Näyttämön kello soi.
Sen kilinässä on aavemainen ja epätodellinen soinne. En tunne, että
minulla olisi mitään yhteyttä tuohon soittoon, mutta nousen kuitenkin
pukuhuoneen tuolilta, koska teatterin tukkataituri ja ihomaalimestari
sieppaa kaavun harteiltani ja loittonee vierestäni.
Nousen ja vetäisen mustan Daniel Hjort-pukuni kireätä miehustaa vähän
alemmaksi.
Kello soi heti uudelleen.
Sen ääni on kuin voimistunut ensimmäisestä yrityksestään. Nyt se on
kirpeä ja käskevä. Katson kysyvänä ympärilleni, vaikka tiedän selvästi,
ettei minulla ole mitään kysyttävää eikä mitään turvaa missään.
Pukuhuoneen herttainen palvelushenki, vanha ja äidillinen rouva
Kjällman, astuu eteeni mustatöyhtöinen baretti kädessä ja musta kaapu
käsivarrella.
Puvuston ylihoitaja Siina Pastell ehättää väliin ja selittää jotakin
sen tapaista, että ne siellä alhaalla puetaan ylleni sitten kun
tarvitaan. He molemmat kyllä seisovat valmiina kulissien takana.
Kello hurjistuu pärisemään kolmannen kerran.
Nyt se ei enää kutsu eikä käske. Se vaatii ja uhkaa! Sen äänessä on
röyhkeä sävy, joka vaatii ehdotonta tottelemista. Se valtaa kaiken
huomioni.
Koetan kuitenkin ymmärtää mitä naiset äsken selittivät ja nyökkään
heille ystävällisesti.
— Niin, niin! Hirsipuun luona tavataan, — sanon kohteliaasti ja lähden
alas.
Hiljaista puhelua kuulen takanani, mutta en tiedä mitä sanotaan. Tiedän
vain, että on kuljettava portaita alas.
Portaitten juurella työntää tarpeistonhoitaja, rouva Hermans, minulle
kirjan käteen ja hymyilee.
— Vai niin! — sanon hänelle. — Livius! Kas vain tätä piskuista Rooman
historiaa!
— Ajattele, että siinä on vain yksi luku! — sanoo Sala kulkiessaan
ohitse, katsomoa kohti, ja nauraa mennessään.
Herään tästä vähän todellisempaan elämään, ja Salan leppoisa
nauru helpottaa hermojännitystä. Tekee mieli laskea leikkiä
kuolemanahdistuksen uhallakin.
— Tästä Liviuksen historiastako minä siteeraan Vergiliustakin? sanon
hermostuneen iloisesti. — Mitä?
— Onko Hjortissa semmoinen ristiriita? — kysyy Sala ja pysähtyy ovelle.
— Missä rakkauskirje on? — kysyn samassa rouva Hermansilta.
— Kirjan kansien välissä. Samaan satoon tulee tohtori näyttämöltä ja
alkaa puhella sekä Salalle että minulle selittäen, että Livius oli
historioitsija, jota ei sovi ylistää suureksi puhujaksi.
— Mutta — ettehän te ole sitä Liviuksen kirjasta lukenutkaan, — sanoo
tohtori minulle.
— En, — vastaan hyvätuulisena. — Minulla ei ollut harjoituksissa mitään
kirjaa.
Tohtori nauraa ja poistuu Salan kanssa katsomon käytävään.
Jään yksin kulissien taakse seurustelemaan Rooman historian ja filosofi
Hjortin rakkauskirjeen kanssa. Tunnen, että pieni välikohtaus on
paljon sulattanut pelon nostattamaa jäykistymistä. Koenäytäntö on
teatteriinpyrkijälle ilkeä paikka. Kokeilijan edessä ja ympärillä on
vain masentavia asioita. Joitakuita näyttelijöitä ilmaantuu kulissien
väliin tavallisissa omissa puvuissaan. Minä yksin edustan Turun linnan
ja Sigismundin aikakautta. Minä yksin olen talon ulkopuolella. Kaikki
muut ovat sisällä. Niin! Seison korkeitten porttien edessä. Olen kuin
mierolainen Arkadian porttien juurella. Kolkutan, mutta en tiedä,
olenko otollinen.
Olen oikea Daniel Hjort. Romanttinen mietiskelijä, joka ei tunne
itsestään muuta kuin omat mielikuvansa ja valtimonsa kiihkeät lyönnit.
Nekö riittäisivät Stålarmin hoviin ja linnan kavaljeerien parveen
päästämään tuntemattoman miehen? Teologi- ja filosofi-poikanenko
ritarikannusten ja taistelutapparain kalskahtelevaan ympäristöön?
Nuo tuolla, jotka avustavat tätä näytelmää, kuuluvat Arkadian
hovikuntaan. He ovat varmoja itsestään ja asiastaan, mutta minä seison
ulkona, porttien ulkopuolella.
Totta totisesti! Onko tässä kaksi onnetonta Daniel Hjortia?
— Aletaan! kuuluu ääni, joka panee vavahtamaan.
Mutta samassa painuu pääni kirjaa kohti, ja niin käyn näyttämölle
mahdollisimmasti irtaantuneena ilkeästä tilanteesta. Se maineen
permanto, jota astelen ja joka vielä äsken peloitti minua, häipyy äkkiä
mielestäni. Alan ajatella ja tuntea niinkuin olen tottunut ajattelemaan
ja tuntemaan silloin, kun henkeni tuntosarvet ovat Daniel Hjortia
hahmotelleet.
Nostan hitaasti pääni kirjasta ja tuijotan pimeään katsomoon, joka
on musta ja syvä. Mitään ei sieltä näy, eikä mikään minua häiritse.
Kaikkialla on haudan hiljaisuus. Alan: