— Kas! Terve, terve! — huudahti Erkko iloisesti ja työnsi jykevän
ruhonsa Arkadian tupakkahuoneen ovesta sisään. — Hauska tavata pitkästä
kotvasta! Miksi istut täällä niin mietteissäsi?
— Istun syytetyn penkillä, — sanoin levollisesti hymyillen ja nousin
tervehtimään edellisenä keväänä valittua uutta johtokunnan jäsentä.
— Onko jotakin tapahtunut sitten? — kysyi runoilija kiinteästi. —
Täällä pitäisi olla johtokunnan kokous. Sitä varten olen tullut.
— Paina puuta sitten ja lyhennä odotusaikaasi! — sanoin ja asetin
tuolin pöydän ääreen. — Jos istut tuossa, niin näet milloin toiset
tulevat. Vielä ei ole saapuvilla muita kuin Bergbom ja minä — syytetty.
— Älä, veljeni! Leikkiäkö lasket — vai? — kysyi Erkko epäillen. — Sinun
täsmällisyydessäsi ei mahda olla vikaa?
— Nyt olen kuitenkin kaatanut täsmällisyyden lasikuorman, jota olen
koettanut pitää keskellä tietä huonollakin kelillä, — sanoin niin
kevyesti, että itsekin ihmettelin levollisuuttani. — Olen, näetkös,
tyhmää alkujuurta kuin Esko.
Laskettuamme pari leikkisanaa tyhmästä rehellisyydestä pyysi Erkko
selvää selostusta kaikista asiaa koskevista tapahtumista.
— Jos minun pitää sinut hirttää, niin olisi lysti tietää, miksi sen
teen, — sanoi Erkko hyväntuulisena.
Kerrottuani kaikki tapaukset järjestään kuin leipää syöden, sanoin
samalla, että samanlainen selostus on olemassa kirjallisessa muodossa
Bergbomin hallussa.
— Siihen ei ole muuta lisättävää kuin ne seikat, mitkä voin todistaa, —
sanoin lopuksi. — Sakkokirja näyttää, etten ylimalkaan ole huolimaton
velvollisuuksissani. Työjärjestys näyttää, ettei minua ole tarvittu
tänä aikana. Ja loppujen lopuksi voin todistaa, ettei sähkösanomani
tullut perille keskellä yötä, vaan illalla. Näitä tosiasioita vastaan
ei Bergbom ole edes yrittänytkään väittää. Olen täällä syytetyn
penkillä, tietämättä mistä minua oikeastaan syytetään. Pelkään, että
saatte hirttää minut noin vain muuten, lystiksenne ja ajan kuluksi.
— Oletko varma, ettei mitään muuta tässä ole? — kysyi Erkko hyvin
vakavana.
— Olen, — sanoin tiukasti. — Jos jotakin muuta tähän lisätään, mitä
ikinä se olkoonkin, on se silkkaa valhetta, ja minä vaadin, että saan
todistaakin ne valheiksi tai että ne minun läsnäollessani todistetaan
tosiksi. Ja vielä! Matka oli ylen tärkeä! Kävin tapaamassa isääni.
Erkko tuli yhä vakavammaksi eikä puhunut vähään aikaan mitään.
— Jos näin on asia, jota en ollenkaan epäile, sillä luulenpa tuntevani
sinut aika hyvin, niin sanon etukäteen, että tästä tulee omituisin
kokous, missä ikinä olen ollut.
— En minäkään ole ollut ennen syytetyn penkillä, sanoin leikkiä
laskien. — Syyttäjänä kyllä useilla käräjillä. — No, nyt tulivat
tuomarit! Oletko hyvä ja sanot sitten, jos minua kaivataan, että minut
tavataan täältä?
— Kyllä sanon, — sanoi Erkko lyhyesti ja lähti kokoukseen.
Odottelin hyvin kauan ja rupesin ajattelemaan poislähtöä, kun Erkko
vihdoin palasi luokseni.
Huomasin heti, että hän oli hyvin vaivaantuneen näköinen eikä tietänyt
oikein miten sanansa asettaisi.
— En tule omasta aloitteestani! — puheli hän vitkaan ja tavallista
matalammin. — He pyysivät minua ottamaan selvää tai tiedustamaan
sinulta, suostuisitko kärsimään pienen sakon tästä?
— Mistä rikoksesta?
— Siitä kai, ettet palannut lupaamanasi päivänä.
— Olisinhan palannut, jos olisi sähköteitse käsketty! Tiedäthän sen!
Onko siellä luettu minun selitykseni?
— Ainakin siitä jotakin luettiin.
— Vai niin! Ja minua tahdotaan sakottaa?
— Niin! Esimerkin vuoksi 42 markalla! — sanoi Erkko vastahakoisesti. —
Jos siihen suostuisit, niin kaikki olisi taas hyvin.
— Pyydettiinkö sinua viemään minun vastaukseni johtokuntaan? — kysyin
osaaottavasti.
— Pyydettiin — ja minä otin tämän tehtävän vastahakoisesti.
— Mutta teetkö sen kuitenkin, jos nyt minäkin pyydän? — kysyin
lämpimästi.
— Teen varmasti, - sanoi Erkko lujasti.
— Tarkkaa siis! — puhuin tiukasti ja lyhyesti. — He puhuvat
esimerkistä! Minäkin puhun! Esimerkin vuoksi en maksa mitään sakkoa,
joka on mielivalloin määritelty ja keksityn syytöksen perustalla
langetettu. Rikosta ei ole olemassa, koska en ole ilman lupaa
poistunut paikkakunnalta. Omin luvin en ole myöskään viipynyt yli
ajan, koska ei kutsuttu takaisin, vaikka siitä kysyin. Näistä syistä
en alistu sakotettavaksi! Mutta jos kaikesta huolimatta tahdotaan
jotakin ohjesääntöjen kohtaa minuun sovelluttaa, niin huomautan,
että ohjesäännöissä puhutaan myös kaikkein räikeimmän tapauksen
rankaisemisesta. Sellainen rankaisumuoto on erottaminen. Erottakoot,
jos tekoni kerran pidetään rikollisena! Se on korkein rangaistus,
mihin johtokunta kykenee pääsemään. Sakkoon en alistu, en paremmin
penniin kuin markkaankaan! En senkään tähden, että olen kuusi vuotta
täyttänyt kaikki velvollisuuteni täällä yhtä alttiisti kuin kuka
tahansa ja kantanut työstäni palkkaa, joka ei koskaan ole riittänyt
vaatimattomaankaan toimeentuloon. Pitäisikö vielä lainata rahoja
sakkoihinkin, joita ei huolimattomuus ole aiheuttanut, vaan joita
käsittämätön hyökkäyshalu minulle sälyttää. Kaikki tuttavani tietävät,
että Bergbom tahtoo nujertaa minut tavalla tai toisella. Minäkin
sen tiedän, vaikkakaan en ymmärrä syytä. Mutta olkoot hänen syynsä
mitkä tahansa, niin tästä aidasta ei hän ainakaan tule yli! Miksi ei
erottaa? Siihen kai Bergbom kuitenkin tähtää. Myönnän, että laki on
niin kuin se luetaan. En siitä kiistele. Sanon vain, että ainoastaan
erottamiseen alistun. Mutta jos tästä sanastani ei välitetä, vaan
siitä huolimatta aiotaan minulle sälyttää sakko, niin ymmärrän sen
kuitenkin erottamiseksi — erottamiseksi samasta hetkestä, jolloin
saan sakottamisesta tiedon. Siis tästä hetkestä — jos olet niin
ystävällinen, että tiedotat minulle kokouksen päätöksen. Näin on sanani!
— Tällaisenako vien sen johtokuntaan? Niinkö haluat? — kysyi Erkko
synkkänä.
— Sanasta sanaan, jos muistat. Ajatus kai ainakin oli selvä? Ei muuta
rangaistusta kuin erottaminen! Ja sakko on erottaminen. Nyt en enää
jää tänne. Menen ravintolan puolelle. Siellä tapaat minut, jos viitsit
poistua sen kautta.
— Varmasti tulen, - sanoi Erkko ja palasi kokoukseen.
Menin ravintolan puolelle kuin keventyneenä. Tunsin selvästi, että oli
tultu johonkin ratkaisevaan kohtaan. Tapahtuipa sitten erottaminen tai
mikä muu muutos tahansa, niin muutos tulisi kuitenkin siihen ikuiseen
ja tyhjänpäiväiseen hankaukseen, joka ei enää sellaisena voinut
pitemmälle jatkua.
Vaikka en vielä kertaakaan ollut riidellyt Bergbomin kanssa,
sillä sellaisen räikeyden estivät luonteeni, kotikasvatukseni ja
virastokasvatukseni, jotka kaikki vaativat arvonantoa esimiehelle, niin
elämä alkoi sentään tuntua joskus liian raskaalta, kun riitelemisen
syitä näin etsimällä etsittiin ja myötäänsä koetettiin ärsyttää.
Olotilan kehittymiselle oli nyt pantu este!
Odotellessani Erkkoa mietin itsekseni, mitenkähän tätä kaikkea olisin
levollisesti voinut sietää, ellei Turun ankara koulu olisi ollut
takanani! Olisin ehkä tupsahdellut kuten monet tekivät ja taas käynyt
häntä pystyssä.
Tämä mielikuva hymyilytti minua juuri silloin, kun Erkko saapui. Hänkin
tuli pöytäni ääreen iloisena ja tyytyväisenä.
— Mikä sinua nauratti? — kysyi Erkko.
— Tämän maailman hassuttelu, — sanoin. — Se kai sinuakin ilahduttaa?
— Niin tekee, — puhui Erkko tavallista vilkkaammasti. — Asiasta tuli
täydellinen pannukakku. Erottaminen oli aika pöpö! Se pyyhki sakot ja
pöytäkirjat ja koko kokouksen. Puuha oli vain melua tyhjästä.
— Tottako? — kysyin ihmetellen.
— Totta kai totta! — sanoi Erkko ja muuttui vakavaksi. — Kaikki
oli muuten vähän omituista. Bergbom pysytteli tai ainakin koetti
pysytellä puolueettomana ja ohjaili meitä päätöksiin, joita hän ei
näkynyt vaativan, mutta ei vastustavankaan. Kiihkeä hän ei ollut. Sen
mainesanan voin hänestä antaa. Mutta minä olin niin kiihkeä, että
jos olisi sakotettu, niin olisin vaatinut pöytäkirjaan vastalauseeni
ja samalla ilmoitukseni, että päätös on aiheuttanut minun eroamiseni
johtokunnasta.
— Älä nyt sentään!
— Kyllä vain! — sanoi Erkko. — Asia tuli minulle liian kiusalliseksi.
Näin kaiken tarpeettoman kirkkaasti. Mutta sinun erottamiseesi raukesi
keskustelu. Mitä kukin ajatteli, en tiedä, mutta kokous loppui siihen.
Ja nyt on asia aivan kuin sitä ei olisi ollutkaan.
— Kiitän sinua, — sanoin vakavana. — Jumala tietää, mitä siitä ilman
sinua olisi tullut. Eikä vieläkään ole sanottu, mitä voi seurata. Tämä
oli hirveä tappio Bergbomille. Voin odottaa hänen kostoansa milloin
tahansa.
— En usko, — sanoi Erkko. — Aina ei voi johtokunnalle sälyttää yhtä
ja samaa, eikä hän yksin voine mitään ihmeitä tehdä, jos pysyt
yhtäläisessä vireessä kuin näihin asti.
Tähän päättyi tämä ikävin selkkaus, mikä tähän mennessä oli minua
Arkadiassa kohdannut.
Myöhemmin ei Bergbom koskaan maininnut tätä tapausta, vaikka hyvinkin
pian sain kokea, ettei sen tuottama nöyryytys ollut unohtunut.
Tuskin paria viikkoa oli kulunut, kun eräänä päivänä olin matkalla
pankista lunastamaan muuatta vekseliä, jonka hyväksyjänä oli Bergbom.
Menomatkalla Arkadian kautta jouduin kuitenkin, useitten henkilöitten
läsnäollessa, mitä omituisimman vihanpurkauksen alaiseksi törkeästä
huolimattomuudesta kyseenalaiseen vekseliin nähden. Harkitsemattomat
sanat ryöppysivät niskaani siitä, että hänen oli täytynyt käydä
lunastamassa minun paperini. Eikä Bergbom välittänyt selityksestäni,
että vastahan se tänään lankee maksettavaksi. Syytöstulva jatkui vain
yhä. Kun kysyin, onko paperi nyt hänen hallussaan ja mitä hän aikoi
sille tehdä, sain kipakan vastauksen, että hän jättää sen tietysti
asianajajalle. Silloin luin vekselin summan pöydälle ja pyysin saada
nimeni pois ennen muita toimenpiteitä. Sanaakaan sanomatta Bergbom
kaivoi paperin taskustaan, ja kun asia oli selvitetty, kiitin häntä
tästä ennenkuulumattomasta ystävällisyydestä. Kiihtyneen miehen uhka
muuttui haparoivaan paikalta poistumiseen ja täydelliseen vaikenemiseen.
Olin taas ollut peloittavan optimistinen. Hankaus ei ollutkaan loppunut.