Onko siis edellä esitettyjen Helka-virsien runollisuus niin köyhä ja
kuiva, niiden runopuku niin vaillinainen ja kieli niin virheellinen,
kuin on väitetty? Niiden sisällys on jo esitetty; mutta tämän
kysymyksen täydellinen ratkaisu vaatii vielä muotopuolen tarkastamista.
Professori Ahlqvist on koettanut todistaa,[183] että vanha runomme
nykyisessä muodossaan ei ole voinut syntyä yhteissuomen aikana, koska
runon mitta säkeissä semmoisissa kuin: "hete heiluva selällä; lasken
lehmäni leholle; vetelete veen kalana" j.n.e., välttämättä edellyttää
karjalanmurteen mukaista kerakkeiden astevaihtelua. Eli toisin sanoen,
sellaisten säkeitten soveltumattomuus n.k. hämäläismurteihin
osoittaisi, että runomme muodollisia vaatimuksia nämät murteet yleensä
eivät voi täyttää.
Mutta aivan yhtäläisen johtopäätöksen, vaikka vastakkaiseen suuntaan,
voisi tehdä semmoisista Helka-virsien säkeistä kuin:
Pesi Jeesuksen jala'at (Mat. 62);
Pane minua, minkäs tahdot (Mat. 67);
Kanssa _kahdeksan_ kesää,
Ynnä _yhdeksän_ suvea (Ink. 8-9);
Niin sä lähde lentämähän (Ink. 36).
Miten mahdottomat ne ovat olleet itäsuomen murteelle muuntaa, osoittaa
paraiten Lönnrotin yritys Kantelettaressa sovittaa Helka-virretkin
Kalevalan "runokielelle". Näiden säkeitten suhteen on hänen täytynyt
joko muuntaa sanan muoto tai koko sana taikka rikkoa runon mitta:
Kiesuksen jalat _pesevi_;[184]
Pane minua, minnes _tahot_;
Kanssa _kaheksan_ keseä, --
Ynnä syksyä _yheksän_;
Niin sä _lähe_ lentämähän.
Toinen murre ei siis itsessään ole toista mahdollisempi mukautumaan
ahtaasen runopukuun; kumpainenkin sen vaikeuksista omalla tavallaan
aivan yhtä hyvin suoriutuu.
Helka-virsille ominaisia kielellisiä ilmiöitä, joita runonrakennuksessa
tulee lukuun ottaa, on vielä huomattava ääntiöiden keski- ja
loppuheitossa. Murteellinen keski-heitto esiintyy verrattain harvoin:
Inkerin virressä _voit'tu_ (= voitettu, v. 19) ja _an'ttu_ (= annettu,
v. 58). Yleisempi on runomittaan vaikuttava loppu-i:n heitto.
Supistuvaisten verbien imperfektissä se on aivan tavallinen: rupes
(Mat. 60), hikos ja leikkas (Loppus. 28, 39, 40); varas se (Ink. 2)
voisi kuitenkin yhtä hyvin olettaa kuuluneen varasi, ja säe: "Karkas
siihen kataja kaunis" (Loppus. 35), olisi parempikin muodossa:
Karkasi kataja kaunis,
jos tälle nähtävästi myöhäsyntyiselle säkeelle on annettava
todistusvoima.
Yhtä selvä on loppu-i:n käyttämättömyys toisen persoonan suffiksissa:
elkiäs (Mat. 47), orihis (Ink. 49), poika-lastas (Mat. 49), muotohitses
(Ink. 15); ainoasti kaksi- ja lyhyttavuisen sanan yhteydessä esiintyy
kerran -si pääte:
Isäsi ikäinen paimen (Mat. 43).
Ensimmäisen persoonan suffiksissa sitävastoin on loppu-i useammin
säilynyt; säännöllisesti yksi- ja kaksitavuisissa sanoissa: vyöni (Ann.
19), sikani (Ann. 13), kannuni (Mat. 30),[185] vaihdellen
kolmetavuisissa: kuolleheni (Ink. 11), Lalmantini (Ink. 39), mutta
hamehen' (Ann. 17),[186] ja samoin nelitavuisissa, vaikka päinvastoin:
veljykäisen' (Ink. 48), näärämiehen' (Ink. 53), pellopaitan' (Ann. 15),
kauppamiehen' (Ann. 23), mutta pahempatani, parempatani (Ink. 13-14),
siis riippuen ensi tavuun ääntiön pituudesta.
Näitä kielellisiä seikkoja lukuunottaen ei Helka-virsistä ole
löydettävissä monta varsinaisesti virheellisenä pidettävää säettä.
Lyhyt ensi tavuu nousussa tavataan tosin muutamia kertoja:
Sano kaikki, _mitäs_ tiedät (Mat. 48);
Siit _olis_ pappi paras tullut (Mat. 58);
Jos sa lienet _kala_parvi (Ink. 37).[187]
Mutta nämät harvat virheet voivat olla myöhemmin runoon tehtyjä.
Ainakin kolmannen säkeen voi Inkerinmaan toisinnoista päättäen arvata
alkuaan kuuluneen:
Jos lienet kalainen parvi.
Toiselle löytyy Leinon lesken runossa alkuperäisempi muoto. Ja
ensimmäisen on Lönnrot kukaties oikein korjannut, muuttamalla
Kantelettaressa mitäs sanan muotoon minkä. Sitä paitsi eivät paraatkaan
itäsuomen runoseudut ole vapaita juuri tämäntapaisesta runomitaliisesta
virheestä. Liian raskas tai kevyt ensi tavuu tavataan myös toisinaan,
esim.