HILDE. Ottaisitko Lyngstrandin, jos hän kosisi sinua?
BOLETTE. Oletko hassu?
HILDE. Tarkoitan tietysti ellei hänellä olisi tuota iankaikkista
vammaa. Ja ellei hänen täytyisi kuolla niin pian. Ottaisitko silloin?
BOLETTE. Minusta olisi viisainta että sinä hänet ottaisit.
HILDE. Ei, siitä ei tule mitään. Mieshän on rutiköyhä. Hänhän ei voi
elättää itseäänkään.
BOLETTE. Miksi siis puhut niin paljon hänestä?
HILDE. Vamman tähden, tietysti.
BOLETTE. En ole juuri huomannut, että sinä säälisit häntä sen vuoksi.
HILDE. Enhän minä säalikkään. Mutta minusta on vaan niin
houkuttelevaa. --
BOLETTE. Mikä?
HILDE. Katsella häntä ja saada hänet vakuuttamaan, ettei se ole
vaarallista. Ja että hän matkustaa kerran ulkomaille ja että hänestä
tulee suuri taiteilija. Tuohon kaikkeen hän uskoo ja on niin kumman
itsetyvtyväinen. Siitä ei kuitenkaan tule mitään. Ei kuuna päivänä. Hän
ei elä niin kauan. Se on minusta niin jännittävää ajatella.
BOLETTE. Jännittävää!
HILDE. Niin, minusta se on hyvin jännittävää. En voi auttaa sitä.
BOLETTE. Hyi, Hilde, sinä olet oikein paha tyttö!
HILDE. Vaikka olisinkin! Uhallakin! (Katsoo laaksoon.) Vihdoinkin!
Arnholm ei oikein pidä kiipeämisestä. (Kääntyy.) Niin, nytpä muistan:
tiedätkös mitä huomasin hänestä päivällistä syödessämme?
BOLETTE. No?
HILDE. Ajatteles, -- hänen hiuksensa alkavat jo lähteä -- täältä
päälaelta.
BOLETTE. Loruja! Se ei ole totta.
HILDE. Onpas. Ja sitten on hänellä jo ryppyjä tässä silmäin ympärillä.
Hyvänen aika, kuinka sinä saatoitkin olla niin rakastunut häneen,
silloin kun hän oli sinun opettajasi!
BOLETTE (Hymyilee.) Niin, voitko ymmärtää? Muistelen kerran oikein
itkeneeni sentähden, että hän sanoi Bolettea rumaksi nimeksi.
HILDE. Niin, kukapa uskoisi! (Katsoo jälleen alas.) Ei. Mutta katsoppas
nyt tuota, sinäkin. Nyt "merenneito" tepastelee Arnholmin rinnalla ja
puhelee hänen kanssaan. Eikä isän kanssa. Luulenpa etteivät nuo kaksi
katsele karsaasti toisiinsa.
BOLETTE. Sinun tulisi hävetä, Hilde, kerrankin oikein hävetä. Kuinka
voit päästää suustasi jotain semmoista? Ja juuri nyt kun meidän välimme
oli parantunut --
HILDE. Kyllä kai! Kaikkea sinä kuvitteletkin! E-ei! meidän välimme ei
tule ikäpäivänä hyväksi, sillä hän ei suoraan sanoen sovi meille.
Emmekä me hänelle. Herra ties, miksi isä toikin hänet taloonsa! Minua
ei ihmetyttäisi, vaikka hänen päähänsä jonakin päivänä pistäisi ruveta
hulluksi.
BOLETTE. Hulluksi? Mitä sinä puhutkaan!
HILDE. Oh, kummempia on kuultu. Hänen äitinsäkin tuli hulluksi. Ja
kuolikin hulluna, tiedän mä.
BOLETTE. Ja joka paikkaan sinä pistät nokkasi. Mutta älä nyt lavertele
siitä muille. Ole nyt kiltti -- isän tähden. Kuuletko, Hilde?
(Wangel, Ellida, Arnholm ja Lyngstrand tulevat ylös oikealta.)
ELLIDA (Osoittaa perälle.) Tuolla se on?
ARNHOLM. Niin, sielläpäin se varmaankin on.
ELLIDA. Ja etäämpänä on meri.
BOLETTE (Arnholmille.) Eikö täällä ylhäällä ole kaunista?
ARNHOLM. SuurenmoistaI Mikä ihana näköala!
WANGEL. Te ette varmaankaan ole ennen käynyt täällä?
ARNHOLM. En, en koskaan. Ja tuskin siihen aikaan tänne olisi
päässytkään. Silloin ei ollut tietä minkäänlaista.
WANGEL. Muista varustuksista puhumattakaan. Kaikki mukavuudet olemme
saaneet vasta viime vuosina.
BOLETTE. Tuolta "Luotsikukkulalta" on näköala vielä suurenmoisempi.
WANGEL. Menemmekö sinne, Ellida?
ELLIDA (Istuu kivelle.) Kiitos. Minä jään tähän. Mutta menkää te muut.
Istun täällä sen aikaa.
WANGEL. Minä jään sinun luoksesi. Voivathan tytöt opastaa herra
Arnholmia.
BOLETTE. Lähdettekö meidän kanssamme, herra Arnholm?
ARNHOLM. Hyvin mielelläni. Onko sillekin kukkulalle tie?
WANGEL. On. Hyvä ja leveä tie.
HILDE. Tie on niin leveä, että kaksi henkeä voi mukavasti kulkea
käsikynkässä.
ARNHOLM. (Leikillisesti.) Voiko siihen luottaa, pikku neiti
(Bolettelle.) Mitäs jos me koettaisimme.
BOLETTE (Pidätellen hymyään.) Koetetaan vaan! (Menevät käsikynkässä
vasemmalle.)
HILDE (Lyngstrandille.) Menemmekö mekin?
LYNGSTRAND. Käsikynkässäkö --?
HILDE. Miksei! Minulla ei ole mitään sitä vastaan.
LYNGSTRAND (Ottaa hänen kätensä ja hymyilee tyytyväisesti.) Tämäpä on
oikein hassun hauskaa.
HILDE. Hassun --?
LYNGSTRAND. Tämähän näyttää siltä, kuin olisimme kihloissa.
HILDE. Ette varmaankaan koskaan ole kävellyt käsikoukussa naisen
kanssa, herra Lyngstrand? (Menevät vasemmalle.)
WANGEL (Seisoo tornin luona.) Rakas Ellida, nyt saamme olla hetkisen
kahdenkesken.
ELLIDA. Niin, tule istumaan tähän viereeni.
WANGEL (Istuutuu.) Täällä on niin rauhallista. Puhelkaamme nyt.
ELLIDA. Mistä?
WANGEL. Sinusta, Ellida ja meidän keskinäisestä suhteestamme. Näen
kyllä, ettei se voi jäädä tälleen.
ELLIDA. Mikä sen voisi muuttaa?
WANGEL. Keskinäinen luottamus, rakkaani. Täysi yhteiselämä -- niinkuin
ensi aikoina.
ELLIDA. Oh, jos se voisi palata! Mutta se on mahdotonta!
WANGEL. Luulen ymmärtäväni, mitä tarkoitat. Siitä mitä silloin tällöin
olen kuullut sinun suustasi, luulen päässeeni ajatustesi perille.
ELLIDA (Kiihkeästi.) Sitä et ole! Älä sano että sinä ymmärrät minua --!
WANGEL. Luulen sentään. Sinulla on rehellinen luonne, Ellida.
Uskollinen sydän --
ELLIDA. Niin, niin minulla on.
WANGEL. Ja sen aviosuhteen, jossa sinä voit tuntea itsesi onnelliseksi
ja turvalliseksi, tulee olla täydellinen ja eheä.
ELLIDA (Katsoo häneen jännitettynä.) Niin -- entä sitten!
WANGEL. Sinä et ole luotu kenenkään toiseksi vaimoksi.
ELLIDA. Kuinka tulit ajatelleeksi sitä juuri nyt?
WANGEL. Olen jo usein sitä aavistanut. Tänään se lopullisesti minulle
selveni. Lasten muistojuhla -- sinä pidit minua jonkinlaisena heidän
rikostoverinaan -- no niin -- miehen muistot eivät niin helposti
haihdukaan. Eivät minun ainakaan. En ole sellainen.
ELLIDA. Sen tiedän. Hyvin sen tiedän.
WANGEL. Mutta yhtä kaikki sinä erehdyt. Sinusta tuntuu melkein siltä,
kuin lasten äiti yhä eläisi. Ikäänkuin hän näkymättömänä olisi meidän
keskellämme. Luulet, että minun sydämeni on jaettuna hänen ja sinun
välillä. Se ajatus vaivaa sinua. Sinusta meidän suhteessamme on
ikäänkuin jotain epäsiveellistä. Sentähden et enää voi -- tahi et enää
tahdo elää minun vaimonani.
ELLIDA (Nousee.) Sinä olet huomannut kaiken tämän? Olet selvillä tästä
kaikesta?
WANGEL. Tänään olen vihdoin päässyt siitä täysin selville. Kokonaan.
ELLIDA. Kokonaan, sanot. Ob, älä usko...
WANGEL (Nousee.) Rakas Ellida, minä tiedän kyllä, että tässä ei ole
vielä kaikki.
ELLIDA (Tuskallisesti.) Sinä tiedät, että siinä on muutakin?
WANGEL. Tiedän. Että sinä et kestä enää tätä ympäristöä. Tunturit
painavat ja tukahuttavat mieltäsi. Täällä ei ole kylliksi valoa. Ei
tarpeeksi taivasta ympärilläsi. Tuulessa ei tarpeeksi väkeä ja voimaa.
ELLIDA. Se on totta, Wangel. Yöt päivät, kesät talvet minua vaivaa
kalvava meren kaipuu.
WANGEL. Tiedän sen, rakas Ellida. (Laskee kätensä hänen päälaelleen.)
Ja sentähden onkin minun sairas lapsiraukkani jälleen pääsevä omiin
oloihinsa.
ELLIDA. Mitä sinä tarkoitat?
WANGEL. Tarkoitan mitä sanoin. Me muutamme.
ELLIDA. Muutamme!
WANGEL. Niin. Johonkin aavan meren rannalle, johonkin, jossa sinä
tunnet olevasi oikein kotona, oikein omissa oloissasi.
ELLIDA. Rakas Wangel, älä ajattele semmoista. Sehän on mahdotonta. Sinä
et voi elää onnellisena missään muualla kuin täällä.
WANGEL. Mitä minusta... Ja sitäpaitsi, -- luuletko, että minä voisin
elää onnellisena täällä -- ilman sinua?
ELLIDA. Mutta olenhan minä täällä. Ja tänne minä jään. Olenhan minä
alati sinun.
WANGEL. Oletko todella, Ellida?
ELLIDA. Älä puhu muuttamisesta. Täällä on sinun työsi ja harrastuksesi.
Täällä kaikki, jonka eteen elät ja toimit. Koko elämäntehtäväsi on
täällä.
WANGEL. Sanoinhan, etten välitä siitä. Me muutamme pois, pois meren
rannalle. Se asia on nyt päätetty, rakas Ellida.
ELLIDA. Ja mitä luulet meidän sillä voittavan?
WANGEL. Sinä voitat terveyden ja rauhan.
ELLIDA. Tuskin. Entä sinä itse. Ajattele toki itseäsikin. Mitä sinä
itse voittaisit?
WANGEL. Voittaisin jälleen sinut, Ellida.
ELLIDA. Sitä et voi! Et, et, sinä et voi sitä, Wangel. Sehän on juuri
kauheinta. Sehän se saa minut epätoivoon.
WANGEL. Voimme koettaa ainakin. Jos kerran täällä haudot tuollaisia
ajatuksia, niin ei todellakaan ole muuta pelastusta kuin -- pois
täältä. Ja kuta pikemmin, sen parempi. Se asia on nyt päätetty.
ELLIDA. Jumalan tähden ei, ei! Ennemmin kerron sinulle kaikki tyyni.
Kaikki, kaikki.
WANGEL. Niin, Ellida, tee se!
ELLIDA. Sinä et saa tehdä itseäsi onnettomaksi minun tähteni. Varsinkin
kun se ei kuitenkaan meitä auttaisi.
WANGEL. Sinä lupasit kertoa minulle kaikki tyyni. Kaikki, kaikki.
ELLIDA. Minä kerron niin hyvin kuin taidan, kuin itse käsitän ja
tiedän. Istu tähän minun viereeni. (Istuutuvat kivelle.)
WANGEL. No niin, Ellida? -- Siis?
ELLIDA. Silloin kun tulit luokseni sinne ulkoluodolle ja pyysit minua
vaimoksesi, -- silloin sinä puhuit niin avosydämisesti ja rehellisesti
ensimäisestä avioliitostasi. Sinä sanoit sen olleen niin onnellisen.
WANGEL. Niin se oli.
ELLIDA. Sen uskon, rakas ystävä. Siitä syystä en sitä nyt
mainitsekkaan. Tahdon vaan johdattaa mieleesi että minäkin puolestani
olin suora ja vilpitön sinua kohtaan. Sanoin peittelemättä, että kerran
ennen olin ollut rakastunut erääseen toiseen. Että me tavalla olimme jo
olleet kiilloissakin.
WANGEL. Kihloissa --?
ELLIDA. Niin, jotain sellaista se oli. Mutta me erosimme pian. Hän
matkusti pois. Ja senjälkeen minä tein lopun siitä suhteesta. Kaiken
tämän kerroin sinulle.
WANGEL. Mutta, rakas Ellida, miksi kaivat tuon uudestaan esille?
Oikeastaanhan koko seikka ei koske minua. Enhän ole koskaan edes
kysynyt kuka hän oli.
ELLIDA. Et, sitä et ole kysynyt. Sinä olet aina ollut niin
hienotunteinen minua kohtaan.
WANGEL (Hymyilee.) No tässä tapauksessa -- voisinhan kysymättäkin sanoa
hänen nimensä -- --
ELLIDA. Hänen nimensä!
WANGEL. Eihän Skjoldvikissä ja sen ympäristössä ollut montakaan
arvailtavaa. Tahi oikeammin siellä oli vain yksi --
ELLIDA. Sinä luulet että se oli -- Arnholm.
WANGEL. Niin, ja eikö ollutkin?
ELLIDA. Ei!
WANGEL. Eikö? Sitten minun arvaamiskykyni on lopussa.
ELLIDA. Muistatko vielä, että myöhään eräänä syksynä saapui suuri
amerikkalainen laiva haaksirikkoisena Skjoldvikiin?
WANGEL. Muistan, varsin hyvin. Saman laivan kapteeni löydettiin eräänä
aamuna murhattuna hytissään. Minä itse toimitin ruumiinavauksen.
ELLIDA. Niin, sinä sen toimitit.
WANGEL. Ja alaperämies oli kaikesta päättäen murhaaja.
ELLIDA. Sitä ei kukaan voi tietää. Sitä ei koskaan saatu selville.
WANGEL. Siitä ei kuitenkaan ole epäilystä. Miksi hän muuten olisi
hukuttautunut?
ELLIDA. Hän ei hukuttautunut. Hän matkusti pohjoiseen eräässä
pohjoislinjan laivassa.
WANGEL (Hämmästyen.) Mistä sinä sen tiedät?
ELLIDA (Tuskallisesti.) Tiedän, Wangel, -- sillä juuri sen miehen
kanssa minä olin -- kihloissa.
WANGEL (Hypähtää ylös.) Mitä sanot! Onko se mahdollista?
ELLIDA. On. Niin on asia. Juuri hänen kanssaan.
WANGEL. Mutta Herran nimessä, Ellida! -- Kuinka sinä semmoiseen saatoit
puuttua! Mennä kihloihin moisen miehen kanssa! Ventovieraan! Mikä hänen
nimensä olikaan?
ELLIDA. Silloin hän sanoi itseään Frimaniksi. Mutta myöhemmin
kirjeissään Alfred Johnstoniksi.
WANGEL. Mistäpäin hän oli kotoisin?
ELLIDA. Ruijasta hän sanoi. Oikeastaan hän oli syntyisin Suomesta.
Lapsena hän oli siirtynyt tänne -- isänsä kanssa, luulen.
WANGEL. Kainulainen siis.
ELLIDA. Niin heitä kutsuttanee.
WANGEL. Mitä muuta tiedät hänestä?
ELLIDA. Ainoastaan, että hän hyvin nuorena oli lähtenyt merille. Ja
että hän oli ollut pitkillä matkoilla.
WANGEL. Etkö mitään muuta?
ELLIDA. En. Me emme koskaan puhuneet sellaisista asioista.
WANGEL. Mistä te sitten puhuitte?
ELLIDA. Enimmäkseen merestä.
WANGEL. Merestä siis?
ELLIDA. Myrskystä ja tyvenestä. Meren mustista öistä. Ja sen
häikäisevistä päivistä, kun aurinko kimmellyttelee ulapoita. Vaan enin
puhelimme valaskaloista ja mursuista ja hylkeistä, jotka lyövät
leikkiään puolipäivän helteessä. Ja sitten puhelimme kalalokeista ja
kotkista ja muista merilinnuista. Ajatteles, kuinka kummallista, --
puhellessamme näistä, minusta tuntui ikäänkuin kaikki, sekä merieläimet
että linnut, olisivat sukua hänelle.
WANGEL. Entä sinä itse?
ELLIDA. Niin, minusta tuntui kuin melkein itsekin olisin ollut samaa
sukua.
WANGEL. Niin, niin. -- Ja sitten sinä menit kihloihin hänen kanssaan?
ELLIDA. Menin. Hän sanoi, että minun täytyy tehdä se.
WANGEL. Täytyy? Eikö sinulla siis ollut omaa tahtoa?
ELLIDA. Ei, hänen läsnäollessaan. Oh -- jälestäpäin minusta kaikki
tuntui ihan käsittämättömältä.
WANGEL. Olitteko usein yhdessä?
ELLIDA. Emme. Emme usein. Kerran hän tuli meille katselemaan majakkaa.
Silloin minä tutustuin häneen. Ja senjälkeen tapasimme toisemme silloin
tällöin. Mutta sitten tapahtui tuo kapteenin murha. Ja silloinhan hänen
täytyi matkustaa.
WANGEL. Niin, niin. Kerroppas siitä vähän tarkemmin!
ELLIDA. Se tapahtui varhain päivän koittaessa. Minä sain kirjelipun. Ja
siinä hän käski minun tulla luokseen Bratthammeriin, -- tiedäthän,
tuolle särkälle, joka on majakan ja Skjoldvikin välissä.
WANGEL. Ja sinä menit?
ELLIDA. Menin. En voinut muuta. Ja sitten hän kertoi tappaneensa yöllä
kapteenin.
WANGEL. Hän sanoi siis sen itse. Tunnusti suoraan?
ELLIDA. Aivan suoraan. Mutta hän sanoi tehneensä vaan, mitä oikeus ja
kohtuus vaati.
WANAGEL. Oikeus ja kohtuus? Mistä syystä hän sitten murhasi hänet?
ELLIDA. Sitä hän ei ilmaissut. Sanoi vaan ettei sitä voi kertoa
minulle.
WANGEL. Ja sinä luotit yksinkertaisesti hänen sanaansa?
ELLIDA. Niin, en olisi silloin voinut edes epäillä häntä. No niin,
hänen täytyi lähteä. Mutta kun hän oli jäähyväisiä sanomassa -- ei,
sinä et koskaan voi arvata, mitä hänen päähänsä silloin juolahti?
WANGEL. No? Annahan kuulla!
ELLIDA. Hän otti taskustaan avainrenkaan ja sormestaan sormuksen, jota
hän tavallisesti aina käytti. Minulta hän niinikään otti pienen
sormuksen, joka sattumalta oli mukanani. Nämä molemmat sormukset hän
pujotti avainrenkaaseen. Ja sitten hän sanoi että nyt hän vihkii meidät
molemmat yhteen meren kanssa.
WANGEL. Vihkii --?
ELLIDA. Niin hän sanoi. Ja samassa hän heitti sormukset niin kauvas
kuin jaksoi meren selälle.
WANGEL. Ja sinä, Ellida? sinä suostuit siihen?
ELLIDA. Ajattelehan, silloin minusta oli kaikki niinkuin olla piti.
Mutta Jumalan kiitos, sitten hän lähti pois -- ja --
WANGEL. Ja kun hän oli lähtenyt --?
ELLIDA. No, voit arvata, että minä piankin toinnuin ja tulin taas
järkiini. Tulin huomaamaan miten hullua ja mieletöntä kaikki oli ollut.
WANGEL. Sinä mainitsit äsken jotain kirjeistä. Olet siis kuullut
hänestä sen jälkeen?
ELLIDA. Olen. Ensin vain pari riviä Arkangelista. Niissä hän vain
ilmoitti lähtevänsä Amerikkaan. Ja ilmoitti samassa mihin voisin
lähettää vastauksen.
WANGEL. Vastasitko sinä?
ELLIDA. Heti. Kirjoitin tietysti, että välimme nyt oli lopussa. Ja että
hänen ei pitäisi enään ajatella minua, niinkuin en minäkään enään
ajattele häntä.
WANGEL. Kirjoittiko hän uudestaan siitä huolimatta?
ELLIDA. Niin, hän kirjoitti siitä huolimatta?
WANGEL. Ja mitä hän vastasi siihen, mitä olit sanonut?
ELLIDA. Ei sanallakaan hän siihen koskenut. Hän ei ollut tietävinään,
että minä olin rikkonut välimme. Kirjoitti vaan aivan tyynesti ja
varmasti, että minun tuli odottaa häntä. Ja sanoi tulevansa minua
noutamaan, niin pian kuin vain voisi. Ja silloin minun pitäisi
viipymättä tulla hänen luokseen.
WANGEL. Hän ei siis tahtonut luopua sinusta?
ELLIDA. Ei. Silloin minä kirjoitin uudelleen. Melkein sanasta sanaan
samoin kuin ensi kerralla. Tahi vielä jyrkemmin.
WANGEL. Silloin kai hän jätti sinut rauhaan?
ELLIDA. Ei, älä uskokaan. Kirjoitti vaan yhtä tyynesti kuin ennenkin.
Eikä nytkään sanaa siitä, että olin rikkonut välimme. Silloin huomasin,
että oli turha jatkaa. En kirjoittanut hänelle enään.
WANGEL. Etkä enään kuullut hänestä mitään?
ELLIDA. Kuulin. Sain vielä kolme kirjettä senjälkeen. Toisen hän
kirjoitti Kaliforniasta, toisen Kiinasta. Hänen kaikkein viimeinen
kirjeensä oli Australiasta. Silloin hän sanoi menevänsä kultakentille.
Vaan sen jälkeen en ole kuullut hänestä mitään.
WANGEL. Sillä miehellä on ollut kummallinen valta sinuun, Ellida.
ELLIDA. Oi on, on! Hän on kammottava ihminen!
WANGEL. Sinä et saa enään ajatella häntä. Et koskaan! Kuuletko, rakas,
rakas Ellida! Lupaa se minulle. Nyt me koetamme toisenlaista
parannuskeinoa. Siihen tarvitaan raittiimpaa ilmaa kuin on täällä
vuonon pohjassa. Suolaista, karkaisevaa meri-ilmaa, rakkaani! Mitä
siitä arvelet?
ELLIDA. Oi, älä puhu siitä. Heitä se kokonaan mielestäsi! Se ei
kuitenkaan auttaisi minua. Minä tunnen niin hyvin, -- etten saisi
sielläkään sitä mielestäni karkoitetuksi.
WANGEL. Mitä, armaani? -- mitä sinä oikeastaan tarkoitat?
ELLIDA. Sitä kammottavaa, sitä käsittämätöntä voimaa, joka minun
sieluani hallitsee --
WANGEL. Mutta sinähän olet jo vapautunut siitä. Silloin kun teit lopun
siitä suhteesta. Kaikkihan on iäksi ohi.
ELLIDA (Hypähtää paikaltaan.) Ei, se se juuri on kauheata! Se ei ole
ohi.
WANGEL. Eikö?
ELLIDA. Ei, Wangel, -- se ei ole ohi! Minä pelkään, ettei se
milloinkaan mene ohi. Ei koko elämässäni!
WANGEL (Tukahutetulla äänellä.) Tarkoitatko, ettet syvimmässä
sydämessäsi koskaan ole voinut unhoittaa tuota vierasta miestä?
ELLIDA. Minä olin jo unhoittanut hänet. Mutta sitten tuntui kuin hän
olisi tullut takaisin.
WANGEL. Onko siitä kauvan?
ELLIDA. Noin kolme vuotta. Taikka vähän enemmän. Silloin kun odotin
lasta.
WANGEL. Ah silloin! Niin Ellida, nyt minulle alkaa selvitä yksi ja
toinen seikka.
ELLIDA. Sinä erehdyt, ystäväni. Sitä mikä minuun on tullut -- oh,
pelkään ettei sitä kukaan voi milloinkaan selittää.
WANGEL (Katsoo surullisesti häneen.) Minun luonani olet sinä elänyt
kolme pitkää vuotta ja ajatuksissasi rakastanut toista miestä! Toista!
Et minua, -- vaan toista!
ELLIDA. Sinä erehdyt. Minä en rakasta ketään muuta kuin sinua.
WANGEL (Tukahutetulla äänellä.) Minkätähden et siis koko tänä aikana
ole tahtonut elää minun kanssani yhdessä, vaimonani?
ELLIDA. Minä en uskalla sen kammon tähden, joka tuosta tuntemattomasta
miehestä virtaa.
WANGEL. Kammon?
ELLIDA. Niin, kammon. Semmoisen selittämättömän kauhun, jommoista vain
meri voi luoda. Sillä tiedä, Wangel, nyt tahdon kertoa... (Kaupungin
nuorisoa, palaten takaisin vasemmalta; tervehtivät ja menevät oikealle.
Nuorten joukossa Arnholm, Bolette, Hilde ja Lyngstrand.)
BOLETTE (Ohitse mennessään.) Kas! Vieläkö te istutte täällä ylhäällä?
ELLIDA. Täällä on niin raitista ja vilpoisaa.
ARNHOLM. Me puolestamme aiomme alas tanssimaan.
WANGEL. Hyvä, hyvä. Me tulemme kohta jälestä.
HILDE. Hyvästi siksi aikaa.
ELLIDA. Herra Lyngstrand, odottakaa hetkinen (Lyngstrand pysähtyy.
Arnholm, Bolette ja Hilde menevät oikealle.)
ELLIDA (Lyngstrandille.) Aiotteko tekin tanssia?
LYNGSTRAND. En, rouva. En tiedä uskallanko.
ELLIDA. Parasta, että olette varovainen. Sillä teidän rintanne --
ettehän ole siitä vammasta vielä parantunut.