Ensimäinen kohtaus.
Laroche.
Laroche (yksin tulee). He istuvat vielä pöydässä... Hän on heti täällä,
ministeri! Milt'en ole tukeuksiin itseni juossut... Vaan Luojalle
olkoon kiitos ... nyt tiedän kaikki. Tapasinkos sinut, ystävä Selicour!
Ministerin kanssa en mihinkään juoneen tullut, niin kauvan kuin hän oli
hurskas ... vaan Jumala siunatkoon hänen pahuutensa, silloinkos hänellä
on salaisuuksia peitettävänä, silloinkos palvelluksia tehtävänä! ja se
uskottu ystävä, se hankkija on voittanut vallan! Hän luulee
huomanneensa ministerin heikkoudet. Mikä lavea alanko nyt häntä
kujeissansa petellä! Vaan se ei ole sillä tehty herra Selicour! me
tunnemme jo enemmän, ... ja sinä et vainusta tunne minkä pahan ansan
olemme panneet eteesi! Ministeri tulee ... rohkeutta vaan ... nyt
viimeinen sätkäys!
Toinen kohtaus.
Narbonne. Laroche.
Narbonne. Mitä kaikkia? Tekö minua taas olette pyytäneet ulos?
Laroche. Olkoon tämä viimeinen kerta kuin teitä saan puhutella, herra
Narbonne! Jos nytkään teitä en saa uskomaan, teidän oma kunnianne yhden
verran kuin minun käskevät vielä koetella. Kaikki millä olen tähän asti
kokenut saada herra Selicouria teidän luulossa lankeemaan, on tullut
hänelle kunniaksi ja minulle häpeäksi. Sittenkään minä en luovu
toivostani saada hänet vielä paljastetuksi.
Narbonne. Se menee kovin loitos! Nyt minä en enää jaksa!
Laroche. Yksi ainoa sana, herra ministeri! te etsitte asuntoa
esi-kaupungissa? Eikö se ole niin?
Narbonne. Kuin? mitä te sanotte?
Laroche. Se on aivottu nais-ihmiselle, joka pereinensä on suuressa
kurjuudessa, eikö se ole oikein?
Narbonne. Kuin, mitä? ... te rohkenette tutkistella minun askelia?
Laroche, Elkää vihastuko! minä sen olen tehnyt ainoasti teidän ystävän,
Selicourin mukaan. Hän se oli joka sen sanoman tän' aamuna onki teidän
palvelialta. Hän selitti tämän asian pahimmalla tavalla, vaikka minä
siitä luulin ihan toista. Ja minä sen tunnustan ... sen naisen minä
näin josta on puhe. (Nauraa) Hänellä on melkoinen ikä... Selicour pitää
häntä nuorena, ihanana... Oh, elkää suuttuko minuun, minä rukoilen,
antakaa hänen tulla. Kuunnelkaa häntä loppuun, ja jos ette tule häntä
tuntemaan kelvottomaksi, niin minä tahdon olla elin-aikani kelminä.
Tuossa hän tuleeki, ... minä teen hänelle tilaa, että saisitte hänen
tutkia paikalla.
Kolmas kohtaus.
Narbonne. Selicour.
Selicour (sivulla). Hän on yksinään! Nyt minä sen voin sanoa ... jos
se ei tapahdu nyt että minä hänet saan valtaani, niin tuo Firmin on
pian-aikaa hänen ystävyydessä... Kun kerran olen saanut hänen
salaisuuden, silloin hän on minun käsissäni.
Narbonne. Minä ajattelen tässä paraillaan, hyvä Selicour, mitä teidän
kirjoituksesta tullaan sanomaan hallituksessa. Minä annoin sen samalla
sinne, ... nyt se on paraillaan luettavana ... ja minä en epäile että
se voittaa yhteisen suosion.
Selicour. Kun se kerran on voittanut teidän ... silloin minun kaikki
toivot ovat täytetyt. (Itsekseen) Kuin sen nyt vaan alkanen? Vaaraa
siitä minulle ei ole, sillä asia on tosi ... minä voin mennä
suorastaan...
Narbonne. Te näytte olevan syvissä ajatuksissa, hyvä Selicour!
Selicour. Niin ... minä ... minä ajattelen miten pahasti ihmiset voivat
selittää viattomimmat asiat.
Narbonne. Mitä te sillä meinaatte?
Selicour. Sen täytyy tulla ulos ... minä en tahdo sitä teiltä
salata ... kuinka pahat kielet ovat tohtineet teitä panetella. He ovat
luulleet tietävänsä ... minä rukoilen ... suvaitkaa vastata minulle
pari kysymystä ... ja antakaa anteeksi tälle ystävyyden
varovaisuudelle, jos näyttäisin liian rohkealle...
Narbonne. Kysykää, minä vastaan kaikki.
Selicour. Jos voin uskoa teidän sisä-palveliaa, ... te etsitte vähäistä
asuntoa syrjäksessä?
Narbonne. Kun sen jo tiedätte, niin...
Selicour. Ja ihan salaisesti, kuin olen kuullut.
Narbonne. Tähän asti vähintäin olen sen pitänyt salassa.
Selicour. Yhtä naimatointa nais-ihmistä varten?
Narbonne. Niin!
Selicour. Joka on teille (hölmistyen) ... hyvin ... kallis?
Narbonne. Sen tunnustan, että minä pidän häntä suuressa arvossa.
Selicour (itsekseen). Ei hän sitä juuri peitäkkään, asia on silloin
oikea. (Kovasti) Ja te soisitte ett'ei se tulisi ilmi?
Narbonne. Jos se voisi olla mahdollista ... niin...
Selicour. Ah! se on hyvä, hyvä, minä ymmärrän. Asia on hellä luontoinen
ja maa-ilma tuomitsee niin pahasti... Vaan minä voin siinä teitä
auttaa.
Narbonne. Te?
Selicour. Voin teitä auttaa! luottakaa minuun!
Narbonne. Mutta kuinka?
Selicour. Minä hankin teille sen mitä tarvitsette.
Narbonne. Kuin sitte? mitä sitte?
Selicour. Minä saan, minä hankin teille ... hiljaisen talon,
syrjässä ... ulkoa halvan, josta ei voi mitään luulla! Vaan sisästä
ihanimmasti laitetun ... huonekalut, tapetit, kaikki uusinta kuosia ...
pienoinen kammari, soma ja viettelevä, ... lyhyesti, ihanimman asunnon
jota voitte ajatella.
Narbonne (itsekseen). Olikohan Laroche oikeassa? (Kovasti) Ja mikä
salainen syy minulla olisi sellaista asuntoa etsiä?
Selicour (muhaillen). Asioissa joita minulta tahdotaan salata minä
tiedän välttää kaikki ajattomat kyselemiset. Vaan tunnustakaa toki että
teillä on minussa nöyrin palvelia... Te ette löydä mitään johon minä en
olisi valmis teidän avuksi. Käskekää mitä tahdotte ja minä tottelen
ilmau tutkimatta... Ymmärrättehän te minun.
Narbonne. Täydellisesti.
Selicour. Meidän ei tule maa-ilmassa olla liian totiset ... minä ...
minä kyllä pidän paljon hyvistä tavoista. Mutta mitä tähän asiaan
tulee ... kunhan vaan kartamme julkista häväistystä ... minä siinä
menen ehkä liian loitos ... vaan minun hyvä sydän viepi minut ... ja
korkein toivoni on nähdä teidät onnellisena.
Neljäs kohtaus.
Entiset. Mikko.
Mikko. Parasta aikaa minulle annettiin nämä kirjat.
Narbonne. (Selicourille). Ne ovat teille.
Selicour. Teidän luvalla, ne ovat asia-kirjoja jotka ovat heti
suoritettavat. Rutosti työhön ja rutosti huvitukseen. Sellainen minulla
on tapa. (Menee.)
Viides kohtaus.
Narbonne.
Narbonne (yksin). Hämmästykseni on niin suuri etten siitä hopussa voi
selvetä ... tuo Selicour ... nyt sitä en enää epäile, tuo Selicour oli
vissisti se hävytöin auttajan auttaja minun edelliselläni. Minä en sano
itseäni paremmaksi muita, jokaisessa on omat vikansa, mutta sellaisella
hävyttömyydellä tulla tarjolle, ... ja tälle kunnottomalle olin
antamassa tyttäreni ... tällä petturilla minä rupesin pettämään
valta-knntaa? Ystävyydestä hän sanoo tahtovansa tehdä minulle kaikki.
Nekö ne ovat meidän ystävät jotka meitä auttavat pahuuteen?
Kuudes kohtaus.
Narbonne. Laroche.
Laroche. Noh, nyt hän läksi teiltä ... voinko minä kysyä?
Narbonne. Minä olen päättänyt teistä sekä hänestä väärin. Te olette
tehneet minulle tärkeän työn, herra Laroche! ja viimenki minä teille
annan oikeuden.
Laroche (iloisella liikutuksella). Jokos viimenki saan olla rehellinen
mies? Voinko minä nyt jo vapaasti nostaa päätäni?
Narbonne. Te olette voittaneet ... te olette paljastaneet petturin.
Mutta kuin minä voin luopua siitä vanhasta totuudesta, ettei terävä
nero ja hyvät lahjat voi asua turmellussa sydämessä? Tämä ihminen,
jonka nyt tunnen kunnottomaksi, on vielä tänä päivänä minulle antanut
kirjoituksen joka suurimmalle valtio-miehelle ja nerolle olisi
kunniaksi. Kuin se on mahdollista? minä en sitä ymmärrä. Niin terveet
ajatukset, niin syvä käsitys, niin terävä nero sellaisessa turmellussa
luonnossa! Minä jätin kirjoituksen paikalla hallituksen käsiin ja voin
taata että kirjat, jotka nyt ikään sain, eivät voi olla muuta kuin
täynnä ylistyksiä. (Avaa kirjat ja lukee) Oikein! se on niin kuin jo
sanoin.
Laroche. Siitä minä en voi tulla hullua viisaammaksi. Työ sitte on
todella hyvä?
Narbonne. Niinkuin sanoin, se on oivallinen.
Laroche. Minä voisin lyödä vedon ettei se ole hänen tekemä.
Narbonne. Kenen se sitte voisi olla?
Laroche. Hänen se ei ole, siitä voin antaa henkeni pantiksi, sillä
vihdoin kuitenki luulen hänellä ennen olevan sydäntä kuin päätä. Jos
olisi koetella... Oikein! nyt se minulla on! Sen täytyy menestyä ...
herra Narbonne! jos tahdotte minua auttaa, niin hän pettyy hyvin
sukkelasti.
Narbonne. Kuin sitte?
Laroche. Antakaa minun laittaa ... hän tulee ... avittakaa minua.
Seitsemäs kohtaus.
Entiset. Selicour.
Laroche (tuskitellen). Jumalani! Kuin hirmuinen onnettomuus!
Selicour. Mitä se nyt on, herra Laroche?
Laroche. Mikä muutos yhdessä silmän-räpäyksessä.
Selicour. Mikä teillä on? Mitä te voivottelette, mitä te niin hirveästi
huudatte?
Laroche. Minä olen kuin nuolella ammuttu!
Selicour. Mikä se sitte on?
Laroche. Tuo onnetoin kirjoitus... Ministeri sai sen juuri nyt.
(Narbonnille) Tohdinko minä, pitääkö minun?
Narbonne. Sanokaa kaikki!
Laroche. Herra Narbonne on pantu virattomaksi.
Selicour. Heittäkää, Jumalan tähden!
Laroche. Hän on virka-heittona.
Selicour. Minä en sitä voi uskoa, se ei ole mahdollista!
Laroche. Se on vaan liian tosi. Se tahtoi jo ennenki siltä kuulua. Minä
en voinut sitä uskoa, ... minä riensin tänne, sitä kuulustamaan
tarkemmin, ... ja nyt sanoo sen mulle ministeri itse!
Selicour. Se sitte on tosi se hirmuinen sanoma? (Narbonne myönnyttää
sen äänettömällä merkillä.)
Kahdeksas kohtaus.
Entiset. Mad. Belmont. Lotta. Molemmat Firminit.
Laroche. Tulkaa rouva! tulkaa herra Firmin!
Mad. Belmont. Mitä se on?
Laroche. Lohduttakaa herra ministeriä ... rohkaiskaa häntä
onnettomuudessaan!
Mad. Belmont. Onnettomuudessaan?
Lotta. Jumalani! Mitä se on?
Laroche. Hän on kadottanut virkansa.
Lotta. Suuri Jumala! millainen tapaus!
Selicour. Minä olen hämmästynyt yhden verran kuin teki!
Mad. Belmont. Ken voi sellaista aaveksia!
Kaarle (tuskitellen). Niin on kunto nyt häväisty ja rehellisyys paljas
rikos tässä turmellussa maassa! Totuullisin mies seisoo tuskin päivän
ja ainoasti kelvottomuudelle menestyy kaikki.
Narbonne (toimessa). Elkää pikastuko, nuori mies! Taivaassa on totuus,
ja syypää saa rangaistuksen ennen tahi myöhemmin!
Selicour. Vaan sanokaa minulle, eikös edes tunneta syytä tähän kauheaan
tapaukseen.
Laroche. Sen pahempi! se tunnetaan hyvinki liiaksi. Vissi äsken
lähetetty moite-kirja on tuottanut koko onnettomuuden!
Firmin (tulisesti). Moite-kirja. (Ministerille) ehkä se sama jota äsken
luitte?
Selicour. Jossa hallituksesta puheltiin niin vapaasti niin rohkeasti...
Laroche. Ihan oikein! se on se sama.
Selicour. Noh! Siinäpäs se nyt on, olinko minä väärässä kuin sanoin,
ettei se ole aina terveellistä sanoa totuutta?
Narbonne. Missä yhteinen velvollisuus vaatii, siinä minä en koskaan
arvele, ja tulkoon peräksi mikä tahansa, minä en kadu tehtyä
velvollisuuttani.
Selicour. Kauniisti ajateltu! totta kaiketi! vaan se maksaa nyt teille
oivallisen virkanne!
Laroche. Ja se ei ole vielä sillä tehty! Se voisi vetää perästänsä
muitaki... Jokainen tuntee että ministerit harvoin panevat kokoon
kirjoja joita kanselistaan antavat.
Selicour. Kuin niin? mitä sitte?
Laroche (itsekseen). Siinä ei mene yhtään sanaa hukkaan.
Firmin. Selittäkää se paremmin!
Laroche. Pahasti kyllä nyt jo kuulustellaan kenen sepittämä se kiivas
moite-kirja voisi olla.
Selicour. Tahdotaanko sitä? ... ja häntä kohtaa sama onnettomuus kuin
ministeriä?
Laroche. Vissisti, se on pahoin pelättävä.
Selicour. Noh, Jumalan kiitos, minun tekemä se ei ole!
Firmin. Vaan se on minun!
Narbonne. Mitä kaikkia nyt saan kuulla?
Mad. Belmont. Mitä? teidän, herra Firmin?
Firmin. Se on minun ja minä kehun sillä.
Laroche (Narbonnille). Noh! mitäs teille jo sanoin?
Firmin. Ylistyksen työstäni minä voin jättää Selicourille, vaan en
vaaraa ja vastausta. Minä olen tähän asti ollut vait, vaan nyt minun
täytyy avata suuni.
Kaarle. Se oli oikein, isä! Se on puhuttu kunnian miehen tavalla ... te
voitte kehua, herra Narbonne, vahingollenne, sillä isä ei ole voinut
kirjoittaa mitään rikollista. O, nyt sanoo sydämeni että tästä voipi
seurata paljon onnea... Lotta ei tarvitse antaa kättänsä kelle asiat
sen ovat määränneet, suuruus häviää ja rakkaus saa rohkeutta.
Mad. Belmont. Mitä kuulen! herra Firmin?
Firmin. Suokaa anteeksi hänen kiivautensa; hänen täysi sydämensä paisuu
yli-määränsä ilmoittaessa sitä mitä tuntee.
Narbonne. Nyt on jokainen ilmaissut salaisuutensa! Herra Firmin,
muistutus-kirja hallitukselle oli teidän tekemä, se on siis kohtuus
että te siitä saatte kunnianki... Hallitus nimittää teidät
lähettilääksi. (Kaikkein ihmetellen) Ystävät, minä olen vielä
ministeri, ja minua ilahuttaa sinä olla, että minulla on valta palkita
totista ansioa.
Mad. Belmont. Mitä se on?
Selicour (tuskistuneena). Mitä hurjuutta nyt tein?
Narbonne (Selicourille). Te näette nyt kaikki juonenne paljastettuina.
Me tunnemme nyt kuin te olette liukastelleet teeskellyin lahjoin ja
avuin kanssa. Kelvotoin ihminen! Voitteko te luulla minua teidän
vertaiseksi?
Laroche. Kuinka hävyttömästi hän selitti yhden jalon työn. Minä tunnen
kaikki saman naisen omasta suusta. Sama nais-ihminen jota kohtaan hän
istutteli teille häpeällisen taipumuksen, hän on kivuloinen ijäkäs
vaimo, yhden hyvin ansiollisen sota-herran leski, jolle te, miehen
kaaduttua sodassa, maksoitte isän-maan yhteistä velkaa.
Narbonne. Siitä nyt ei sen enempää, minä rukoilen! (Selicourille) Te
näette ettei teitä tässä tarvita. (Selicour menee.)
Laroche. Nyt minun säälittää sitä kunnotointa raukkaa. Tiesinhän minä
sen että minun vihani tasautuu niin pian kuin hänen suuruutensa on
kadonnut.
Firmin (puristaa hänen kättänsä). Antakaa sen nyt olla. Me koetamme
häntä lohduttaa.
Laroche. Sanottu, minä suostun siihen!
Narbonne (Kaarlelle). Meidän iloinen nuori ystävä on yhtäkkiä tullut
mykäksi. Minä olen nähnyt teidän sydämenne pohjaan, herra Firmin! Se
äkki-tapaus saattoi ilmi teidän salaisuuden, ja minä en koskaan unhota
että teidän taipumus oli äänettä meidän onnen aikana ja tuli ilmiin
vasta silloin kuin me olimme onnettomat. Lotta! (Tämä viskaikse äänettä
isänsä syliin.) Hyvä, me ymmärrämme toisemme! Toivo kaikkea nyt isäs
rakkaudesta!
Laroche. Ja minä voin vannoa että herra Kaarle Firmin on laulun oikea
tekiä.
Mad. Belmont. Onko se mahdollista?
Lotta (hellästi Kaarleen päin). Minä en sitä koskaan epäillyt. (Kaarle
suutelee tulisesti hänen kättä.)
Mad. Belmont. O, tuo sievä nuorukainen! vissisti hän tekee onnelliseksi
meidän lapsen!
Narbonne (Kaarlelle). Tulkaa isänne kaltaiseksi. Minä otan ilolla
teidät vävykseni. (Katsojille sekä näyttäjille yht'aikaa) Tällä
kertaa on ansio saanut voiton. Se ei tapahdu aina niin. Valheen verkot
voivat kiertää paraimmanki; rehellinen ei voi päästä edes ja liukas
keskin-kertaisuus kulkee loitommaksi kuin paljas kunto; maa-ilma
kumartaa näköä, ja totuutta ei suvaita muualla kuin leikissä.
(Esirippu lankee.)