Lotta (katsahtaa iloisesti). Tuossapa he tulevat.
Neljäs kohtaus.
Entiset. Molemmat Firminit.
Narbonne (heitä vastaan). Minä jo olen teitä kauvan odottanut, hyvät
herrat! tulkaa, tulkaa! sydämellisesti tervetultua! Tässä, herra
Firmin, on minun äitini ja tässä tyttäreni ... te ette ole enää meille
vieraat.
Mad. Belmont (Kaarle Firminille). Minä en voinut toivoakaan teitä nähdä
täällä Pariisissa; se on iloista niin äkkiä tavata hyviä ystäviä.
Kaarle. Sellainen nimitys on minulle hyvin kallis. (Lotalle) Te olette
sillä tavoin jättäneet tätinne.
Lotta. Niin, herra Firmin!
Kaarle. Minä en voi unhottaa niitä iloisia päiviä jotka elin hänen
huoneessa. Siellähän se oli, mamseli...
Narbonne (isä Firminille). Annamme näiden nuorten uudistaa
tuttavuuttaan. Noh herra Firmin, tässä on nyt Selicour!
Selicour (Firminille). Todella, minä olin ... minä en voi niin sanoa
kuin iloinen minä olen, kun näen teidät herra Narbonnin tuttavana.
Narbonne. Te olette molemmat miehiä jotka katsovat rehellisesti
toisensa silmiin, (Firminille) Hänellä on jotain sydämellä, minä
toivosin että sen kanssa nyt selkenisitte, hyvät herrat!
Selicour. O, se ei ole mitään, ei mitään! herra Firmin tuntee minun
ystäväkseen.
Narbonne. Ja olkaa vakuutettu, hän on myös teidän. Te olisitte voineet
kuulla millä kiivaudella hän teitä puolusti. Vissisti se on sama
Laroche, joka taas...
Selicour. Vaan mikä maailman ihme sen Larochin on niin yllyttänyt minua
vastaan.
Narbonne. Laroche ei ole minun miehiäni, vähintäin minulla on hyvin
paha luulo hänestä.
Firmin. Te olette väärässä. Minä puhuin tänään häntä vastaan, vaan
tällä kertaa minun täytyy häntä puolustaa.
Selicour. Se ei ole ensinkään tarpeellista. Minä pidän häntä suuressa
arvossa, minä tunnen hänen hyvän sydämensä ja tunnen myös hänen
juonensa ... ja hän panetelkoon minua koko maa-ilman edessä, kuinhan te
häntä etten usko! Näettekö, me olemme valmiit ... meidän riita on
lopussa, selityksiä ei tarvita.
Mad. Belmont. No hyvät herrat, ettekö suaitse istuida?
Selicour (Kaarle Firminille). Se on jo annettu se laulu.
Kaarle. Oikein todella?
Selicour. Se on tuolla vanhalla mummolla, ja minä en ole peittänyt sen
tekiää. (Vieden mad. Belmontin syrjään) Arvaatteko mitä minä tein?
Mad. Belmont. Noh! Mitä se taas olisi?
Selicour. Nuori Firmin ... niin kuin tunnette, sepittelee lauluja.
Mad. Belmont. Se on tosi, ... vaan sitte?
Selicour. Minä pyysin häntä olemaan laulun tekiänä ... ja hän suostui!
Mad. Belmont. Suostui, sen voin uskoa!
Selicour. Ett'ette luulisi minun valehtelevan.
Narbonne. Vaan kunnes toiset vieraat joutuvat, äitiseni, emmekö saisi
mitään huvitusta toimeen. Kortti-pöytään minä en teitä pyydä ... meillä
on parempaa työtä.
Firmin. Se on teidän vallassa.
Kaarle. Se on teissä, rouva!
Lotta. Vieläkö te aina rakastatte soittoa, herra Firmin?
Narbonne. Niin, se on tosi, Lotta ... laulathan sinä toisinaan ...
annas nyt kuulla! Eikö sinulla olisi jotain uutta?
Kaarle. Jos se ei tule vaikeaksi mamselille!
Lotta. Minä sainki äsken monjaita värsyjä.
Narbonne. Se on hyvä. Teidän luvalla minä tahdon sill'aikaa lukea tuon
ystävän kirjoituksen.
Selicour. Vaan me voimme teidät hämmentää, herra Narbonne!
Narbonne. Elkää peljätkö! minä olen tottunut tekemään työtä pahimmassa
hälinässä, ja tämä on vaan lukemista. (Menee toiselle puolelle johon
hän istuikse.)
Selicour. Jos kuitenki paremmin...
Narbonne. Antakaa anteeksi, tällä on kiiru, viran-toimi täytyy mennä
esinnä!
Mad. Belmont. Antakaa hänen olla, kun hän niin tahtoo, ja me otamme
laulumme. (Kaikki istuivat ja Lotta perimäissä. Mad. Belmont Lotan
vieressä. Selicour hänen ja Kaarlen välillä, ja viimeisen vieressä
Firmin.)
Lotta. Nuotti on hyvin valittu, niinkuin näen.
Mad. Belmont. Tekiä ei ole kaukana, minä näen hänet ilman
silmä-lasitta.
Selicour (mad. Belmontille). Elkää nyt minua pettäkö! (Kaarlelle) Se on
meinattu teille, ystäväni!
Lotta. Hänellekö, kuinka? sitä minä en ymmärrä.
Firmin. Onko se tosi Kaarle? sinä siis olisit...
Selicour. Se on hänen tekemänsä.
Lotta (mummollensa). Kuin? Tämä laulu olisi herra Firminin tekemä?
Mad. Belmont (kovasti). Niin. (Hiljaan) Oikeaa tekiää ei saa nimittää.
Lotta. Miksi ei?
Mad. Belmont. Syistä. (Selicourille) Ettenkö tahtoisi auttaa Lottaa?
Selicour. Mielelläni!
Firmin (tylysti pojallensa). Vissisti taas joku keskoinen työ ...
kuinhan sinä runoilet!
Kaarle. Vaan, isä-kulta, kuunnelkaahan ensin, ennenkun tuomionne
langetatte!
Lotta (laulaa).
Poika istui lähtehellä,
Sito kukkast' seppeleiks',
Näki lehdet aaltoloissa
Pian kaikki kadonneiks';
Niinpä rientävät mun päivät,
Kuin nuo lähteen aallot pois,
Niin mun katoo nuoruuteni,
Kuin nuo kukkaset aaltoloiss'!
Mad. Belmont (katsoen Selicouriin). Alku lupaa paljon! se on oikein
suloista.
Selicour (Kaarlelle). Kiitos on tuleva teille, herra!
Mad. Belmont. Hyvä, hyvä, minä ymmärrän.
Firmin. Ajatus on hyvin joka-päiväinen, tavallinen.
Kaarle. Vaan se on tosi.
Narbonne (toisella puolella lukeissaan). Alku on kohdastaan hyvä ja
kehoittaa jatkamaan.
Lotta (taas laulaen).
Kyselkööte miks' mä suren,
Nuoruuteni ajalla;
Ainon riemun, toivon kuulen,
Kevät-kullan tullessa;
Mutta ihanimmat äänet,
Kuin mä kuulen luonnossa,
Herättävät raskaat murheet,
Onnetoin, mun rinnassa!
Mad. Belmont. Ihanasti! taivaallisesti!
Firmin. Ei juuri pahasti.
Selicour (Kaarlelle). Nähkää kuin jokainen ihmettelee!
Narbonne (lukein). Oivallisesti ajateltu ja selkeästi esitelty ...
lukekaa minun kanssani, herra Firmin! (Firmin menee ministerin taa ja
lukee sen olkapäin yli.)
Mad. Belmont. Jumalallisesti!
Selicour (Narbonnin luokse mennen). Mutta tästä minun tulee suureksi
osaksi kiittää herra Firminiä. (Menee takaisin toiselle puolelle
entiselle paikallensa, jättämättä silmältä toista seuraa.)
Lotta (laulaa).
Ei nyt mua ilahuta
Kevään sulo, ihana,
Yhtä etsin ainoata,
Hän on läsnä, kaukana;
Turhaan avaan syliäni
Tälle haahmo-kuvallein,
Ah! sen nään mä edessäni,
En saa painaa sydämein.
Ihanainen! jos sä tulet
Lumo-linnastais mun luo;
Kukkaist' kylvän missä kulet
Kauneimmat kuin kevät tuo.
Kuule lauluu lehvikoissa,
Kuin myös lähde lirisee!
Armas, pienimmässä koissa,
Löytyy onni rakkaille.
Mad. Belmont. Ah! kuinka liikuttava loppu!... Lapsi-parka on kokonaan
liikutettu siitä.
Lotta. Olkoon sen tehnyt ken tahansa, se on lähtenyt sydämestä joka
tuntee rakkauden, vain miten?
Selicour (nojaiten Lottaan päin). Se on hyvin huvittava ylistys.
Kaarle. Mitä? hän kiittää...
Selicour (pikaisesti kääntyen Kaarle Firminiin päin). Eikö se ole
totta, ystävä!
Mad. Belmont. Minulle se kävi luita myöten.
Selicour (mad. Belmontia kohti). Se on liika hyvyys, rouva!
Kaarle. Kuin minä sen ymmärrän?
Selicour (jälle yhtä pikaisesti Kaarlea kohti). Noh! enkös minä teille
sanonut? Te olette saaneet täydellisen voiton.
Kaarle. Pidättekö te minua narrina?
Narbonne. Työ on oivallinen, oikein ankara.
Selicour (isä Firminille). Te näette että minä olen seurannut ihan
teidän ajatuksia.
Firmin (nauraa). Minun täytyy tunnustaa, että se kuuluu sille.
Lotta. Minä en tiedä, kummaista näistä herroista...
Selicour (Lotalle, osottaen Kaarle Firminia). Suloinen riemu
runoilialle.
Narbonne (käärien kokoon paperinsa). Todella, se on oikean mestarin
työ!
Selicour (hypäten Narbonnia kohti). Se on liian suuri kunnia!
Mad. Belmont (kertoo viimeiset värsyn sanat).
Kuule lauluu lehvikoissa,
Kuin myös lähde lirisee!
Armas, pienimmässä koissa,
Löytyy onni rakkaille.
Ihanasti, taivaallisesti, ymmärtäköön sen ken voipi... Selicour, se jää
niinkuin on sanottu, Lotta on teidän!
Kaarle. Oh Jumalani!
Lotta. Mitä nyt kuulin?
Narbonne (nousee seisalleen). Minä tunnen vähän niin oivallisia
töitä... Selicour, te olette lähettiläs!
Kaarle. Jumalani!
Narbonne. Te se olette, minä takaan että se vahvistetaan! Joka sen voi
kirjoittaa piti olla totuullinen mies, piti olla korkea neroinen mies!
Selicour. Vaan suokaa minun, minä en tiedä jos minä sitä voin ottaa
vastaan ... minä olen tyytyväinen nykyiseen kohtalooni.
Narbonne. Teidän tulee erota kaikista silloin kuin valtakunta teitä
tarvitsee.
Selicour. Enkö minä vähintäin saisi Firminin sihteerikseni?
Firmin. Mitä te ajattelette? minua? minuako teidän sihteeriksi?
Selicour. Niin, herra Firmin, minä tarvitsen teitä, teidän neroa,
teidän tointa, teidän ahkeruutta.
Kaarle. Sen minä voin arvata.
Narbonne. Siihen löytyy neuvoja. Noh! jokos laulanto on lopussa.
Selicour. Mamseli on laulanut sanomattomasti.
Viides kohtaus.
Entiset. Mikko.
Mikko. Vieraat ovat salissa.
Narbonne. Äiti kulta, tehkää se hyvyys mennä heille vastaan ... minä
tahdon paikalla tämän lähettää pois. (Hiljaan Selicourille) Jos saatte
tyttäreni suostumaan, niin minulla ei ole mitään sitä vastaan. Vielä
uudesti, työ on ankara ja minä antaisin paljon jos voisin olla sen
tekiä.
Selicour (Kaarlelle). Nyt, nauttikaa suurta riemuanne, herra Firmin!
(Lotalle) Meidän nuori ystävä osaa sangen hyvin vastaan ottaa
kiitoksia.
Lotta. Kuultua hänestä kaikki ne ihanat asiat, minä en kuitenkaan olisi
uskonut hänellä olevan tarvista vierailla höyhenillä pöyhistellä.
Selicour. Se on paljasta nöyryyttä, mamseli. Vaan seura odottaa.
Firmin (pojallensa). Noh! sinä olet saanut vahvasti ylistyksiä!
(Selicour antaa käsivartensa Lotalle.)
Kaarle. Kyllähän minulla nyt on syytä ylpeillä.
Mad. Belmont (Selicourille). Oikein, oikein, saattakaa Lottaa, kaikki
häntä kaunistaa. Se on oikein ankara mies. (Antaa kätensä Firminille.)
Selicour (osottaen Firminiä). Tuolle herralle, ei minulle, tulee
kiitos. Todella minä en tiedä kuin sitä voin omistaa ... kaikki mitä
olen, mitä voin, se on hänen ansionsa. (Menevät.)
Kuudes kohtaus.
Kaarle.
Kaarle (yksinään). Minä olen niin levotoin että he voisivat arvata...
Minun täytyy vähän hengähtää, ennen kuin heitä seuraan. Ihme että voin
sen taiten kärsiä! Kaunis kunnia minulle siitä oli! Pilkalla he minua
kiittivätki! Se on vissi että he sen pitivät hänen vaan ei minun
tekemänä. Minä sain olla heille narrina ja se ilvetöin sai kunnian.
Seitsemäs kohtaus.
Kaarle. Laroche.
Laroche. Kas, herra Firmin ... niin yksinään... Vissisti kaikki menee
toivoa myöten?
Kaarle. O, hyvin ankarasti.
Laroche. Minäki olen hyvässä toivossa.
Kaarle. Selicourin asiat ovat paremmin kuin koskaan.
Laroche. Kas nyt, mitä te sanotte!
Kaarle. Kellään ei ole parempaa päätä, missään ei ole enää
rehellisempää miestä.
Laroche. Onko se mahdollista! Vaan se tärkeä kirjoitus jonka ministeri
antoi hänen tehdä, ja jota hän ei ensinkään ole mies tekemään?
Kaarle. Se jo on tehty.
Laroche. Olkaa nyt!
Kaarle. Minä sanon, se on valmisna.
Laroche. Te puhutte leikkiä, se ei ole mahdollista.
Kaarle. Se on ankara työ sekä kirjoitus-tavan että sisällyksen suhteen.
Laroche. Minä sanon teille vielä, että se on mahdotointa.
Kaarle. Minä taas sanon se on valmis. Kirjoitus on luettu, ihmetelty ja
jo lähetetty hallitukselle.
Laroche. Sitte hänellä on itse piru apulaisena, joka sen on tehnyt.
Kaarle. Ja se lähettilään, se ministerin sia.
Laroche. Noh, se lähettilään siako?
Kaarle. Sen saa hän ja mamseli Lotan lisäksi.
Laroche. Lotta ei suaitse häntä silmissään.
Kaarle. Hän on vihdoin siihen myöntyvä.
Laroche. Ministerin sia sekä tyttö? Ei saakeli vie niinkään! Se ei
tapahdu, se ei saa tapahtua. Kuin? Mitä? Se ilmetöin, se hylkyläinen
kiiveltäisi itselleen mikä on tuleva ansiolle. Ei, niin totta kuin minä
elän! Sitä ei saa antaa tapahtua, me jotka hänen tunnemme. Se on vasten
meidän omaa tuntoa, me olisimme yhtä rikolliset kuin hän jos sen
kärsisimme.
Kaarle. Minä haen paikalla mummon ja avaan hänen silmänsä edes näkemään
miten sen laulun kanssa oli laita.
Laroche. Laulustako tässä on puheki ... sen vanhan mummon luona hän
voipi liukastella lauluilla, vaan luuletteko että ministeri pitää lukua
lauluista, sellaisista joutavista! Ei, herra, se kirjoitus se on joka
on niin oivallinen ja jonka hän mistä lie viekoitellut, ... sillä hänen
työtä se ei ole, ei koskaan, sen minä voisin vannoa ... vaan hänen
kaikki taikansa on hänen kujeissa! Meidän täytyy hänet lyödä omilla
aseillansa. Suoralla tiellä se ei menestynyt ... täytyy koetella
väärällä... Oles! minulle juohtuu mieleen ... niin sen pitää nyt mennä,
pois, nyt pois ... ettei meitä tavata yhdessä.
Kaarle. Vaan nyt ei ole enää mitään viivyttelemistä, herra Laroche!
miettikää miten tärkeät asiat ovat vaarassa.
Laroche. Minun kunniani, se on tosi, herra Firmin! ja se ei ole minulle
halvempi kuin rakkaus on teille. Pois ... sisään ... te saatte minusta
kuulla enemmän. (Kaarle menee.)
Kahdeksas kohtaus.
Laroche.
Laroche (yksinään). Olkoon menneeksi ... hän on aina nuuskinut
esi-miestensä heikkouksia, tekeytyä heille tarpeelliseksi. Vielä tänä
aamuna hän koetteli sisä-palveliaa ... joka suoraan sanoin on vähäinen
lörppö ... se kuului kuin joku salaisuus ministerin heikkouksista...
Hänen piti muka etsitellä kortteeria esi-kaupungissa... Minä en usko
siitä yhtä sanaa ... vaan sillä voisi koetella. Vaan vait, siinä se nyt
tulee!
Yhdeksäs kohtaus.
Laroche. Selicour.
Selicour (näkemättä Larochia). Kaikki on mennyt paremmin kuin voin
toivoa, ja kuitenki minä en voi olla huoletta... Vielä minulla ei ole
enemmän paikkaa kuin morsianta, ja poika sekä isä jotka väijyvät
molempia, virkaa sekä tyttöä ja voivat ne joka silmän-räpäys minulta
ottaa. Jos heidät toki voisin poistaa, vaan miten? Nämä ihmiset jotka
kulkevat suoraa tietänsä eivät tarvitse ketään, heitä on mahdotoin
saada valtaansa... Vaan jos tapaisin jonku hänen omia salaisuuksia, jos
saisin käsiini hänen, ministerin itsensä ... minä voisin tulla hänelle
välttämättömäksi!
Laroche (itsekseen). Oikein, hän tulee jo itse minun käsiini.
Selicour. Ah! kas se! herra Laroche!
Laroche. Minähän se olen, herra Selicour!
Selicour. Mitä te nyt tahdotte?
Laroche. Tunnustaa syntini!
Selicour. Ahaa.
Laroche. Jotka minua ei ole auttaneetkaan.
Selicour. Se on parasta! Sillä se ei ole teidän paha suu, joka on
estänyt minun lankeemisen.
Laroche. Se on kyllä totta ja sentähden minulla ei ole mitään toivoa,
että sen antaisitte minulle anteeksi.
Selicour. Ahaa! joko se nyt on niin? Jokos ruvetaan leppymään?
Laroche. Sitä oivallista paikkaa jota minulle ehdottelitte minä nyt en
voi toivoakkaan ... vaan entisen ystävyyden tähden, elkää edes minua
kovin vahingoittako!
Selicour. Minä teitä vahingoittaa?
Laroche. Ettenkös sitä tee? Säälittekö te sellaista kelvotointa?
Selicour. Mutta...
Laroche. Ja kun monjahta kuitenki on joka ministerin tykönä tahtoo
puhua minun puolestani...
Selicour. Todella! Onko teillä joku? ja ken se on?
Laroche. Se on nainen, jonka luo minua neuvoi Mikko.
Selicour. Ministerin palvelia? te sitte hänen tunnette, sen Mikon?
Laroche. Ei paljon! vaan koska hänen veljensä poika minut ajoi
virastani ... niin hän nyt tahtoo sen parantaa ... auttaa minua.
Selicour. Ja nainen on vissisti ministerin sukulainen?
Laroche. Hän kuuluu olevan ihana kuin taivaan enkeli, ja ministeri
etsii sille asuntoa jossai syrjä-paikassa.
Selicour. Hyvä, hyvä, siitä minä en tahdo tietää mitään. Ja mikä sen
naisen nimi olisi?
Laroche. Sitä vielä en tunne.
Selicour. Hyvä, hyvä!
Laroche. Mikolta sen saatte kuulla.
Selicour. Minäkö? luuletteko minun kuuntelevan sellaisia.
Laroche. Enhän minä sitä sano.
Selicour. Minä en sitä kysele, sellaisia asioita minä en ensikään
kysele... Ja te tahdotte huomenna puhutella sanottua naista, vain
miten?
Laroche. Huomenna.
Selicour. Siinä näyttää olevan tärkeä salaisuus...
Laroche (pikaisesti). Vissisti, vissisti! ja sentähden minä rukoilen
että siitä etten virkkaisi kellekään.
Selicour. Hyvä, hyvä! annamme sen nyt olla ... minä en tahdo teitä
vahingoittaa, herra Laroche! Se en kerran minun kohtaloni, tehdä hyvää
kiittämättömille ... vaikka te minua koetitte painaa, minä rakastan
kuitenki teitä ... ja nähdäksenne kuin paljon minä voin tehdä teille
hyvää, minä tahdon yhdistää kaiken mahtini sen sanotun nais-ihmisen
kanssa auttaakseni teitä ... sen minä tahdon, olkaa vakuutetut!
Laroche. Ah! miten kauhean hyvä te olette!
Selicour. Vaan ottakaa se nyt vast'edes opiksi!
Laroche. Vissisti, te saatte sen nähdä...
Selicour. Nyt se välttää, olkoon se nyt niin!
Laroche. Siihen onkeen hän tarttui. Hän jo on pian voitettu. Mitä
välemmin kuitenki maa-ilmassa auttaa kavaluus, kuin rehellisyys!
(Menee.)
Selicour. Nyt paikalla Mikon luo!... Vissisti tämän ihanan naisen
seikka ei ole vähä-arvoinen ministerille. Sen minä voisin vannoa.
Oivallisesti! Minä tapasin sinut kiini... Narbonne! Sinäki toki olet
ihminen! Sinullaki on heikkouksia joita tahdot salata ... ja minä teen
nyt sinulle mitä tahdon. (Menee).