ARKADIAN PORTTIEN JUURELLA.

Näyttämön kello soi.

Sen kilinässä on aavemainen ja epätodellinen soinne. En tunne, että

minulla olisi mitään yhteyttä tuohon soittoon, mutta nousen kuitenkin

pukuhuoneen tuolilta, koska teatterin tukkataituri ja ihomaalimestari

sieppaa kaavun harteiltani ja loittonee vierestäni.

Nousen ja vetäisen mustan Daniel Hjort-pukuni kireätä miehustaa vähän

alemmaksi.

Kello soi heti uudelleen.

Sen ääni on kuin voimistunut ensimmäisestä yrityksestään. Nyt se on

kirpeä ja käskevä. Katson kysyvänä ympärilleni, vaikka tiedän selvästi,

ettei minulla ole mitään kysyttävää eikä mitään turvaa missään.

Pukuhuoneen herttainen palvelushenki, vanha ja äidillinen rouva

Kjällman, astuu eteeni mustatöyhtöinen baretti kädessä ja musta kaapu

käsivarrella.

Puvuston ylihoitaja Siina Pastell ehättää väliin ja selittää jotakin

sen tapaista, että ne siellä alhaalla puetaan ylleni sitten kun

tarvitaan. He molemmat kyllä seisovat valmiina kulissien takana.

Kello hurjistuu pärisemään kolmannen kerran.

Nyt se ei enää kutsu eikä käske. Se vaatii ja uhkaa! Sen äänessä on

röyhkeä sävy, joka vaatii ehdotonta tottelemista. Se valtaa kaiken

huomioni.

Koetan kuitenkin ymmärtää mitä naiset äsken selittivät ja nyökkään

heille ystävällisesti.

— Niin, niin! Hirsipuun luona tavataan, — sanon kohteliaasti ja lähden

alas.

Hiljaista puhelua kuulen takanani, mutta en tiedä mitä sanotaan. Tiedän

vain, että on kuljettava portaita alas.

Portaitten juurella työntää tarpeistonhoitaja, rouva Hermans, minulle

kirjan käteen ja hymyilee.

— Vai niin! — sanon hänelle. — Livius! Kas vain tätä piskuista Rooman

historiaa!

— Ajattele, että siinä on vain yksi luku! — sanoo Sala kulkiessaan

ohitse, katsomoa kohti, ja nauraa mennessään.

Herään tästä vähän todellisempaan elämään, ja Salan leppoisa

nauru helpottaa hermojännitystä. Tekee mieli laskea leikkiä

kuolemanahdistuksen uhallakin.

— Tästä Liviuksen historiastako minä siteeraan Vergiliustakin? sanon

hermostuneen iloisesti. — Mitä?

— Onko Hjortissa semmoinen ristiriita? — kysyy Sala ja pysähtyy ovelle.

— Missä rakkauskirje on? — kysyn samassa rouva Hermansilta.

— Kirjan kansien välissä. Samaan satoon tulee tohtori näyttämöltä ja

alkaa puhella sekä Salalle että minulle selittäen, että Livius oli

historioitsija, jota ei sovi ylistää suureksi puhujaksi.

— Mutta — ettehän te ole sitä Liviuksen kirjasta lukenutkaan, — sanoo

tohtori minulle.

— En, — vastaan hyvätuulisena. — Minulla ei ollut harjoituksissa mitään

kirjaa.

Tohtori nauraa ja poistuu Salan kanssa katsomon käytävään.

Jään yksin kulissien taakse seurustelemaan Rooman historian ja filosofi

Hjortin rakkauskirjeen kanssa. Tunnen, että pieni välikohtaus on

paljon sulattanut pelon nostattamaa jäykistymistä. Koenäytäntö on

teatteriinpyrkijälle ilkeä paikka. Kokeilijan edessä ja ympärillä on

vain masentavia asioita. Joitakuita näyttelijöitä ilmaantuu kulissien

väliin tavallisissa omissa puvuissaan. Minä yksin edustan Turun linnan

ja Sigismundin aikakautta. Minä yksin olen talon ulkopuolella. Kaikki

muut ovat sisällä. Niin! Seison korkeitten porttien edessä. Olen kuin

mierolainen Arkadian porttien juurella. Kolkutan, mutta en tiedä,

olenko otollinen.

Olen oikea Daniel Hjort. Romanttinen mietiskelijä, joka ei tunne

itsestään muuta kuin omat mielikuvansa ja valtimonsa kiihkeät lyönnit.

Nekö riittäisivät Stålarmin hoviin ja linnan kavaljeerien parveen

päästämään tuntemattoman miehen? Teologi- ja filosofi-poikanenko

ritarikannusten ja taistelutapparain kalskahtelevaan ympäristöön?

Nuo tuolla, jotka avustavat tätä näytelmää, kuuluvat Arkadian

hovikuntaan. He ovat varmoja itsestään ja asiastaan, mutta minä seison

ulkona, porttien ulkopuolella.

Totta totisesti! Onko tässä kaksi onnetonta Daniel Hjortia?

— Aletaan! kuuluu ääni, joka panee vavahtamaan.

Mutta samassa painuu pääni kirjaa kohti, ja niin käyn näyttämölle

mahdollisimmasti irtaantuneena ilkeästä tilanteesta. Se maineen

permanto, jota astelen ja joka vielä äsken peloitti minua, häipyy äkkiä

mielestäni. Alan ajatella ja tuntea niinkuin olen tottunut ajattelemaan

ja tuntemaan silloin, kun henkeni tuntosarvet ovat Daniel Hjortia

hahmotelleet.

Nostan hitaasti pääni kirjasta ja tuijotan pimeään katsomoon, joka

on musta ja syvä. Mitään ei sieltä näy, eikä mikään minua häiritse.

Kaikkialla on haudan hiljaisuus. Alan:

Arkadia · 第 5 / 91 题