. Hän tuli pojan mökille ja kun tytön näki, niin
alkoi hänen mielensä tehdä sitä vaimokseen. Hän tuli kotiaan ja koetti
mielestään poistaa tuon kauniin naisen kuvan, mutta se ei lähtenyt,
vaan istui siellä niin lujassa, että hän päätti keinolla millä tahansa
ottaa hänet vaimokseen.
-- Ei elossa olevalta mieheltä sovi aviovaimoa pois riistää, ajatteli
kuninkaan poika. Mutta voihan sopivalla tavalla yrittää ottaa mies
hengiltä.
Hän kutsui kaikki kolme ylintä neuvonantajaansa luokseen. Nämä
kehoittivat kuninkaanpoikaa vaatimaan mökin pojalta sellaisia tekoja,
joita hän ei mitenkään voisi suorittaa, ja jollei suorittaisi, niin
hänet mestattaisiin.
Tämä oli kuninkaanpojan mielestä oivallinen tuuma. Hän kutsutti pojan
luokseen ja sanoi:
-- Sinun pitää rakentaa minun linnani vieressä olevan kosken yli
sellainen silta, joka on kultaa ja kaidepuut hopeaa. Ja se on
valmistettava yhdessä yössä.
Allapäin tuli poika vaimonsa luo. Tämä heti kyseli:
-- Mikä sinut on noin murheelliseksi tehnyt?
-- Kuninkaanpoika kun vaatii minua yhdessä yössä rakentamaan kosken yli
sellaisen sillan, joka on kultaa ja kaidepuut hopeaa.
-- Eikö muuta? Siihen kyllä keino keksitään.
-- Vaimo, elä sinä puhu sellaisia järjettömyyksiä. Mistä minä kaiken
sen kullan ja hopean kokoon haalisin?
-- Ei sitä kultaa ja hopeaa sinulta vaaditakaan, kyllä minä ne sinulle
toimitan.
-- Se on hyvä asia tässä maailmassa, ettei suu suurista sanoista
halkea. Parasta olisi kun lörpöttelemisen sijasta panisit saunan
lämpiämään, jotta ehtisin edes kylpeä ennenkuin minut teloitettavaksi
viedään.
Nuori vaimo ei kuunnellut miehensä valituksia, vaan toi sinisen huivin
ja antoi sen miehelleen ja sanoi:
-- Mene kosken rannalle ja lyö tällä huivilla vettä ja sano näin: Tähän
tulkoon yön aikana kultainen silta ja hopeiset käsipuut.
-- Kyllä teillä naisilla on jos jonkinmoisia temppuja, sanoi poika,
mutta voihan tuota koettaa.
Ja hän meni kosken rannalle ja teki niinkuin hänen vaimonsa oli
neuvonut. Käytyään saunassa meni hän levolle ja nukkui aamuun asti. Hän
kuuli virralta päin tavattoman suurta melua ja heräsi unestaan.
-- Miksihän ne siellä virralla nyt sellaista pahaa elämää pitävät, Sitä
siltaa ne kai siellä odottelevat, mutta sen minä voin sanoa ja
vakuuttaa, ettei siitä ilosta mitään tule.
-- Parasta on olla vannomatta, sanoi hänen vaimonsa. Menehän ensin
katsomaan.
Poika meni, ja kun hän lähelle virtaa tuli, niin jäi hän aivan kuin
naulattuna paikalleen seisomaan, eikä saanut sanaakaan suustaan.
Virran yli vei silta, ja se oli kullasta laadittu ja hopeiset siinä
olivat käsipuut, ja koko kansa oli tätä komeutta ihailemassa ja
ihmettelemässä. Poika juoksi hengästyneenä vaimonsa luo ja sanoi:
-- Se on siellä, se on siellä?
-- Mikä on siellä? kysyi vaimo.
-- Se silta, se silta!
-- Sanoinhan minä, että kyllä se sinne saadaan, kun ei suotta hätäillä.
-- Niin sinä sanoit, mutta en minä ennen mitään usko, kuin näen omin
silmin. Ja nyt minä sen näin.
Kuninkaanpoika tuli siltaa katsomaan ja täytyi hänen myöntää, että se
oli komeampi kuin hän oli odottanutkaan. Hän kutsui neuvonantajansa
luokseen neuvottelemaan ja sanoi heille:
-- Se teki sen, mitä vaadimme. Mitä me nyt keksimme, sillä kuolla hänen
täytyy?
Löivät neuvonantajat viisaat päänsä yhteen ja kun he kauan olivat
tuumailleet, sanoi vihdoin eräs:
-- Satu kertoo, että tämän linnasi puutarhaan on haudattu kolme
kultaista porsasta, vaadi häntä kaivamaan ne sinulle esiin.
Tämä tuuma miellytti suuresti kuninkaanpoikaa, sillä hän tiesi, että
sadut usein valehtelevat ja poika ei voisi siis puutarhasta mitään
löytää, koska siellä ei mahdollisesti mitään ollutkaan. Hän kutsutti
pojan luokseen ja ilmoitti, mitä pojan oli tehtävä, ja määräsi vielä,
että työ oli suoritettava yhden yön aikana.
Poika palasi alakuloisena vaimonsa luo ja sanoi:
-- Nyt se vasta myrkyn lykkäsi, vaatii näet minua kaivamaan hänen
puutarhastaan kultaisia porsaita esiin. Osaatko sinä tässä asiassa
minua neuvoa?
-- Osaan kuin osaankin, vastasi vaimo. Minä tiedän, että ne ovat
kätketyt sinne sen puutarhan keskellä olevan suuren tammen alle. Mutta
koska tämä tuuma varmasti on kuninkaanpojan kolmesta neuvonantajasta
alkunsa saanut, niin tehkööt he tällä kertaa työn. Mene linnaan ja
pyydä apulaiseksesi lihavin ja laiskin niistä kolmesta neuvonantajasta,
kuninkaanpoika hänet kyllä sinulle antaa, valikoi suurin lapio, minkä
käsiisi saat, ja lähde kaivamaan siitä kohdasta, minkä olen sinulle
osoittanut.
Poika noudatti vaimonsa neuvoa ja pyysi kuninkaanpojalta apulaisekseen
lihavimman ja laiskimman neuvonantajan. Yhdessä he sitten yön aikaan
menivät puutarhaan ja kaivaminen alkoi. Kyllä se lihava neuvonantaja
siinä hikoili ennenkuin oli kaivanut kolmea syltä syvän kuopan sen
suuren tammen alle.
Sieltä kolmea syltä syvän kuopan pohjalta kolme kultaista porsasta
löydettiin. Poika vei ne aamulla kuninkaanpojalle ja sanoi:
-- Tuossa nyt ovat ne porsaat, joita sinä niin kovasti himoitsit. Leiki
nyt niiden kanssa mielesi mukaan, mutta minut ja vaimoni jätä jo
rauhaan.
Vaikka kuninkaanpoika olikin iloinen saadessaan nuo kultaiset porsaat,
niin oli hän kuitenkin kiukkua täynnä ajatellessaan, että poika oli
tämänkin työn voinut suorittaa ja pelastua siten kuolemasta. Ja kun hän
kaikin mokomin tahtoi saada pojan vaimon itselleen, niin kutsutti hän
nuo neuvonantajansa luokseen ja sanoi heille:
-- Suoritti poika senkin tehtävän, ja saamatta jäi hänen kaunis
vaimonsa. Nyt keksikää sellainen työ hänelle, ettei hän siitä hengissä
suoriudu, muutoin panen teidät joka ainoan hirteen roikkumaan.
-- Ole huoleti, sanoi se neuvonantaja, joka koko yön oli saanut kuoppaa
kaivaa, kyllä me sellaisen työn keksimme, ettei hän siitä hengissä
selviä. Nyt on minulla jo omastakin puolestani syytä toivoa hänen
kuolemaansa, sillä onhan hän koko yön pitänyt minua sellaisessa työssä,
että ruumistani kolottaa joka paikasta.
Ja kun he oikein kovasti olivat miettineet, niin keksivät he pojalle
niin vaikean työn, ettei moisesta oltu ennen kuultukaan.
Kuninkaanpoika kutsutti pojan luokseen ja sanoi:
-- Nyt panen sinulle vielä yhden työn; jos sen suoritat, niin rauhassa
saat elää, mutta jos et sitä suorittaa taida, niin henki sinulta
viedään.
-- Ja mikä tuo työ on? kysyi poika.
-- Sinun tulee hankkia minulle sellainen kannel, joka itsestään soi.
Poika tuli vaimonsa luo ja sanoi:
-- Aletaan nyt jo heittää toisillemme hyvästejä, jotta ennätetään sekin
tehdä ennenkuin kuolema tulee, sillä varmasti se nyt tulee. Se
kuninkaanpoika on keksinyt minulle työn, jota ei kukaan voi suorittaa,
koska sellaista, kuin hän vaatii itselleen, ei ole koko maailmassa eikä
sellaista kukaan valmistaakaan taida.
-- Mitä se sitten on? kysyi hänen vaimonsa.
-- Hän vaatii minulta elävän kanteleen, joka itsestään soittaa.
-- Jos sellainen kannel on olemassa ja jos se voidaan valmistaa, niin
tiedän, kuka sen voi sinulle antaa. Mene kuninkaanpojan luo ja varaa
itsellesi aikaa kolme kuukautta ja yksi päivä ja pyydä ne kolme
neuvonantajaa itsellesi matkatovereiksi.
Poika meni kuninkaanpojan luo ja sai itselleen varatuksi kolme
kuukautta ja yhden päivän ja vaati nuo kolme neuvonantajaa
matkatovereikseen.
Ennen lähtöä antoi vaimo miehelleen sen silkkisen huivin ja sinisen
kerän ja sanoi:
-- Minä panen tämän kerän edellänne kierimään, sitä kun seuraat, niin
löydät sen elävän kanteleen. Kahdessa paikassa saat huiviani näyttää,
mutta kolmannessa et ennen kuin tiukka tulee.
Näin sanottuaan heitti hän kerän kierimään ja poika läksi
neuvonantajien seurassa astua tallustelemaan sen jälestä.
Olivat he jo kulkeneet pitkät ajat, kun kerä vihdoin pysähtyi mökin
luo. Pienen pikkarainen se mökki oli, mullalla katettu kuin sysimökki.
Siellä istui ikivanha akankäppyrä, joka tulijat nähdessään huusi:
-- Ei ole tuvassani kolmeenkymmeneen vuoteen ihmiseltä haissut. Nyt
taisikin tulla paisti suuhuni.
-- Ei tässä suuhun tulemaan joudeta, vastasi poika. On meillä muutakin
ja tärkeämpääkin tehtävänä.
-- Elä joutavia hölötä, huusi akka, vaan tule tänne, sillä minulla on
kova nälkä.
-- Annahan kun ensin oman suuni pyyhkiän, sanoi poika, Eihän sitä suu
likaisena noidankaan suuhun mennä.
Ja hän otti vaimonsa antaman silkkisen huivin ja sillä suutaan
pyyhkäisi. Kun akka sen näki, niin huusi hän:
-- Tuon huivin minä tunnen, se on tyttäreni oma.
-- Silloin olet minun anoppini, sanoi poika, sillä tyttäresi on minulla
siellä kotona vaimona.
Sen kuultuaan tuli akka pojalle hyvin ystävälliseksi ja alkoi häntä
kaikin tavoin kestitä ja palvella. Hän kantoi pojan ja hänen
seuralaistensa eteen ruokaa niin runsaasti, että pöytä sen painosta
notkui.
-- Syö ja juo ja ole kuin kotonasi, vävyni, koska kerran olet talooni
vieraaksi tullut. Ole iloisella mielellä, eläkä muistele tuota, että
sinut syödä aioin.
-- Mitä minä siitä, vastasi poika, kyllähän minä leikin ymmärrän,
vaikka se olisikin hiukan karkeanlaista.
Kun he siinä olivat yön levänneet, niin lähti kerä aamun tultua jälleen
eteenpäin vierimään. Poika seuralaisineen kulki sen jälestä, kunnes se
pysähtyi pienen mökin luo, jossa asui sen äskeisen akan vanhempi sisar,
joka kuuteenkymmeneen vuoteen ei ollut ihmistä nähnyt. Aikoi hänkin
pojan ensin syödä, mutta nähdessään pojan kädessä tuon silkkisen
huivin, tuli hän hyvin ystävälliseksi ja taritsi pojalle parasta, mitä
talossa oli.
Yön akan mökissä levättyään he aamusella alkoivat taas seurata tietä
pitkin vierivää kerää.
Kerä pysähtyi pienelle mökille, jossa asui aivan ikäloppu nainen ja
niin ruma, ettei toista sellaista ollut maan päällä.
-- En ole yhdeksäänkymmeneen vuoteen tuntenut ihmisen hajua, sanoi
akka. Nyt kun mökkiini olette eksyneet, niin syön teidät suuhuni.
-- Mitä meistä laihoista ruipeloista, sanoi poika. Odota siksi kuin on
hiukan lihaa luittemme päälle karttunut. Olemme pitkät matkat jalkaisin
kulkeneet ja se sellainen lihoja kuluttaa. Katsohan tuotakin minun
seuralaistani. Matkalle lähtiessämme oli hän lihava kuin hyvästi
syötetty porsas, mutta nyt nahka velttona hänen luittensa päällä
letkottaa. Odotahan, kunnes hän taas paksuksi paisuu, niin on mistä
nautit, kun hänet syöt.
Ja he alkoivat ravita itseään niillä eväillä, jotka heillä oli
matkassaan.
-- Mitä te sillä tavoin maita ja mantereita kiertelette? kysyi akka.
-- Me etsimme sitä itsestään soivaa elävää kanteletta, vastasi poika.
-- Minun poikanihan sen sellaisen kyllä laatia taitaisivat, mutta ne
ovat nyt metsiä juoksemassa, eivätkä palaa kotia ennenkuin iltahämyssä.
-- Ei tässä sitten muuta neuvoa ole kuin istua ja odottaa heidän
tuloaan, sanoi poika.
Istuivat siinä ja odottelivat niitä akan poikia, Tuli ilta ja tupaan
ryntäsi kolme sutta. Ne kun lieden päällä olevan orren yli hyppäsivät,
niin muuttuivatkin kolmeksi kauniiksi mieheksi, niin kauniiksi, että
sellaisia harvoin näkee, Näille selitti poika asiansa ja sen kuultuaan
ne heti alkoivat sitä itsestään soivaa kannelta laatia. Yhden
neuvonantajista he panivat tulta näyttämään.
-- Jos kesken nukahdat, sanoivat he hänelle, niin ei hyvä sinua peri.
Siinä sitten kanteletta laaditaan. Mutta neuvonantaja nukahtikin ja
silloin nuo miehet muuttuivat heti susiksi, söivät nukahtaneen suuhunsa
ja katosivat metsään.
-- Sinne ne menivät metsään, sanoi akka, eivätkä palaa ennenkuin vasta
illalla.
-- Palaavat milloin tahansa, kyllä minä odottaa jaksan, sillä valmiiksi
se kantele on saatava.
Kun ilta tuli, niin nuo kolme sutta ryntäsivät taas tupaan ja
muuttuivat miehiksi. Kovalla touhulla alettiin sitä elävää kannelta
laatia ja toinen neuvonantaja pantiin tulta näyttämään.
-- Jos nukahdat, niin näithän jo eilen miten sinun käy, sanoivat
miehet.
Neuvonantaja koetti valveilla pysyä, mutta ei jaksanutkaan, vaan nukkua
torkahti. Heti muuttuivat miehet susiksi ja pistivät toisenkin
neuvonantajan poskeensa niin sukkelasti ettei kuulunut muuta kuin
hiukan luiden rutinaa.
-- Päästit poikani taas kesken töitään lähtemään, sanoi akka, Nyt ne
eivät palaa ennenkuin vasta illalla.
-- Kyllä minä odottaa jaksan, sanoi poika, sillä sen minä olen
päättänyt, että valmiiksi se kannel on saatava, vaikka poikasi söisivät
puolet kuninkaan valtakunnan asukkaista.
Kolmantena iltana pantiin kolmas neuvonantaja tulta näyttämään. Kauaa
ei hänkään jaksanut, ennenkuin torkahti. Heti muuttuivat miehet taas
susiksi ja syödä hotkaisivat senkin neuvonantajan ja juoksivat pois
metsään.
-- Se hyvä siitä oli, sanoi poika, että noista pahoista neuvonantajista
on päästy. En minä heidän kuolemaansa sure. Mutta se minua harmittaa,
että se itsestään soiva kannel ei vieläkään valmiiksi tullut.
-- Odota siksi, kunnes ilta tulee ja poikani metsästä palaavat, sanoi
akka, kohta he jo kai sen valmiiksi saavat.
Tuli ilta, ja kun sudet olivat saapuneet ja miehiksi muuttuneet, niin
alettiin sitä kannelta taas laatia. Poika rupesi itse tulta näyttämään.
Mutta kun hän kolme yötä jo valvonut oli, niin alkoi uni raskaana
painaa hänen silmäluomiaan, pää painui alas ja hän torkahti. Sen
nähdessään töytäsivät miehet poikaa kylkeen ja sanoivat:
-- Poika, poika, elä nuku.
-- Elkää siinä hulluja höriskö, sanoi poika heille. Enhän minä nuku,
minähän tässä vain mietiskelen.
-- Mitä sinä mietiskelet? kysyivät miehet.
-- Onhan vain asiaa, johon te minulle taidatte vastauksen antaa. Onko
metsässä enemmän kuivia vaiko tuoreita puita?
-- Sitä emme ole koskaan tulleet laskeneeksi, sanoivat miehet,
muuttuivat susiksi ja riensivät metsään puita laskemaan.
Kun he illalla palasivat ja jälleen ryhtyivät kanteleen tekoon, niin
pantiin poika taas tulta näyttämään. Pian alkoivat hänen silmänsä taas
ummistua.
Jo aikoivat miehet hänet surmata, kun poika hetkiseksi havahti ja alkoi
silmiään hieroa sillä hänen vaimonsa antamalla silkkisellä huivilla.
Kun akka sen huomasi, huusi hän pojilleen:
-- Odottakaahan vähäisen, pojat, minä tahdon kurkistaa, millä korealla
rievulla tuo poika silmiään pyyhkii.
Hän tarkasti huivia ja sanoi:
-- Tämä mies onkin sisareni tyttären mies. Minkätähden et aikaisemmin
itseäsi ilmaissut? Tässä on jo syöty sinun toverisikin tuon
viivyttelemisesi tähden.
-- Joutivatkin sellaiset miehet suden syötäviksi, vastasi poika.
-- Mutta kannel ei ole valmiiksi tullut.
Nyt alkoivat miehet kiireimmän kautta sitä kannelta valmistaa, ja sillä
aikaa akka syötti ja juotti poikaa. Siinä aterioidessaan poika kertoi,
mihin hän kannelta tarvitsi. Kun akka tarinan kuuli, niin sanoi hän:
-- Tuo aika on jo umpeen kulumaisillaan ja jollet pian ole omilla
maillasi, niin vie kuninkaanpoika sinun vaimosi.
Jo saivat miehet kanteleen valmiiksi, ja kun he viimeisen naulan olivat
siihen lyödä nakuttaneet, niin alkoi se elää ja soida. Kuten
ihmeellinen soitin se helisi pöydällä, se kaikui kaikkea sitä, mitä
kuulijan mielessä salaisena virtana liikkui. Sen ääni oli kirkas ja
kaunis, se myrskynä kohisi ja se lempeästi lauloi. Hetken he tätä
ihmeellistä soittoa kuuntelivat, mutta akka sanoi pojilleen:
-- Nyt muuttukaa susiksi ja ottakaa sisareni vävy selkäänne ja
kuljettakaa hänet vinhaa vauhtia hänen asuinmailleen. Ennen ette levätä
saa kuin olette sinne tulleet, sillä kuninkaanpoika on jo hänen
vaimonsa väkisin luokseen ottanut ja häitä valmistelee.
Kolme kuukautta oli jo kulunut siitä kun poika oli lähtenyt etsimään
tuota itsestään soivaa elävää kannelta, ja kun hän ei ollut ilmestynyt
takaisin, niin ihastui kuninkaanpoika ja alkoi häitä valmistaa.
Murheellinen oli morsian, sillä hän ei enää toivonutkaan poikaa
näkevänsä.
Jo oli hääsaatto menossa kirkkoa kohden, kun suuri hälinä ja pelko
syntyi kansan joukossa, sillä etäältä he näkivät kolme sutta juoksevan
vinhaa vauhtia, ja yhden suden selässä istui poika ja hänellä oli
sylissään tuo ihmeellinen kannel, jonka helinä kaikui kauas.
Kun poika oli tullut hääsaaton luo, niin sulki hän vaimonsa syliinsä,
mutta sudet sieppasivat kuninkaanpojan ja repivät hänet kappaleiksi.
Silloin kansa valikoi pojan itselleen kuninkaaksi ja nuo sudet ottivat
ihmismuodon itselleen ja heistä tuli nuoren kuninkaan neuvonantajia.