Useimpien kansain sadut ja uskonnolliset tarut mainitsevat Keski-Aasiaa
sen ihmiskunnan yhteiseksi kodiksi, jonka kehityksestä historia
puhuu. Kuitenkin on löydetty ihmisten olinmerkkejä monestakin eri
maanpaikasta, varsinkin Europasta, jo niin vanhoilta ajoilta, että
silloin vielä elivät ne muinaismaailman eläinlajit, jotka sitte ovat
sukupuuttoon kuolleet ennen historian alkua.
Sivistyneimmätkin kansat ovat kerran kaukaisessa muinaisuudessa olleet
_villiyden_ luonnontilassa, jolloin ihmiset saivat elatuksensa
ainoastaan metsästyksen ja kalastuksen tuotteista, jolloin he
käyttivät pukiminaan eläinten nahkoja ja asuivat vuortenrotkoissa
tai maaluolissa. Tässä taikka samanlaisessa tilassa elää vielä
tänäkin päivänä suuri osa ihmiskuntaa. Vähitellen oppivat ihmiset
muutamissa paikoissa kesyttämään kotieläimiä; silloin alkoi
_paimentolaiselämä_. Koira, lammas, härkä ja lehmä ovat hyvin
kaukaisessa muinaisuudessa tulleet kotokesyiksi; sittemmin on
hevonenkin tullut ihmisen kotieläimeksi. Paimentolaisheimot, joita
vieraalla nimityksellä sanotaan _nomaadeiksi_, kuljeksivat ilman
vakinaisia asumuksia laidunmaalta toiselle. Monessa maanpaikassa,
varsinkin Ylä-Aasiassa, ovat ihmiset ainiaan pysyneet siinä tilassa.
Sellaisissa seuduissa, joissa eri viljat kasvavat itsestään eli
villinä, neuvoi itse luonto ihmistä kokoomaan ja käyttämään hyväksensä
noita kylvämättömiä laihoja. Niinpä kertoo raamattu Kainin olleen
metsä- ja _peltomiehen_. Kun aljettiin tehdä kylvöjä, aidata
peltoja ja säilyttää laihoja, tuli _maanviljelys_ pian etevimmäksi
elinkeinoksi. Siitä seurasi myöskin, että ihmiset täst'edes alkoivat
asettua kiinteihin asumuksiin; samalla, aljettiin myöskin harjoittaa
monenlaista ammattia, ja säännöllinen yhteiskunta tuli perustetuksi ja
järjestetyksi.
Mikäli ihmisten kokemus laajeni ja elintapa muuttui, paranivat sekä
aineeltaan että muodoltaan myöskin kalut ja aseet, joita he käyttivät.
Kanget ja nuijat, tehdyt katkomalla puiden oksista, olivat varmaankin
ihmisten alkuperäisessä luonnontilassa, etevimpinä kaluina ja aseina.
Luusta tekevät vieläkin monet Sisä-Afrikan luonnonkansat nuoliensa
kärjet. Tietysti ruvettiin aikaisin käyttämään hiomatonta kiveä,
varsinkin piitä. _Kivikaudeksi_ on sanottu aikaa, joka alkaa
silloin, kuin villi-ihminen rupesi hiomaan tai muuten valmistelemaan
kiveä itselleen aseiksi ja kaluiksi. Kivestä teki hän kärjet
metsästysnuolihinsa ja kalastusneuvoihinsa; hän käytti kiviveistä
ja kivikirvestä, jonka terä oli eläinten jäntäreillä sidottu
puuvarteen; kivinaskalin avulla teki hän valmiiksi nahkavaatteensa ja
piiaseilla hän puhdisti ja valmisti nahat. Monella heimolla seurasi
_pronssikausi_ lähinnä kivikautta. Metalleista tietysti ensin
käytettiin notkeaa vaskea, jota oli helpoin valmistella. Alussa sitä
epäilemättä käytettiin luonnollisessa tilassaan. Pohjois-Amerikan
indiaaneilla oli erääsen aikaan vaskikirveitä, jotka oli muodosteltu
ainoastaan takomalla tulen avutta. Mutta kun vaski on luonnollisessa
tilassaan liian pehmeä, keksittiin piankin tinan seoittaminen siihen,
ja silloin saatiin jonkinlaista pronssia, josta paremmin voitiin tehdä
aseita ja kaluja. _Rautakausi_ alkoi, mikäli ihmiset rupesivat
tutustumaan rautaan ja siitä tekemään aseita ja kovempia kaluja, kuin
pronssista voitiin saada. Näyttää siltä, kuin olisi rautaa ensinnä
kaivettu Ylä-Aasian vuoristoista ja Kaukasosta. Raudan yleisempi
käyttäminen tehokkaasti edisti ja helpotti itse sivistyksen kehitystä.
Luonto on jakanut ihmiset rotuihin: kaukaasilaiseen, mongolilaiseen,
malaijilaiseen ynnä muihin, joilla kullakin on erimuotoinen ruumis ja
erilainen ihonväri. Kaikki vanhan maailman varsinaiset sivistyskansat
kuuluvat kaukaasilaiseen rotuun. Siinä on kielen erilaisuuden mukaan
erotettu kaksi pääheimoa: _semiläis-hamilainen_, johon luetaan
_egyptiläiset, hebrealaiset, assyrialaiset, babylonialaiset,
foinikialaiset_ y.m., ja _arjalais-europpalaiseen_, johon
luetaan _hindulaiset, medialaiset_ ja _persialaiset_ sekä
useimmat Europan kansat.
Mongolilaisen rodun kansoista ovat _kiinalaiset_ ja
_japanilaiset_ hyvin aikaisin kohonneet jonkinlaiseen
sivistykseen. Noin 2000 vuotta e.Kr., jolloin useimmat Europan ja
Aasian asujamet vielä viettivät villin tai paimentolaisen elämää, oli
Kiinassa jo jotenkin kehittynyt yhteiskunta-laitos. Metallit olivat
siellä jo siihen aikaan käytetyt ja maanviljelys hyvin vaurastunut.
Kaukaisessa muinaisuudessa keksittiin siellä ruuti ja ruvettiin
käyttämään omituista kirjoitusta, jossa on eri merkki kutakin sanaa
varten. Mutta vaikka Kiina ei olekaan ollut aivan ilman yhteyttä muun
ihmiskunnan kanssa, on se kuitenkin sekä asemansa että teennäisten
erottimien tähden pysynyt hyvin erillään muista. Siitä erillisyydestä
on seurannut, että kehityksen edistyminen tuli aikaisin estetyksi.
Samoin oli kauan Japanissakin.
Yleisessä historiassa, joka paraastaan esittelee semiläisten ja
arjalaisten kansain kehitystä, on kolme suurta pääosaa: vanhan ajan,
keskiajan ja uuden ajan historia. Vanhana aikana ilmestyi vierekkäin
tai toinen toisensa jälkeen neljä eri sivistysmuotoa: _itämaisten_
ja _muinais-klassillisten_ kansojen, jotka ehtivät käydä
sivistyskehityksensä läpi, _germanilaisten_ kansain, jotka
alkoivat esiytyä, ja _kristinuskon_, joka sen lopulla vasta
perustettiin. Keskiajan historia esittää nämä sivistysmuodot yhteen
sattuneina, mutta keskenään riidassa ja eripuraisuudessa; uuden ajan
historia kuvaa, miten ne ovat yhä enemmin pyrkineet sovintoon ja
yhteyteen.