Kaarle XII:n verinen jättiläishaamu ei kuitenkaan ole ohitse kulkenut
jättämättä varjoa kansanrunoutemme kuvastimeen, jos kohta Suomen
puolella oli kuvaamattomissa kärsimyksissä kyynellähde ehtynyt ja
runosuoni kuivunut. Myös rajantakaisiin, Venäjän puolta pitäviin
Karjalaisiin vaikuttivat Ison Vihan tapaukset mieltä järkyttävästi ja
löysivät vastakaiun heidän vielä elinvoimaisessa runoudessaan.
Lönnrotin Mehiläisessä 1836 vuoden Kesäkuun numerossa tapaamme "Kaarlo
kuningas" nimisen runon, joka on pantu kokoon useammista Vienan
läänissä muistiinpannuista toisinnoista;[329] myöhemmin se on painettuna
myös Kantelettareen (III. n:o 12) nimellä "Kaarlon sota". Se alkaa:
Läksi Kaarlo kaupungille,
Verolle verikäpälä,
Ruotsin murha murkinalle,
Pillomus on Piiterille.
Venäjän väki häntä odottaa tulevaksi yhtä hartaasti, kuin Kalevalassa
Joukahainen Väinämöistä väijyessään:
Illoin ammuin vuotetahan,
Kerran keskipäivälläkin;
ja hänen varalleen, samoin kuin Ilmarisen emäntä Kullervolle:
Ne leipoi kivisen leivän,
Kakun paistoi kallioisen.
Sillä välin on jo Kaarlo kuningas ilmestynyt sinisessä
sotilaspuvussaan:
Kaarlo kaukoa näkyvi,
Sinisorkka sinnempätä,
Kahen luotosen lomatse,
Päällitse satamasaaren.
Lihan ja oluen vaatiminen hänen puoleltaan ei oikeastaan kuulu tähän
runoon, vaan lienee Lönnrotin sovittama Iivanan virrestä, joka siihen
joskus on sekaantunut.[330] Sitä vastoin on runossa oleellinen piirre
Venäläisten vastarinta:
Ei ne anna ampumatta,
Eikä syötä syöksemättä,
Ampumalla antelevi,
Syöksemällä syöttelevi.
Tykkitaistelu käy pian Kaarlon laivastolle tuhoisaksi ja hänen itsensä
tulee niin kuuma, että hän pyytää kurkkunsa jäähdykkeeksi saada
ostaakseen vettä. Kun hänelle vastataan, että laivan alla on sitä
kylliksi, hän selittää, että meren vesi on kaikki verellä, ja vannoo,
jos vaan hengissä pois pääsee, olla ikänään takaisin palajamatta.
Runo nähtävästi kuvailee Kaarle XII:n Suomeen lähettämän ylipäällikön
_Yrjö Juhana Maydellin_ onnistumattomia yrityksiä vasta perustetun
Pietarin kaupungin ynnä Kronstadtin, "satama saaren", varustuksien
takaisin valloittamiseksi vv. 1704-1706. Siihen on kuitenkin myös
yhdistetty suuren Pohjan sodan loppupäätös, niin että sen voi arvella
syntyneen, niin pian kuin tämä alkoi olla tunnettu ja kansallekin
selvä.
Kysymys on vaan vielä siitä, missä runo on sepitetty? Etteivät Vienan
läänin asukkaat ole voineet viehättyä niin kaukaisia tapauksia
kertomaan, lienee itsestään ymmärrettävä. Meidän täytyy etsiä runon
alkukoti siinä mainittujen paikkojen lähiseuduilta, ja todella
löydämmekin Hevaalla Varsinais-Inkerissä toisinnon ilmeisesti samaa
runoa.[331]
Venäen kuningas viekas,
Ruotsin rohkea kuningas,
Hiutti vuoen hilpulia,[332]
Sata vuotta saapelia,
Tuhat pyssyjä puhasti,
Tälle maalle tullessahan,
Ihalalle, korealle.
Kulki Kuippanan selälle,
Sai hän Saaren kulmaiselle,
Mittasi meren syvyttä,
Katsoi kaivon korkeutta.
Sanan Saarehen lähetti,
Sanan Saaren vanhemmille,
Teki kirjan kiirehesti,
Paperin pakon perästä:
"Saako tulla Saarenmaalle,
Saako Saarehen sukua,
Ilman pyssyn pyrkimättä,
Tinaluoin loiskamatta?
Annatko avaimiasi,
Lupaelet lukkujasi?"
Vahatukka linnan vanhin
Katsoi kiusin kirjan päälle, Pahasti paperin päälle,
Kirjan vastahan lähetti:
"En anna avaimiani,
En lupaa lukkujani,
Ilman pyssyn pyrkimättä,
Tinaluoin loiskamatta,
Vaskipallon paukkamatta."
Venäen kunervo viekas,
Ruotsin rohkea kuningas,
Pani pyssyt pyrkimähän,
Tinaluoit loiskamahan,
Vaskipallon paukkamahan.
Niin siellä linnan alla,
Siell' on verta päälle polven,
Tahnaa jalan tasan j.n.e.
Paitsi tätä kappaletta on Hevaan puolella vielä kirjaanpantu pari
katkelmaa, joissa Saaren eli Kronstadtin ohella on Pietarinkin nimi
säilynyt. Toisessa se kohta kuuluu:[333]
Tahtoi tulla tälle maalle,
Tahtoi Saarehen salaa,
Petoksella Petteriin,
Ilman pyssyn pyrkimättä,
Ilman luoin loiskamatta,
Vaskipallon palkkamatta.
Selviä jälkiä siitä, että tämä runo todella on kulkenut tuon pitkän
matkan Inkerinmaalta Venäjän-Karjalaan, on säilynyt edellä esitetyssä
Petrin virressä. Jo Suomen Itä-Karjalan toisinnoissa esiintyy sekä
kiireinen kirjan ja pakollinen paperin lähetys että vaatimus päästä
sisään ilman pyssyn pyryämättä,[334] jotka eivät kumpikaan saa
selitystänsä Jaakko Pontuksen runosta. Jälkimmäinen piirre tavataan
myös Pohjois-Aunuksessa vielä enemmän inkeriläisen mukaisena: paitsi
"pyssyn pyrkimättä", myös "tinapallin paiskamatta". Hyvin huomattavaa
on, että nämät säkeet eivät esiinny Vienan läänissä Iivanan, vaan
Kaarlon nimen yhteydessä, joka myös puolestaan todistaisi, että Petrin
virsi on kehittynyt Iivanan virrestä. Sitä vastoin on edellinen piirre
säilynyt, paitsi Keski-Aunuksessa, vielä Vienan läänissä Uhtuella,
jossa sekä Petri että Iivana ynnä molemmat yhdessä esiintyvät.[335] Jos
mainitulla verrattain yleisellä säeparilla, jolle tavataan vastine myös
Kaarle herttuan runossa (B. vv. 47-48):
Lähetti _kirjan kijruhusti_,
Varhain paperin rahdun,
on todistusvoimaa ja jos tahdomme pitää kiinni Iivana nimen
vanhemmuudesta Petriin nähden, niin on runojen keskinäinen suhde
seuraava. Suomen Raja-Karjalassa on Jaakko Pontuksen runo 1600 luvulla
muutettu Iivanan nimelle ja semmoisena kulkeutunut Vienan lääniin.
Sitten on 1700 luvulla Kaarlon virsi vaeltanut Inkerinmaita asti saman
matkan päähän. Mutta Itä-Karjalassa on Iivanan ja Kaarlon runon
sekoituksesta sekä muutamista suorasanaisista muistelmista[336]
muodostunut uusi Petrille omistettu runo, joka vuorostaan on lähtenyt
liikkeelle pohjoista kohti, tavoittanut Vienan läänissä sekä Iivanan
että Kaarlon virret, ja niihin toisinaan uudestaan sekoittunut,
voimatta niitä kuitenkaan enää, niinkuin etelämpänä, kokonaan
syrjäyttää.
Jälkenä Kaarlon virren kauttakulusta lienee lisäksi Pohjois-Aunuksen
Petrin virressä loppu, jossa kuvataan Matti Laurinpojan pakoa ja
Ruotsin "tasapäitten l. lieri-päitten" ruhjomista. Samantapaisia
mainesanoja Ruotsin sotureille tavataan näet Kaarlon virren
toisinnoissa, vaikkei Kantelettaren kokoonpanossa, esim.[337]
_Myssypäit' on myllistetty,
Pyöräpäitä pyöritetty,
Lakkipäitä langetettu_.
Tai:
Lankeavi lakkipäitä,
Pyöräpäitä pyörittävi;
Kehräpäitä kellittävi.
Paitsi tätä Kaarlon virttä löytyy Varsinais-Inkerissä vielä toinen
historiallinen runo, joka luultavasti on samoilta ajoilta.[338] Sitä
lauletaan aivan yleisesti Soikkolassa ja vaikka vaillinaisemmin myös
Narvusissa; mutta Hevaalla on siitä enää hyvin vähän jälkiä, niin että
sitä, samoin kuin Elinan surmarunoa Vesilahdella, voi pitää
paikallisena lauluna, joka ei ole syntymäsijoiltaan ulommaksi
siirtynyt.
Alkusäkeistä ei heti saa selkoa, kumpainen sotapuolue on
päällekarkaajana, niissä näet esiintyvät rinnan:[339]
Venäjän kuningas viekas,
Herra viekas Venhäläinen
ja:
Ruotsin rohkea isäntä t. kuningas,
joskus sekaisinkin:[340]
Ruotsin viekas Venhäläinen.
Milloin jompikumpi kansallisuuksista yksin esiintyy, niin se on aina
Venäläinen. Runon jatko kuitenkin myöhemmin osoittaa, että tässä täytyy
olla puhe ruotsalaisesta päällikköstä, joka:[341]
Hypitti hevosiahan,
Kankaroitti kaarojahan,
Hallia hevosiahan,
Ruskehia ruuniahan,
Valkehia varsojahan,
Meiän maalle tullessahan,
Meiän maalle mairehelle,
Iloiselle Inkerelle,
Leveälle leipämaalle,
Kaunihille kakkumaalle,
Soreahan Soikkolahan.
Sitten kuvataan, kuinka hän täällä:
Mittoi meret miekkoillahan,
Arvoi arsinaisillahan,
Tempoi tervanuorillahan,
Tuon sai syvää merta,
Tuon syvää, tuon hyvää,
Kolkanpään kylän kohalta,
Väärnojan kylän väliltä,
Harjavallan hartialta,
Nenovehen niemyeltä.
Tuohon leirinsä levitti,
Tuohon laati laakerinsa.
Tuossa seisoi seitsen vuotta,
Katseli kaheksan vuotta;
Söi lehmät levätessähän,
Lampahat lamoessahan.
Pitkällinen odotus ja katseleminen on joskus seuraavilla säkeillä
esitetty:[342]
Katsoi ilmat, katsoi kalmat,
Katsoi mättähät merestä,
Katsoi Iivanan mäelle,
Katsoi Narvan kallahille;
Iivanan mäki iloisa,
Narvan kaunis kallahainen.