maalaustaiteeseen kuin soitantoon ja että hänellä varhaisimmassa
nuoruudessaan oli valittavana toinen tai toinen näistä kutsumuksista.
Mutta olosuhteet asettivat niiden väliin laulun näyttämöllisenä
taiteena ja tämä ratkaisi vaalin soitannon eduksi, joskin muodossa,
jota rikaslahjainen nainen tuskin koskaan oli edes aavistanut elämänsä
tehtäväksi. Ja oikein hän valitsi, mikäli sitä voidaan menestyksestä
arvostella. Sillä naisellisella maalauksella on, niinkuin pitkä kokemus
on näyttänyt, ainoastaan ahdas piiri avoinna, ja siinä jää korkeinkin
alemmas korkeinta tässä taiteessa. Ja etevällä pianonsoittajalla on
kyllä kunniansa, mutta ei siinäkään naisellinen kyky saavuta korkeinta.
Tavallisesti häneltä puuttuu ei ainoastaan fyysillistä voimaa, vaan
myöskin se puhtaasti objektiivinen innostus sävelteoksen kauneuteen,
joka tuottaa suoritukselle oikean värityksen ja tenhon. Konserttilaulu
on sitä vastoin naiselle monta vertaa kiitollisempi ala, sillä hänellä
on silloin esitettävänä mitä varta vasten on luotu hänen ääntänsä ja
tunnettaan varten. Mutta naiselle soveliain taide on kuitenkin
näyttämöllinen. Siinä hän esiintyy täydellisesti omassa roolissaan,
naisen roolissa elämässä -- jopa primadonnana siinä osassa tätä roolia,
joka on naisellisen olemuksen _a ja o_, vaihdellen hänen elämänsä
iankaikkista teemaa, rakkautta, sen suruja ja iloja. Saattaisi vain
ihmetellä että suuria näyttelijättäriä on niin harvassa. Tähän
vaikuttanee epäilemättä se, että nainen kuitenkin mieluummin täyttää
vaatimattomammankin paikan todellisessa elämässä kuin hetkisenkään
näyttelee roolia olla sitä korkeampana, mieluummin elää lemmen elämää
kuin maalailee sen kuvaa. Kun puhutaan rva Achtésta, ei ole tarpeen
etsiä esimerkkiä siitä että onneksi molemmat voivat yhtyä. Mutta
näyttämö tyydyttää toisenkin puolen naisen luonnollista kaipuuta.
Näyttämöllä hän ihastuttaa ei ainoastaan taiteellisuudellaan, vaan
myöskin persoonallaan, kauneudellaan, sulollaan, jotka siellä saavat
mahdollisen korkeimman ylistyksen. Tämänkin täytyy vaikuttaa siihen,
että näyttämö on naisen varsinainen taiteilijaura.
Tietoperäisesti selitettäköön, että näyttelijättären taide on korkeampi
kuin laulajattaren. Sillä edellinen elvyttää jaloimpia luomia mitä
runoilija on miettinyt ja runoillut. Mutta soitannolla on tenhovoima,
joka vastustamattomasti ihastuttaa suurtakin yleisöä, ja sentähden
draamallinen laulajatar kuitenkin on se, joka saa osakseen suurimmat
kunnianosotukset -- sekä kultasateen, joka ei koskaan putoa
näyttelijättären tielle. Mutta surullista kyllä tulee kai kultasateesta
puhuminen oopperan yhteydessä Suomessa aina tuntumaan ivalta. Sitä
suurempi oikeus on etevällä näyttämöllisellä taiteilijalla meillä olla
puhtaan innostuneen kiitollisuuden esine. Ja jos joku on ansainnut tätä
kiitollisuutta, on se rva Emmy Achté.
Luonto antoi hänelle suuria lahjoja. Jalopiirteiset kasvot, kauniin
katseen, komean, notkean vartalon. Mutta nämä ulkonaiset lahjat tulevat
oikein huomattaviksi vasta kun ne nähdään hänen korkealahjaisen
henkensä elähyttäminä. Silloin hänen olentonsa erinäisinä hetkinä on
hurmaavan ihana. Se on mahdikkaan älyn, innostuksen ihanuus, joka
silloin loistaa muodon läpi, joka myöntyvästi antautuu sen
heijastimeksi. Se joka esim. on nähnyt hänet siinä Hugenottien
kohtauksessa, missä hän polvillaan vastaanottaa Marcelin siunauksen, ei
koskaan unohda tätä ihanteellisen kaunista kuvaa. Tavan takaa saattaa
hänen esiintymisestään eri rooleissa kuulla sanottavan: "Niin kaunis
hän ei koskaan ennen ole ollut." Se todistaa vain että hänessä
ulkonaisen olennon kauneus tulee hänen sisästään, joka taas puolestaan
todistaa hänen suurta henkistä lahjakkaisuuttaan. Jouduttuamme tähän
kohtaan, osottakaamme ihailumme -- suoruudellamme. Laulajattaren
kasvojeneleet ovat erinomaisen vaihtelevia. Joskus tapahtuu, että hän
käyttää tätä näyttelijättären arvokasta lahjaa liiallisesti.
Liikunnoissaankin hän silloin tällöin menee sulouden rajan yli.
Täkäläisissä teatteriarvosteluissa on tapana joka toisella rivillä
käyttää oppisanaa "plastiikka". Se kuuluu joltakin. Kenties on tällä
sopimattomasti esitetyllä plastillisen esiintymisen vaatimuksella
onnistuttu kuolettaa toinen tai toinen koittava innostus, joka on
pyytänyt vapaata tilaa ensiksi esiintyäkseen ilmaisussa, joka on
taiteellisen rajoituksen arvoinen. Me vältämme tätä ikävää sanaa ja
uskallamme vain muistuttaa peilistä. Se on varmaan antava parhaimman
opetuksen. Sillä hän on niitä taiteilijaluonteita, jotka luovat
sääntöjä ja joilta kritiikki oppii kaiken sen mitä se tietää taiteesta.
Rva Achtén laulusta ei meidän tarvitse, hänen koulustaan emme voi
mitään sanoa. Keskinkertaiselle koulu on kaikki. Nerollekin on puute
siinä kohden pilkku -- mutta pilkku auringossa. Kuinka voimakas hänen
äänensä on, sitä hän ei vielä ole ollut tilaisuudessa koettamaan. Että
se helposti hallitsee täkäläisen orkesterin ja köörit, ei vielä
merkitse paljoa. Minkälaatuinen hänen laulunsa on ja kuinka ääni on
ilmehikkään suloinen todistaa se innostus, jonka tämä laulu niin
lakkaamatta on herättänyt. Mutta tässäkin kohden on korkein koe
kestämättä yleisön edessä, joka on enemmän kuin helsinkiläinen pilattu
suuren laulun kuulemisella. Yksi ominaisuus on tällä laululla
kuitenkin, jonka kaikkialla pitäisi tuottaa sille menestystä, se
harvinainen ominaisuus että se on tosidraamallinen, se on: että se voi
sydäntäkouristavalla tavalla ilmaista sielun vaihtelevia tunnelmia.
Onko tunnelma joka roolissa ja joka hetkessä oikea, siitä voidaan
taasen kiistellä loppumattomiin. Mutta missä sen ilmaisu
näyttelemisessä ja laulussa on niin vaikuttava, erehdys ei voi olla
suuri; ja mestaroivalla kritiikillä tavallisesti ei ole parempaa
perustusta kuin se, että toinen käsitystapa toisessa taiteilijassa on
ennen viehättänyt arvostelijaa. Mutta semmoinen kritiikki merkitsee
vähän, kun on kysymys draamallisesta kyvystä, joka itsenäisesti luo
roolejaan. Uskallamme tässäkin kohden lausua ajatuksemme suoraan. Rva
Achté kenties ei aina tarpeeksi säästä ilmaisun voimaa, josta seuraa,
että vaikutus siinä paikassa, missä sen tulisi olla mahtavin, vähenee.
Ja silloin näytteleminenkin käy rinnan tämän voiman tuhlaamisen kanssa
laulussa. Rohkenemme esimerkkinä mainita suuren kaksinlaulun
Hugenottien neljännessä näytöksessä, jossa lopulla Valentinen epätoivon
ilmaisu ei enää jaksa kiihtyä. Meistä rva Achtén draamalliset lahjat
ovat hänen suurin kunniansa, niin että miltei olisi halu valittaa, että
suomalainen puhenäyttämö on menettänyt tämän harvinaisen suuren kyvyn
-- jollei sen ihanaa esiintymistä hänen laulussaan silloin olisi
kadotettu.
Niitä seikkoja, jotka niinkuin ylempänä mainittiin vaikuttivat
määräävästi rva Achtén uraan, oli suomalaisen oopperan synty. Lukija
muistanee, että Viipurin kaupunki näki kummankin ensimäiset askeleet.
Sieltä kuultiin ensin mainittavan Emmy Strömerin nimi. Molemmat ovat
käsi kädessä kasvaneet siihen korkeuteen, jonka pääkaupunki nyt viime
aikoina on saanut nähdä. Kumminkaan emme luule, että rva Achté
Taikahuilussa ja Hugenoteissa on saanut unohtumaan nti Strömerin
Trubadurissa ja ennen kaikkea Luciassa. Sillä neron tuli ei kasva; ja
se se on joka sytyttää. Emme tarvitse tässä uudistaa mitä on sanottu
siitä, kuinka tärkeää teatterille on omistaa primadonna ja varsinkin
laulunäyttämölle omistaa soprano, joka kykenee innostuttamaan.
Suomalainen ooppera katsokoon siis onnekseen, että sillä uransa alussa
on ollut tämä etu. Mutta rva Achtétakin onniteltakoon, että oopperalla
on ollut johtaja, joka ei ole säästänyt huolta enentääkseen ja
kohottaakseen tämän näyttämön voimia. Sillä tämä yhä voimallisempi tuki
on tehnyt hänelle mahdolliseksi rinnan sen kanssa kehittää suurta,
ihanaa kykyään. Kenties hän olisi vieraalla näyttämöllä jo päässyt
etemmäskin, joka tapauksessa voittanut suurempia ulkonaisia etuja. Että
hän kumminkin niin uskollisesti on antanut halvan suomenkielen soida
huuliltaan, saattaisi tuntua uhrilta. Mutta se on kuitenkin varma, että
hän on tullut siksi mitä hän on suomalaisten vastarakkauden
ympäröimänä, jopa voimme sanoa kasvattamana. Eikä tämä ole
vähäarvoista. Vieraassa maassa hän olisi kenties loistanut enemmän,
mutta, niinkuin niin moni muu, loistaakseen ja -- unohtuakseen. Täällä
hänen nimensä on elävä unohtumattomana suomalaisen taiteen historiassa.
Täällä, ainoastaan täällä hänet jälleen otetaan vastaan avoimin sylin,
lämpimällä innostuksella. Tätä jälleennäkemystäpä kohti katse
käännettynä yleisö tungeskelee ollakseen läsnä hänen 'viimeisen
edellistä' ja 'viimeistä kertaa' esiytyessään.[95]
Seuraavan kolmen viikon kuluessa taiteilijapari Achté antoi konsertteja
Helsingissä, Hämeenlinnassa y.m. Ennen kun he pitemmäksi ajaksi
lähtivät pääkaupungista, pidettiin heille 14/2 jäähyväispidot, joissa
professori Rein taiteen ja soitannon ystävien puolesta lausui kiitokset
heidän työstään kotimaisen taiteen hyväksi. Kun sitte matka oli alkava,
oli asemalle kokoontunut paljo saattajia, jotka ilmaisivat tunteensa
kukkalahjoilla ja eläköönhuudoilla.
* * * * *
Samaan aikaan kun Hugenotit esitettiin viimeisiä kertoja, oli
puheosasto Tampereelta saapunut Helsinkiin, jossa sen nyt vaihdellen
oopperan kanssa tuli näytellä pari kuukautta eteenpäin. Rva Achtén
tyhjän paikan oli Ida Basilier täyttävä, mutta hän tuli vasta
maaliskuun alkupuolella. Kun näet ei oltu tarkoin määrätty minä päivänä
hänen piti alkaa vierailunsa Helsingissä, hän oli suostunut erinäisiin
esiintymisiin Kööpenhaminassa y.m., jotka olivat suoritettavat
ennen kun hän palasi Suomeen. Aluksi oli siis puheosasto yksin
kilpatantereella ja alotti se toimensa 23/2 antamalla kappaleen Oma
Toivoni. "Suomalaisen teatterin hartaimmat ystävät", lausuu U. S.,
"olivat kokoontuneet toivottamaan puheosastoa tervetulleeksi. Rakas on
pääkaupungin suomalaisille oopperamme, joka meidän silmiemme edessä on
kasvanut ja voittojuhliansa viettänyt, mutta vielä rakkaampi on
sittenkin se Suomalaisen teatterin varsinainen ydin, jota puheosasto
edustaa." Jälleen huomattiin edistystä ja erittäin, "että esitys
kokonaisuudessaan sangen hyvin sointui yhteen". Muitten edellä
kiitettiin Vilhoa suutari Tuiskuna. Kun sama näytäntö oli uudistettu,
tuli 27/2 Kavaluus ja rakkaus. Siinä nti Avellan antoi oikean ja eheän
kuvan lady Milfordista ja Vilho oli etevä Wurm; mutta rva Aspegrenin
Lovisa ei ollut eheä eikä Böök Walterina, vaikka hän paikottain oli
hyvä, osannut välttää liiallista tunteellisuutta j.n.e. Ylipäätään ei
tällä kertaa oltu yhtä tyytyväisiä murhenäytelmän esitykseen kuin ensi
kerralla. Luultavasti olivat vaatimukset kohonneet. -- Kolmas ohjelma,
Puolan juutalainen ja Laululintunen kokosi 2/3 ja 4/3 hyvät huoneet ja
pidettiin Vilhoa yhtä oivallisena edellisessä kuin Lydia Lagusta
jälkimäisessä kappaleessa. Vilho "suorastaan saattaa uskomaan että
kaikki on täyttä totta; niin eläväksi hän kuvansa luo". -- Neljännen
ohjelman jälkeen 6/3, Lääkäri vastoin tahtoansa, Kihlaus ja Ei
ollenkaan mustasukkainen, sanotaan: "Puheosaston näytännöissä lisääntyy
yleisö lisääntymistään. Kumpiko voitti [Molière vai Kivi yleisön
naurattamisessa] on vaikea sanoa. Kaikki kolme näytelmää toimitettiin
hyvin; Vilhon jokainen jo tunnustaa oikeaksi taideniekaksi"
(U. S.). --
Puheosastojen väliin pistettiin 7/3 Faust-näytäntö, jossa nähtiin uusia
esittäjiä kolmessa eri roolissa. Nti Ingman oli Margareta. "Hänen
käsityksensä oli yleensä todenperäinen ja esityksensä runollinen.
Kolmannessa näytöksessä hän yllätti lämmöllä ja voimalla, jota hänen
edellisistä esiintymisistään päättäen ei olisi voinut odottaa."
Seuraavissa korkean traagillisissa kohtauksissa voimat kuitenkaan eivät
riittäneet. Muuten ääni ei nytkään ollut täysin terve. Siebelinä astui
esiin nuori vasta-alkaja, nti Conradi, varsin tyydyttävästi, ja
Valentinina Kiljander, laulaen musikaalisesti ja tarkasti.
Viides puheosaston ohjelma, Pilven veikko, Lääkäri vastoin tahtoansa ja
Toinen tai toinen naimaan, tuli 8/3 ja kuudes, Nummisuutarit, 11/3.
Komedia, joka näyteltiin neljä kertaa, oli ensi illaksi houkutellut
Arkadiaan niin paljo katsojia, että viimeksi tulleet saivat seisoa
käytävällä. Leinon Eskoa kiitettiin oivalliseksi ja perin
koomilliseksi. Erittäin onnistuneita olivat myöskin Vilhon Topias ja
Kallion Sepeteus. Mainitut olivat parhaimmat, mutta muutkin hyviä.
Lauantaina 10/3 _Ida Basilier_ saapui ja tervehdittiin häntä asemalla
ylioppilaslaululla ja eläköönhuudoilla. Edellisenä syksynä laulajatar
erottuansa oopperasta oli lähtenyt Ruotsiin ja Norjaan. Tukholmassa hän
oli antanut kaksi konserttia, yhdet aamupäivälaulajaiset rva Trebellin
ja Konrad Behrensin kanssa sekä kuninkaallisessa oopperassa laulanut
kaksi kertaa Rosinana; Kristianiassa hän taasen antoi viisi konserttia
ja esiintyi kahdeksan kertaa Rosinana. Jälkimäisessä kaupungissa piti
hänen myös esiintyä Faustissa, ja ooppera oli jo ilmoitettu, kun
teatteri paloi. Paitse muualla oli laulajatar kotimatkallaan Lyybekissä
laulanut kaksi kertaa Rosinan ja yhden kerran Margaretan osan.
Kaikkialla ihailtuna ja laakereita niitettyään nti Basilier jälleen
tuli ihastuttamaan sitä yleisöä, jolle hän kumminkin oli rakkahin;
mutta tällä kertaa tunnelma ei ollut suruton. Kristianiassa nti
Basilier näet oli mennyt kihloihin Aftenpostenin toimittajan Johan
Magelsenin kanssa, ja uutinen herätti kysymyksen, onko tämä käynti ehkä
viimeinen?
Taiteilijatar alotti vierailunsa Margaretana Faustissa, joka meni kolme
kertaa peräkkäin (13/3-18/3). Lämpimästi, kättentaputuksilla, kukilla
ja esiinhuudoilla, yleisö toivotti suosikkinsa tervetulleeksi. Hänen
äänensä soi heleästi ja raikkaasti kuin ennen ja samoin oli esityskin
entisellään. Toisessa näytännössä Lydia Lagus ensi kerran lauloi
Siebelin osan "raittiisti ja suloisesti". Erittäin hän "tositunteella
ja hienolla, taiteellisella vivahduttamisella" esitti romansin
neljännestä näytöksestä. Kolmannen näytännön jälkeen lisätään, että
"nti Lagus luo runollisen, sulokkaan kuvan Siebelistä; tällä roolilla
nuori laulajatar on astunut taiteilijain riviin. Hänen laulunsa, täynnä
musikaalista innostusta, osottaa sen ohella hillitsemiskykyä ja
yksityiskohtien vivahduttamista, joka hämmästyttää. Näytteleminen on
vapaata ja aina harkittua. Hänen esitystään leimaa luonnonraittiin
runouden tuoksu, kotiseutujen kanervakukkain lahjottama. Uskallamme
toivoa paljon 'laululintuseltamme'."
Muistuttaaksemme että elettiin valtiopäivien aikaa, mainitsemme tässä
näytäntöjen välissä eräät pidot, jotka muutamat talonpoikaissäädyn
jäsenet toimeenpanivat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vuosikokouksen
jälkeen 16/3. Ylioppilastalolla vietettyjen pitojen tarkoitus oli
ensikädessä kunnioittaa Seuran toimimiehiä, mutta samalla muitakin,
jotka olivat työtä tehneet suomenkielen ja kirjallisuuden hyväksi.
A. Meurman piti ensimäisen puheen Runebergin, Fredr. Cygnaeuksen,
Lönnrotin ja Snellmanin kunniaksi. Edusmies Brusila puhui kamarineuvos
Rabbelle, Heikkilä nuoremmille suomenkielisille kirjailijoille,
Lukander tri Bergbomille ja Suomalaisen teatterin läsnäoleville
jäsenille, Riihimäki isänmaalle ja H. Jaatinen naisille. Erittäin
huomautetaan, että useimmat puhujat alkoivat joillakin Runebergin
sanoilla -- merkillinen kunnioitus runoilijaa kohtaan, jonka
_viimeinen_ kevät oli käsissä, vaikkei kukaan voinut tietää niin olevan
laidan. Edelleen pidettiin puheita Yrjö Koskiselle, Uuden Suomettaren
toimittajille y.m. Vastauspuheessaan Yrjö Koskinen huomautti siitä
erikoisesta merkityksestä korkeamman henkisen viljelyksen edistämiseen
nähden, joka talonpoikaissäädyllä maassamme oli, kun se näet oli
ymmärtäväisesti ja auliisti ottanut kannattaakseen kansallista
kirjallisuutta, kansallista taidetta ja kansallisia oppilaitoksia.
Jotain siihen verrattavaa oli tuskin muissa maissa tavattavissa.
Tämä puhe, joka Morgonbladetin kautta tuli ruotsalaisenkin yleisön
tietoon, herätti melkoista huomiota. "Finsk Tidskriftissä" luettiin sen
johdosta katkeran ivallinen jutelma ja muutkin ruotsalaiset lehdet
koskettelivat sitä pahaa sisua ilmaisevalla tavalla; mutta tositeossa
on kieltämätöntä että 1870-luvun kansalliset harrastukset koulun,
kirjallisuuden ja taiteenkin alalla olisivat olleet turhat, jollei
yhteinen kansa olisi suonut sille apua, josta puhuja sitä kiitti. --
Juhlassa vallitsi lämmin, luottavainen henki ja se päättyi vasta aamun
koittaessa ollen laatuaan semmoinen, että "sen vertaista meidän
maassamme ei ennen ole vietetty" (U. S.).
Ida Basilierin toinen vierailurooli oli Rosina Sevillan Parranajajassa,
joka myöskin annettiin kolme kertaa peräkkäin (20/3-25/3). Kiljander
oli Figaro, Navrátil Almaviva, Bergholm Bartholo, Hannes Hahl Basilio
ja nti Wikström Marcellina. Ihastuttavasta Rosinasta ei ole mitään
lisättävää entiseen, ja Navrátil suoriutui musikaalisen taitavasti
osasta, joka ei kuitenkaan ollut hänelle sopivimpia. Kiljander näytti
kuinka kauniita tuloksia huolelliset opinnot voivat tuottaa, vaikkei
hänen äänensä luonnostaan ollut rikkaimpia. Hänen lausuntansa oli
taitava ja laulunsa kiitettävä aistin ja draamallisen ilmeen puolesta.
Kumminkin olisi voimakkaampi ääni ollut tarpeen. Bergholmille annettiin
tunnustus sekä laulusta että humoristisesta näyttelemisestä; ja
tyydyttävä oli nti Wikströmkin, ja Hahlin mahtava bassoääni
vaikutukseltaan oivallinen. --
Kolmannen näytännön edelläkäyvänä iltana lauluosaston taiteilijat
antoivat "erinomaisen onnistuneen" konsertin yliopiston juhlasalissa,
joka ahdinkoon asti oli täynnä väkeä. Tietysti Ida Basilier loisti
toisia kirkkaammin, mutta mainittava on, että Lydia Lagus silloin ensi
kerran lauloi konserttisalissa ja "ihastutti yleisöä erittäinkin
romansilla 'Robert Paholaisesta'; äänensä soi raittiin heleänä ja
vaikeammatkin kohdat hän esitti sulavalla ja kelpo koulua osottavalla
tavalla". Konsertti oli huokeuden puolesta (piletti maksoi 1:50) n.s.
kansantajuinen; menestys herätti ajatuksen vastedeskin toimeenpanna
samanlaisia ja niitä annettiinkin sitte 2/4 ja 10/5.[96] -- Toinen
konsertti, joka myöskin sai alkunsa Suomalaisen oopperan piiristä, oli
Bruno Holmin antama, 27/3. Tämä laulaja, joka jo lähes vuosi sitten oli
lupautunut oopperan palvelukseen, oli samoin kuin nti Lagus sairauden
tähden ollut estettynä esiintymästä; nyt hän ensi kerran astui yleisön
eteen ja saavutti täyden menestyksen.
"Hra Holm osotti omistavansa pehmeän, täyteläisen, väriltään
miellyttävän ja kehitykseltään etevän äänen. Esitys on huolellinen
pienimpiin yksityiskohtiin saakka, melkein sanoisimme sitä siroksi.
Teeskentelemätön yksinkertaisuus ja lämpö sekä varma, musikaalinen
käsitys tekevät hra Holmin laulun suuressa määrässä sydämelle
puhuvaksi. Varsinkin hänen pianonsa on mitä tasaisin ja luontevin,
todella ihmeen kaunis. Illan esityksistä päättäen laulaja pitää enimmän
romansintapaisista, tunteellisista sävellyksistä. Schubertin laulut ja
romansi Tannhäuserista onnistuivat kenties parhaiten ja näyttivät myös
enimmän miellyttävän yleisöä." -- --
Tämän yhteydessä mainittakoon, että sanomat tähän aikaan tiesivät
kertoa nti Alma Fohströmin päättäneen opintonsa Pietarissa. Hän oli jo
siellä julkisesti esiintynyt laulajaisissa ja saavuttanut mitä
ehdottomimman tunnustuksen laulunsa hurmaavaisuudesta. Hänessä
yhtyi muka Pattin hieno koloratuuri ja Nilssonin sympaattinen
vivahduttamiskyky, hän oli kirkas, säteilevä tähti, jolla vain oli
valittavana taivas millä halusi loistaa. Uskollisena ennen antamaansa
lupaukseen hän ilmoitti Emilie Bergbomille olevansa valmis syksyllä
ensi kerran esiintymään näyttämöllä Suomalaisessa oopperassa.
Kilpailu oopperan kanssa oli ymmärrettävästi epäedullinen
puheosastolle, sillä korvia hivelevä laulu houkutteli aina useampia
teatteriin kuin vakava puhedraama. Sentähden sen Helsingissä oloa ei
ulotettukaan kauvemmas kuin 18 p:ään huhtik. Loppuajan ohjelmat olivat
Narcisse Rameau, joka annettiin 23/3 sekä 4/4 ja 5/4. Marianne 2/4,
Hänen ylhäisyytensä etuhuoneessa, Mustalainen ja Riita-asia 8/4, Pekka
Patelin ja Jeannetten häät 114 -- Ida Basilier Jeannettena -- ja
viimeksi _Daniel Hjort_ 16/4 ja 18/4. Helsingistä seurue matkusti
Pietariin.
Kirjeessä nti Elfvingille Emilie Bergbom lausuu: "Hupaista oli
puheosaston täällä ollessa; se on edistynyt suuresti ja toisella
kerralla Daniel Hjort meni oikein hyvin. Ensi kerralla oli yhteisnäyttö
vähän niin ja näin ja henkilöt hieman kotiutumattomia, mutta toisena
iltana oli aivan toisin. Voithan luulla arvosteluani puolueelliseksi,
mutta näytelmän hyvää menestystä todistaa se, että Dagblad ei repinyt
alas sitä, vaikka se kuuluu aikoneen niin tehdä." --
Pari viikkoa puheosaston lähdettyä Morgonbladet (n:ris 99 ja 107)
julkaisi yleiskatsauksen sen esityksiin, josta saadaan tietää millä
kannalla se nykyään oli:
Arvostelija tunnustaa edistyksen todistavan, kuinka ahkerasti oli tehty
työtä; että silti puutteita huomattiin on ymmärrettävää -- onhan
näyttämötaide korkeimpia ja vaikeimpia. Ylipäätään oli ohjelmisto hyvä,
ei mitään ala-arvoista. Schiller, Molière, Kivi, Wecksell edustivat
parhainta, mutta Erckman-Chatrianinkin nerokas sielunkuvaus Puolan
juutalainen oli luettava loistonumeroihin. Parhaiten onnistui seurue
edelleenkin porvarillisissa ja kansankuvauksissa: semmoiset kappaleet
kuin Nummisuutarit, Kihlaus, Puolan juutalainen ja Mariannekin tekivät
ehyen, miellyttävän vaikutuksen. Näytelmiä valitessa olisi ehkä enemmän
silmällä pidettävä hyvän yhteisnäyttelemisen mahdollisuutta kuin
loistoroolin hankkimista jollekin seurueen paremmista kyvyistä --
niinkuin nähtävästi joskus on tapahtunut. Pahinta oli että alkuperäisiä
kappaleita ei ollut ilmaantunut. Mitä se merkitsee että esitettävänä
oli kotimainen alkuteos, näki Nummisuutarien menestyksestä. Se voitiin
antaa useimmin ja se herätti suurinta mielenkiintoa -- todistus
suomalaisen teatteriyleisön turmeltumattomasta aistista. -- Että
teatterikoulu olisi tarpeen, sen huomaa siitä että monen näyttelijän
lausunta on epätyydyttävä ja että itse puhe-elimet usealla näyttävät
kaipaavan harjottelua.
Tehtyään nämä yleiset muistutukset laitoksesta, joka oli kohonnut sille
kannalle, että ankarampi kritiikki oli oikeutettu, arvostelija kääntyy
yksityisiin näyttelijöihin. Naisista oli rva Aspegren yhä etevin.
Hänellä oli soinnukas, sympaattinen ääni vallassaan, hän liikkui
vapaasti ja näytteli miltei aina harkitusti ja huolellisesti.
Ainoastaan kasvojeneleitä häiritsi tavasta omituinen tyytymätön piirre
suun ympärillä. Mariannessa esitys oli voimakas ja tosielämän
läpitunkema. Katrina hän tosin muistutti rva Raa-Winterhjelmiä, mutta
kuitenkaan hän ei orjallisesti jäljitellyt esikuvaa, vaan loi Katrin
joissakin määrin toisenlaiseksi kuin se ennen on nähty. Jos rva
Aspegren jäikin esikuvan jälkeen hurjassa tarmokkaisuudessa, sai hän
sitä vastoin tuon kovia kokeneen kansannaisen lempeämmän puolen
selvemmäksi ja hänen esityksensä oli senvuoksi kenties enemmän omansa
herättämään myötätuntoisuutta. Rva Aspegren oli vähemmän noita kuin
nainen. --
Rva Lundahlkin oli hyvin käyttökuntoinen; mutta vaikka hänellä oli
edullinen ulkonäkö ja huolellinen näyttelemistapa, puuttui häneltä
lämpöä ja tunnetta, jota paitse hänen lausunnassaan joskus huomattiin
häiritsevä ääntäminen. Paras hän oli markiisitar Pompadourina Narcisse
Rameaussa, jona hän kokonaan nojasi rva Winterhjelmiin. Ebba
Stenbockina hän varsinkin viime näytöksessä oli liian kylmä. -- Nti
Avellania kirjoittaja oli nähnyt ainoastaan Sigrid Stålarmina Daniel
Hjortissa ja hän rajoittaa sentähden arvostelunsa tunnustukseen, että
näyttelijättären esitys osotti sekä taipumuksia että opintoja, joskaan
hän ei vielä ollut täysin kotiutunut näyttämöllä eikä tyydyttävästi
perehtynyt suomenkieleen. Yksityiskohdissa (esim. vankilakohtauksessa)
nti Avellan onnistui hyvin. Neidit Tötterman ja Aalberg sekä rva Leino
näyttäytyivät hekin entistä tottuneemmiksi.
Seurueen miespuolisista jäsenistä oli Vilho ensimäinen. Se
kunnioitettava into, millä hän oli antautunut taiteeseensa oli täysin
menestynyt. Parempaa käin hänen esityksensä Puolan juutalaisessa
arvostelija ei koskaan ollut nähnyt suomalaisella näyttämöllä ja
harvoin suurissakaan teattereissa. Varsinkin melodraamassa se on niin
voimakasta ja todenperäistä, että se vastustamattomasti tempasi
jokaisen katsojan mukaansa, mutta osotti samalla malttia ja
taiteellista itsensä hillitsemistä, joille on sitä suurempi arvo
annettava kun rooli helposti voisi vietellä liiotteluun. Ylipäätään
näyttävät tarmokkaat roolit, jotka vaativat teräväpiirteistä
luonnekuvausta (niinkuin esim. Rémy Mariannessa) olevan sopivimmat
Vilholle; kumminkin menestyy hän oivallisesti koomillisissakin (esim.
Topiaksena Nummisuutareissa ja Pekka Patelinina). Hän on kaikissa
suhteissa yksi seurueen pylväitä. Lundahl on erittäin lahjakas ja
älykäs. Hänen puhe-elimensä eivät kuitenkaan näy olevan taivutettavissa
selvään lausumiseen, jota paitse liikunnoissakin huomaa pitkällisen
kivuloisuuden aiheuttamaa hervottomuutta. Sentähden olisi väärin
ankarasti arvostella hänen Daniel Hjortiaan ulkonaisten puutteitten
takia, joiden parantaminen ei ole näyttelijän vallassa. Epäedullista
oli hänelle myöskin että Fritiof Raan esitys vielä on tuoreessa
muistossa. Mielihyvällä Lundahl nähtiin uudestaan Narcisse Rameauna,
jota hän näyttelee ansiokkaasti. Erityinen tunnustus on näyttelijälle
suotava eloisasta tavasta, millä hän esittää mustalaista samannimisessä
unkarilaisessa komediassa. Böökillä on sangen edullinen ulkonäkö ja
komea vartalo ja hänestä voi tulla hyvä näyttelijä. Enemmän miehuutta,
vähemmän herkkätunteisuutta olisi kuitenkin tarpeen. Rooleissa, joissa
tunteellisuus on paikallaan, Böök on oivallinen. Juhana Flemingiä on
tuskin kukaan kuvannut niin hyvin kuin hän. -- Leinokin on varsin
lupaava kyky, niinkuin näkyy ei ainoastaan hänen loistoroolistaan,
Eskosta, vaan muistakin. Arvid Stålarmia hän esitti jotenkin
ansiokkaasti, vaikka liikunnot olivat liian nuorekkaita ollakseen
tarpeellisen arvokkaita. Leinonkin vartalo on komeanlainen; äänen
karkeus olisi ajoissa poistettava. -- Kallion käyttökelpoisuus
koomillisella alalla on tunnettu, mutta Choiseulin herttuana (Narcisse
Rameau) ja Kaarlo herttuana (Daniel Hjort) hän oli vähemmän onnistunut.
-- Vasta-alkajia ovat Tervo, Törmänen ja Kivekäs, eivätkä he vielä
pysty suurempiin tehtäviin, joskin kuta kuinkin pitävät paikkansa
pienemmissä. Kivekäs oli siten aika uljas Olavi Klaunpoika. -- Aspegren
ja Himberg ovat viime aikoina paraasta päästä hoitaneet oopperain
sivurooleja. Edellinen näytteli kuitenkin melko hyvin Bertrandia
Mariannessa. Hänet luetaankin seurueen parempien kykyjen joukkoon. --
Arvostelijan loppupäätös on se, että puheosaston esitykset osottavat
niin ahkeraa harrastusta ja tasaista edistymistä, että se ennen pitkää
on kykenevä suorittamaan korkeampiakin tehtäviä.
Ensimäinen oopperanäytäntö pääsiäisen jälkeen oli tiistaina 3/4,
jolloin Hugenotit annettiin Navrátilin hyväksi. Ida Basilier oli
hyväntahtoisesti ottanut laulaakseen Valentinen korkeatraagillisen
osan, vaikka se ei kuulunut hänen alaansa. Ymmärtäähän sen että hän ei
semmoisessa tehtävässä voinut kilpailla edeltäjänsä kanssa, mutta silti
hän erinäisissä kohtauksissa oli loistavakin. Niin esim. laulajatar
kohtauksen jälkeen Raoulin kanssa kolmannessa näytöksessä huudettiin
esiin esiripun ylhäällä ollessa. Kiljander oli lauluun ja
näyttelemiseen nähden ansiokas Nevers. Illan sankarille Navrátilille
osotti yleisö suurta suosiota. Lähes kaksi vuotta tämä ulkomaalainen
oli yhä uusissa rooleissa esiintynyt näyttämöllämme, ilman että hän
olisi menettänyt arvoansa taikka häneen olisi väsytty. Tämän selittää
yksistään se tosiasia, että hän antautui joka tehtäväänsä samalla
puhtaalla taiteellisella innolla ja rakkaudella. -- Sama ohjelma
uudistettiin 9/4 ja 13/4 ja olisi se esitetty 6/4:kin, jollei
sairauskohtaus olisi pakottanut vaihtamaan sitä Faustiin.
Tämän jälkeen Ida Basilier lähti lyhyelle Pietarinmatkalle. Hänen
poissa ollessaan annettiin huhtikuun loppupuolella Ernani, osaksi
uusilla laulukyvyillä: Naëmi Ingman Elvirana ja _Bruno Holm_ Carlo
I:nä. Ensi ilta oli 20/4 ja Holm astui silloin ensi kerran näyttämölle
yleisön eteen. Menestys oli täydellinen, sillä hänen laulussaan
havaittiin sama taiteellinen hienous ja tunne, joka jo konsertissa oli
herättänyt huomiota ja mieltymystä, ja tuli siihen vaikutusta
enentämään yhtä hieno ja ilmehikäs näytteleminen. Näytäntö uudistettiin
22/4 ja 25/4; kolmantena kertana nti Ingmanin hyväksi. -- Näistä
näytännöistä taikka oikeammin vain kahdesta uudesta esiintyjästä
kirjoittaa nimimerkki T(aavi Hahl) Morgonbladetiin (n:o 98):
"Naëmi Ingmanin resettinäytäntö oli niitä, jotka ovat omansa kotimaisen
laulutaiteen ystävissä elähyttämään ja lisäämään toiveita tämän ihanan
taiteen tulevaisuudesta maassamme. Laulajatar suorittaa Ernanissa
viidennen roolinsa -- eikä ole vähässä määrässä kiinnittänyt yleisön
huomiota. -- Elviran osa on se, jossa hän tähän saakka luullaksemme on
onnistunut parhaiten. Kauniin koloratuuriaarian ensi näytöksessä hän
lauloi luontevasti ja miellyttävästi ja äänen entistä raittiimpi heleys
saa toivomaan pitkällisen epäterveyden vihdoinkin menevän ohi. Erittäin
miellyttävä yllätys oli kuulla, kuinka hänen äänensä vaikuttavasti piti
puoliaan yhteislaulukohdissa, niin ettei se edes kolmannen näytöksen
finaalissa jättänyt toivomisen sijaa. Vaikka nti Ingman liikkuu
luontevasti ja pehmeästi näyttämöllä, ei hän vielä kykene
tyydyttävästi panemaan painoa situatsioonin erikoisluonteeseen
taikka yksilöllistyttämään kuvattavaa luonnetta. -- -- Bruno Holmin
debyyttirooli oli hänelle erinomaisen sopiva, se kun ei ainoastaan
sallinut hänen italialaisen koulunsa esiintyä kauniissa valossa, vaan
tarjosi laulajalle runsaasti tilaisuutta näyttää hienoa musikaalista
aistiaan. Ilta illalta hän on ollut vapaampi vasta-alkajan
ramppikuumeesta, joka alussa haittasi varsinkin fortekohtia; sitä
vastoin hänen pianonsa jo ensi kerralla oli kaunis ja miellyttävä.
Äännäntä on puhdas ja oikea, ja taiteellisesti pyöristetty esitys
ilmaisee tyylin alkua. [Tehtyään erinäisiä yksityiskohtaisia
muistutuksia, arvostelija jatkaa:] Se tosiasia että Holm jo ensi kerran
esiintyessään on kyennyt eloisasti ilmaisemaan ne tunteet, jotka hän
tahtoi esittää, herättää meissä mitä parhaimpia toiveita, ja kun hän
suuremman tottumuksen kautta on saanut kuninkaallisemman ryhdin,
vakavamman, ylpeämmän kävelytavan sekä oppinut hienommin vivahdetusti
kuvaamaan espanjalais-ritarillista galanteriaa, niin on hänen Carlonsa
oleva oikea kotimaisen lyyrillisen näyttämön koristus."
Ernani ilmoitettiin vielä kerran annettavaksi, mutta jostakin syystä
näytäntö peruutettiin. Puolen toista viikon aikana ei annettu mitään
oopperaa ja saivat tällä välin laulun ystävät esteettömästi ihailla
Alma Fohströmiä kolmessa konsertissa (kaksi yliopiston juhlasalissa ja
yksi Nikolainkirkossa). Sen ohella hän lauloi Ruotsalaisessa
teatterissa näytösten välillä; mutta kun hän 4/5 aamulla lähti
opintomatkalle Italiaan, oli hän varmasti lupautunut lokakuulla
esiintymään suomalaisella näyttämöllä. --
Viime mainittuna päivänä oli Arkadiassa jälleen merkillinen premiääri.
Silloin esitettiin näet Meyerbeerin suuri ooppera _Robert Paholainen_.
Navrátil nimiroolissa, Ida Basilier Isabellana, Lydia Lagus Alisana,
Bergholm Bertramina ja _Rainer Vuorio_[97] Raimbaultina. Huone oli
täpötäynnä, menestys täydellinen ja lopussa huudettiin paitse
taiteilijoita Bergbomkin esiin. Sunnuntaina 6 p. toukok. ooppera oli
annettava toistamiseen ja näytäntö oli jo alkanut, kun tieto saapui,
että _Runeberg klo 2 1/2 i.p. oli vaipunut kuoleman uneen_. Näytäntö
lakkautettiin kohta. -- Robert Paholainen näyteltiin sitte vielä viisi
kertaa (8, 11, 13, 15 ja 18 p.) ja oli tulot lähinnä viimeisestä
näytännöstä määrätty Lydia Laguksen hyväksi.
Taavi Hahlin arvostelusta otamme pääkohdat:
-- -- "Hyvällä aistilla oopperamme jätti pois 2:n ja 3:n näytöksen
balettikohtaukset. Mutta joskin Robertin esitys tässä kohden oli
puutteellinen, tarjosi soitannollinen osa, joka toki oopperassa on
katsottava pääasiaksi, sitä suuremman nautinnon musiikinystäville.
Suomalainen ooppera on onnekseen saanut uskoa Isabellan osan Ida
Basilierille. Ne, jotka tuntevat laulajattaren kyvyn, tietysti eivät
ole epäilleet hänen voivan kiitettävästi suorittaa tämänkin loistavan
tehtävän, mutta hänen ehdottomimpia ihailijoitaankin lienee kumminkin
yllättänyt se korkea taiteellisuus, johon hän tässä roolissa oli
kohonnut. Mikä näyttämö tahansa voisi ylpeillä siitä tavasta, millä
laulajatar esittää sisilialaisen, kunnioitukseen ja kuuliaisuuteen
tottuneen ruhtinaantyttären muuttumista rakastavaksi, nuoreksi
naiseksi, joka vuorottain kauhun ja lemmen valtaamana taistelee hurjaa,
taikavoimalla varustettua rakastajaansa vastaan, ja vihdoin
rukouksillaan rauhottaen hänen rajua intohimoaan saa hänet purkamaan
lumouksen ja polvistuen henkensä uhalla alistumaan hänen tuomioonsa.
Hyvin harkittu näytteleminen ja sen kanssa yhteensulanut lauluesitys
vivahdutetaan hienosti toiminnan mukaan ja saavuttaa huippunsa 4:n
näytöksen ihanassa kavatiinassa (armo-aariassa). Erittäin on meidän
julkilausuttava ihastuksemme siitä aitotaiteellisesta älystä, jolla nti
Basilier tässä kohtauksessa ymmärtää säästää äänivarojaan, niin että
hän jatkuvalla kohoamisella situatsioonin korkeimpana hetkenä aikaansaa
mitä sydäntäkouristavimman vaikutuksen. Niinkuin nti Basilier laulaa
Isabellan osan Robertissa hän luultavasti ennen ei ole mitään laulanut,
ja arvostelija on epätietoinen, onko Helsingissä mitään laulettu, joka
niin korkeassa määrässä olisi ollut kypsyneen taiteellisuuden leimaamaa
kuin tämä."
"Alisan osa on Lydia Laguksen käsissä, joka siinä ensi kerran on
esiintynyt suuressa roolissa. Ja ilolla tunnustamme hänen onnistuneen
erinomaisesti. Nti Laguksella on laaja ja voimakas, heleä mezzosoprano,
ilmehikkäät kasvot ja näyttämölle erittäin sovelias vartalo. Äänen
taiteellisessa kehityksessä hän kyllä ei vielä ole saavuttanut
päämääräänsä, mutta kuitenkin hän jo voi sitä käyttää varsin
tyydyttävästi. Äännäntä on varma, esitys innokas ja usein hyvin
vivahdutettu, nojaten miellyttävään, luontevaan ryhtiin ja
ilmehikkäisiin kasvojeneleisiin. Eräissä kohtauksissa laulajatar
näyttää semmoista kykyä panna painoa olotilan luonteenomaisiin
piirteihin, että ollaan oikeutettuja mitä parhaimpiin toiveisiin.
Erittäin ansiokas on sekä laulu että näytteleminen 3:n näytöksen
kohtauksessa Bertramin kanssa, kun tämä noustuaan Manalasta vaatii
Alisalta vaitiolon lupausta. Tässä nti Lagus ylen viehättävästi kuvaa
tyttöä, joka toiselta puolen pelkää Bertramin kauheita uhkauksia,
toiselta puolen palaa innosta pelastaa Robert. Muistettava on niinikään
loistava tapa, millä kolminlaulu (ilman säestystä) samassa näytöksessä
ja suuri samallainen yhteislaulu 5:ssä näytöksessä suoritetaan; kunnia
siitä tulee nti Lagukselle sekä hroille Navrátilille ja Bergholmille
yhteisesti. Molemmat nämä kolminlaulut todistavat selvästi, että nti
Lagus jo on niin pitkälle edistynyt laulutaiteessa, että hän kykenee
esittämään tärkeitä oopperaosia." -- --
"Hra Navrátililla Robert on uusi näyte hänen mainiosta kyvystään
draamallisena laulajana. Hurja, turmelevien vaikutusten valtaan
joutunut normannilainen ritari, jonka jalo luonto kuitenkin joskus
pilkistää esiin, voittaa taiteilijan kauniin, ihannoitsevan esityksen
kautta katsojain myötätunnon ja mielenkiinnon. Vilkkaalla osanotolla me
1:ssä näytöksessä näemme yhtä hyvin sankarin surun (kohtaus Alisan
kanssa) kuin hänen peli-irstailunsa ja nautimme kumpaakin oivasti
kuvaavasta musiikista. Tunnetun kauniin sisiliaanan Navrátil
laulaa hienon musikaalisesti niinkuin hänen tapansa on, ja vallan
kiitettävästi avustaa häntä tässä näytöksessä kööri, joka etenkin
viimeisinä iltoina on eloisasti ja voimalla suorittanut vaikean osansa.
Hra Navrátilin taipumuksesta ylipäätään ihannoimaan kuvattavansa johtuu
luonnollisesti, että hänen Robertinsa 4:ssä näytöksessä, kun tämä
taikavavalla nukutettuansa koko hovin tahtoo ryöstää Isabellan, ei
näytäkään sitä uhmailevaa hurjuutta, jota olisi voinut odottaa
voitonvarmalta rosvoritarilta. Mutta ei sitä pane pahaksi, kun kuulee
lämpimästi ja tositaiteellisesti esitetyn herttaisen kavatiinan, joka
käy prinsessan heräämisen ja sitä seuraavan kaksinlaulun edellä.
Erittäin ansiokkaasti laulaja myöskin myötävaikuttaa molemmissa
kolminlauluissa." -- --
-- -- Arvostelija katsoo miellyttäväksi velvollisuudekseen tunnustaa
melkoisen edistyksen, joka on huomattavana hra Bergholmin Mefiston ja
Bertramin välillä. "Totta on että laulajan luonteenlaatu ei oikein
sovellu draamallisen todenperäisesti esittämään näitä pahan
perusjohteen ruumistuksia, jotka runoilijat ovat katsoneet hyväksi
ajatella puoleksi filosoofisesti, puoleksi satumaisesti; mutta laulaja
voi lohduttaa itseään sillä että harvalla näyttämöllä maailmassa on
taiteilijoita, jotka täysin kykenevät esittämään näitä pirunrooleja.
Kaikissa tapauksissa kuulee jälkimäisessä osassa harvoin sitä laulun
jouduttamista, joka Faustissa ja joissakuissa muissakin oopperoissa
häiritsee hra Bergholmin esitystä, ja muutamissa kohdin (esim.
buffaduetin ja kohtauksen Alisan kanssa 3:ssa näytöksessä) hän laulaa
ansiokkaasti. Onnellisin hetki on laulajalla kuitenkin (saman näytöksen
2:ssa kuvaelmassa) herättämiskohtauksessa luostarin ristikäytävässä.
Hra Bergholmin miehekäs ääni pääsee siinä oikein esiintymään
ja ilmaisee koko heleän raikkautensa -- joka muuten tapahtuu
yhteislaulu-kohdissakin."
"Raimbaultin osassa eräs nuori tenorilaulaja, hra Vuorio, astui ensi
kerran näyttämölle. Ääni on vastaiseksi vähän harjotettu, mutta sillä
on viehättävä heleys ja voima. Ballaadi 1:ssä näytöksessä näytti käyvän
hänen voimiensa yli, mutta siinä kättentaputuspuuskassa, jolla yleisö
palkitsi 3:n näytöksen buffaduetin, oli hra Vuoriolla runsas osa.
Laulajan miellyttävä ääni ja näyttämölle soveltuva ulkonäkö näyttävät
kehottavan jatkamaan opintoja."
"Erityisen kiitoksen ansaitsee aseairueitten kauniisti laulettu
kvartetti 2:n näytöksen finaalissa sekä 'helvetinvalssi' ja suuri
kirkkokööri viime näytöksen lopussa. Pääansio tästä tulee
luonnollisesti hra Hrimalylle, oopperan kapellimestarille, ja se
todistaa uudestaan kuinka kelvollinen hän on edesvastuulliseen
virkaansa ja kuinka hartaasti hän tekee työtä tyydyttääkseen mitä
häneltä toivotaan." -- --
Viimeisissä näytännöissä esitettiin neljä eri oopperaa tunnetusta
ohjelmistosta. Rykmentin tytär annettiin 21/5 ja 23/5, Ida Basilier
nimiroolissa ja Passinen Toniona; Taikahuilu 25/5 (Bergholmin hyväksi),
27/5 ja 30/5 Ida Basilier Yön kuningattarena ja Lydia Lagus Paminana;
Ernani 29/5 ja Sevillan Parranajaja 1/6. Tämä viimeinen näytäntö oli
samalla Ida Basilierin hyvästijättö-ilta, ja ihastuttava Rosina oli
senkin tähden muitten edellä innostuneitten suosionosotusten,
esiinhuutojen ja kukkatervehdysten esineenä. Lopuksi täytyi
Bergbominkin tulla näkyviin. Kumminkaan laulajatar ei ainiaaksi eronnut
oopperastamme -- hän oli luvannut vieläkin palata.
* * * * *
Täydentääksemme kertomustamme teatterin toimesta tänä kevätkautena on
lopuksi huomio käännettävä puheosastoon, joka huhtikuun loppupuolella
ja toukokuulla näytteli Pietarissa. Ensiksi Vilho samoinkuin edellisenä
vuonna vuokrasi kauppapalvelijain klubin tilavan huoneuston, ja
näytännöt alkoivat 22/4 Sirkan esittämisellä. Alku oli lupaava, m.m.
siihenkin nähden että suuri, vapaamielinen venäläinen sanomalehti Golos
oli sopinut suomalaisiin oloihin hyvin perehtyneen kirjailijan W.
G(olovinin) kanssa, että tämä lehdessä arvostelisi suomalaisia
näytäntöjä. Ensi illasta Golovin kirjoittikin seuraavaan suopeaan
tapaan:
-- -- "Suomalaisten taiteilijain esitys oli yhteisnäyttelemisen
puolesta erinomainen ja herätti paikottain äänekkäitä suosionosotuksia.
Varsinkin miellyttivät rva Aspegren (Sirkka) ja nti Savolainen (eukko
Fadet) sekä näyttelijöistä hra Törmänen yksinkertaisena, mutta
hyväntahtoisena ja iloisena Didierinä. Hra Törmänen ei ole ainoastaan
lahjakas näyttelijä, vaan myöskin oiva erinäisten näytelmien
suomentaja. -- Hra Leinokin oli sangen onnistunut Fadetten rakastajana
(Landrin). Seurueen primo amorosona on hän vallan paikallaan -- kaunis
ulkonäöltään ja täsmällinen näyttelemisessään. -- Semmoisen vaikutuksen
meihin teki ensimäinen pintapuolinen tutustuminen Suomalaiseen
teatteriin. Aikomus on antaa 8 näytäntöä, joihin saadaan tilata
pilettejä. Huone oli kukkuroillaan: yli 300 katsojaa -- kunnioitettava
luku ensi illaksi. Väliaikoina kuultiin miltei yksinomaan suomea
puhuttavan. Koristukset ja puvut sangen tyydyttävät pienelle
teatterille".[98]
Samassa lehdessä kerrottiin, että Suomalainen oopperakin oli
tulossa Pietariin. Huhu oli luultavasti saanut alkunsa siitä että Ida
Basilier näinä päivinä saapui sinne. Laulajattaremme antoi 24/4
hovilaulajain-kappelin salongissa konsertin, josta sanomien arvostelut
olivat hyvin kiittäviä. Aikakauskirjassa Russkoje Obosrenie esim.
sanottiin, että "suomalaisen oopperan primadonna olisi koristus mille
eurooppalaiselle oopperalle tahansa" ja että "hänen tuskin kuuluva
pianissimonsa muistutti Kristina Nilssonia". Toiset laulajaiset olivat
suomalaisessa P. Marian kirkossa -- seurakunnan turvattomien lasten
hyväksi -- ja niissä esiintyi avustajana nti Anna Forstén Viipurista.
Paitse näissä konserteissa lauloi taiteilijatar myöskin Suomalaisen
teatterin näytännössä 29/4 Jeannetten häissä. Eräässä kirjeessä
Morgonbladetiin sanotaan, että yleisössä nähtiin "ylhäisempienkin
piirien" edustajia sekä venäläisiä, että laulajatar harvinaisen
heleällä ja loistavalla äänellään ja huolellisella näyttelemisellään
herätti kuulijoissa erinomaista huomiota ja kiitollista ihailua ja että
hänelle innokkaitten suosionosotusten keskellä Pietarin suomalaisen
naisyhdistyksen puolesta ojennettiin jättiläiskukkakimppu, joka
kultaisen nauhakirjoituksen mukaan oli omistettu "Suomen ilolinnulle".
Paitse laulukappaletta kuului ohjelmaan Lea ja Toinen tai toinen
naimaan. Edellisessä teki nti Avellan mitä kauniimman debyytin
täkäläisellä suomalaisella näyttämöllä, ja me kuulimme erään kolme
vuosikymmentä keisarillisessa teatterissa toimineen etevän näyttelijän,
joka, vaikkei hän osaa suomenkieltä, oli näytännössä läsnä, antavan sen
mairittelevan lausunnon nti Avellanista, "että hän etevällä
plastiikallaan ja viehättävällä lausumisellaan on edistyvä pitkälle".
Mutta myöskin muut tämän illan esiintyjät, Pesonen Jeannetten häissä,
Vilho, Lundahl, Leino y.m. toisissa näytelmissä saivat ansaittua
tunnustusta. -- Vilho kirjoittikin (30/4) samasta illasta: "Näytäntö
oli sangen onnistunut. Yleisö aivan mieltynyt, eikä ainoastaan
Jeannetten häihin." --
Samana päivänä kun Ida Basilier antoi kirkkokonsertin, oli Aksel ja
Walborg näytelty. Siitä kirjoittaa W. Golovin Russkoje Obosreniessä:
-- "Suomalaiselle seurueelle on annettava oikeudenmukainen tunnustus.
Murhenäytelmä esitettiin ylipäätään varsin hyvin. Erittäin ihastuttivat
meitä hrat Böök ja Lundahl Akselina ja Wilhelmina sekä rva Aspegren
vaaleaverisen Walborgin roolissa. Vehkeilevänä munkkina menestyi Vilho
sangen hyvin. Sankari, sankaritar ja munkki kuolevat aika tehoisasti
näyttämöllä. Hra Leino oli täysin tyydyttävä arkkipiispana, ja hra
Törmänen huvitti yleisöä yövahdin vähäpätöisessä osassa." --[99]
Toukokuun 2 p. annettiin Oma Toivoni sekä 5 p. Lääkäri vastoin
tahtoansa ja Mustalainen. -- "Tulot kahdesta ensimäisestä näytännöstä
olivat 600 ruplaa yhteensä, Jeannette-illasta vähän yli 500 r., mutta
kahdesta viimeisestä vain vähän päälle 300 yhteensä." Näin kirjoitti
Vilho (9/5), lisäten että päiväkustannukset nousivat 150 à 160 ja
päivärahat (lisämaksu näyttelijöille Pietarin aikana) viikolta 133
ruplaan. Seuraus oli että tulot eivät riittäneet palkkoihin, varsinkin
kun kurssi oli perin alhainen, ja hän pyysi 450 r. puolikuunpalkkoja
varten. Tästä näkyy että alkukin kääntyi huonoksi, ja yhä surkeammiksi
Vilho paran kirjeet muuttuivat toukokuun jatkuessa. -- Seuraavat kolme
näytäntöä kauppapalvelijain klubin huoneustossa -- Enon rahat (9/5);
Viuluniekka (12/5); Orposisarukset ja Riita-asia (17/5) -- eivät
tuottaneet paljo muuta kuin päiväkustannukset. -- "Tähän saakka 381
ruplan tappio", Vilho ilmoitti, ollen niin alakuloinen että jätti
kokonaan kertomatta, että hän oli saanut laakeriseppeleen ja sen
lisäksi "arvokkaan lahjan"; sitä vastoin hän mainitsi että näyttämö oli
liian ahdas Maria Tudorille sekä että Björnsonin Konkurssi kyllä oli
valmis, mutta nimi oli hänestä kovin "kamala". Hän oli toivonut
saavansa vuokrata Mikaelinteatterin huokeasta hinnasta ja siten ansaita
enemmän, mutta toivo petti, kun teatteria oli alettu korjata. -- Sitte
Vilho vuokrasi Buffateatterin, mutta kun oli etukäteen maksettava 200
rupl. eikä sitä voitu tehdä ennen kun rahoja tuli Helsingistä, ei 17/5
ja 28/5 välillä näytelty kertaakaan. "Théâtre Bouffessa", joka kaikkine
päiväkustannuksineen maksoi 300 rupl. illalta ("siis se on kuitenkin
halvempi kuin ennen muinoin kiviteatteri Helsingissä!" Vilho
huomauttaa), annettiin kolme näytäntöä: 28/5 Lea, Natalia ja Nadeschda
ja Mustalainen; 29/5 Remusen kotiripitykset, Lääkäri vastoin tahtoansa
ja Suuria vieraita; sekä 3/6 Hänen ylhäisyytensä etuhuoneessa, Yökausi
Lahdella, Kihlaus ja Laululintunen. -- Viimeistä näytäntöä varten Lydia
Lagus oli tullut Pietariin ja aikomus oli ollut antaa Lemmenjuomakin,
mutta kun erehdyksestä nuotit oli lähetetty Helsinkiin, oli tyytyminen
yhteen ainoaan laulunäytelmään. Nti Lagusta tervehdittiin kyllä
myrskyisesti; mutta silti eivät viimeiset näytännöt suurestikaan
parantaneet asemaa. Vilho ilmoitti 2/6 vaillingin nousevan 2,088
ruplaan, johon tuli "niinkuin voita leivälle" kesäkuun palkat! Tosin
oli suomalaisten kesken Pietarissa pantu toimeen jonkunlainen
"subskriptsiooni" eli avunkeräys, mutta mitä se tuottaisikaan, oli
varma että suurin osa tuota summaa oli lähetettävä Helsingistä. Vilho,
joka nimellisesti vastasi kaikista veloista ja sitoumuksista, kärsi
tietysti sanomattomasti. "Mitä tulee tehdä?" hän kirjoittaa. "Luotanko
subskriptsiooniin? Odotanko apua köyhästä Suomesta? -- Surkeus,
surkeus. En kehtaa, enkä voi voivotella niinkuin pitäisi, mutta meidän
naisemme sen sijaan itkevät joka kerta kun ovat puheillani. -- Sinun
huomattavaksesi tahdon mainita, että _kaikki_ minun toverini tässä
kurjuuden tilassa ylipäänsä ovat käyttäytyneet hyvin kärsivällisesti,
miltei jalosti." -- Kun Helsingistä oli saatu 1,600 rupl. seurue 5/6
lähti kotimaahan, jossa työ jälleen oli alkava heinäkuun alussa
Kuopiossa. Vilhon täytyi vielä jäädä muutamaksi päiväksi, siksi kun
velat oli suoritettu.
Ennen kun eroamme siitä surkeasta episoodista, jonka tämä Pietarinmatka
muodostaa teatterin historiassa, on mainittava yksi Vilhon kirje
(22/5), joka vähemmän koskee hetken murheita kuin kirjoittajan
käsitystä teatterioloista yleensä ja joka päättyy siihen, että hän
ilmoittaa ehdottomasti -- luopuvansa. Niistä syistä, jotka hän
luettelee, on oikeastaan tärkein se, josta hän ennenkin oli valittanut,
että useat seurueen jäsenet olivat unohtaneet tehtävänsä kansallisen
merkityksen ja tahtoivat vain olla "artisteja"; toisista on yleiseltä
kannalta huomattavimpana pidettävä ilmeinen kateus tai katkeruus
oopperaa kohtaan. Vilhosta on ooppera verrattava madame Pompadouriin,
puheosasto Narcisse Rameauhon(!), ja sama käsitys tulee kerran ilmi
eräässä Kallion kirjeessä, jossa sanotaan oopperan syövän mitä
draamallinen osasto ansaitsee. Tositeossa ei ole lainkaan oudoksuttava
että seurueessa, joka vuosi vuodelta kierteli ympäri maata kaupungista
kaupunkiin, heräsi jonkunlainen kateus pääkaupungissa loistelevaa
oopperaa kohtaan, semminkin kun yleisön suosio jakaantui epätasaisesti,
eivätkä laulutaiteilijatkaan tainneet olla näyttämättä, että he pitivät
itseään yliluokkalaisina verrattuina näyttelijöihin. Tämä asianlaita
oli varmaan omansa kypsyttämään Bergbom-sisaruksien ajatusta, jonka yhä
useammin alamme kohdata varsinkin Emilien kirjeissä, että näet oopperan
ylläpitäminen ajan pitkään oli mahdoton. -- Mitä tulee Vilhon
luopumisaikeeseen, niin ei siitä kirjeissä sen enempää puhuta.
Luultavasti Kaarlo ystävällisellä kirjeellä rauhotti hänet.
Kertomalla Suomalaisen teatterin näyttämöllisen toimen vaiheet
kevätkaudella 1877 emme läheskään ole tyhjentäneet ainettamme. On näet
nyt luotava katsaus niihin seikkoihin, joihin jo ylempänä
vuodenvaihteella lyhyesti viittasimme.
Johdannoksi otamme pari kohtaa Emilie Bergbomin kirjeestä nti
Elfvingille (13/2). Paheksittuaan että ystävä on niin kauvan saanut
odottaa kuulumisia häneltä, kirjoittaja jatkaa:
-- -- "Mutta miksi vaivaisinkaan sinua, osaaottavainen Bettyseni,
kuulumattomilla huolillamme ja kärsimyksillämme. Olomme ovat
sietämättömän vaikeat; ei voi enää selvästi ajatellakaan ja ymmärräthän
kuinka tuhoisasti se vaikuttaa työvoimaan ja -kykyyn. Aina näyttelystä
saakka (se on siitä kun matkustajaliike lakkasi) on meillä ollut kurjan
kurjaa. Dagbladin y.m. alituinen toitotus Emmy Achtén liiottelusta on
vähitellen tunkeunut yleisöön ja seuraus on että olemme näytelleet
tyhjille huoneille.[100] Et voi käsittää kuinka lohdutonta tavasta on
ollut; tulot eivät ole aina riittäneet päiväkustannuksiinkaan. Tämän
sanon sinulle -- älä anna muitten mitään tietää huolistamme. --
Hugenotit ovat nyt jälleen elähyttäneet laimenevaa mielenkiintoa, mutta
Navrátil (joka koko talven on ollut heikonlainen) ei jaksa laulaa
rasittavaa osaansa useammin kuin joka 6 tai 8 päivä emmekä sentähden
voi esittää oopperaa niin usein kuin pitäisi ja saada sitä loppuun
näytellyksi ennen Achtéiden lähtöä. Ensi tiistaina he esiintyvät viime
kerran; minä päivänä taasen Ida tulee, en taida tarkalleen sanoa,
toivon kuitenkin tässä kuussa. -- Koska luullakseni pieni yleiskatsaus
asemaamme huvittaa sinua, tahdon mahdollisuuden mukaan selittää
asiamme. Syksyn ja etenkin jouluajan tyhjät huoneet saivat meidät
päättämään, että ooppera oli lakkautettava 1 p. kesäk., mutta koska
emme luulleet tekevämme oikein, jos toimeenpanisimme päätöksemme
ilmoittamatta sitä puolueelle, kutsuimme erinäisiä henkilöitä
neuvotteluun ja esitimme heille surkean asemamme. Useimmat eivät
tahtoneet kuulla puhuttavankaan oopperan kuolemasta, vaan vaativat että
ryhdyttäisiin suurempiin ponnistuksiin. Sen johdosta ja myöskin
korkeammalta paikalta annettujen pienten viittausten vuoksi päätettiin,
että teatterin tulisi anoa korotettua valtioapua ja sen ohella
anomuksessa huomauttaa kuinka paljo huokeammaksi ja paremmaksi kaikki
tulisi, jos molemmat teatterit näyttelisivät suuressa teatterissa, niin
että siellä ylläpidettäisiin suomalainen ooppera ja ruotsalainen
puhenäyttämö. Nyt tästä paraikaa neuvotellaan; hallitus ei ole meille
vastahakoinen, mutta Ruotsalaisen teatterin johtokunta näyttää keksivän
kaikellaisia verukkeita asian estämiseksi, toisen toista viekkaamman.
Arvatakseni juttu päättyy niinkuin viime kesänä, kun oli kysymys
yhteisestä juhlanäytännöstä -- me saamme kärsiä lukemattomia ikävyyksiä
ja loukkauksia, ja lopuksi tulos on kuitenkin -- ei mitään. Vaikea on
tietysti se hetki oleva kun ooppera kuolee, mutta kumminkin odotan sitä
jollakin tyytyväisyydellä, sillä nykyinen asema on ollut kauhea.
Muista, oma Bettyseni, että minä puhun tähän tapaan ainoastaan sinulle
-- eihän minun sovi muita kohtaan olla näin avonainen. -- -- Kiitos,
rakas ystäväni, kukkalähetyksistäsi;[101] ne ovat aina tervetulleita.
Mitä viuhkoihin tulee, pelkään niiden olevan liian yksinkertaisia. Et
voi uskoa kuinka hyvältä tavasta tuntuu, että ainakin sinä ystävyydessä
olet mukana puuhissamme -- kaikki ovat ystäviä kun asiat menee hyvin,
harvat auttavat kun käy huonosti." -- --
Helmikuun alussa tiesivät sanomat Suomalaisen teatterin johtokunnan
kääntyneen hallituksen puoleen, anoen että tälle laitokselle (joka
tähän asti oli saanut 16,000 mk vuotuista valtioapua -- puolet
orkesteria, puolet puheosastoa varten -- samalla kun ruotsalainen
teatteri oli saanut kaikkiaan 32,000 mk vuodessa) yleisistä varoista
myönnettäisiin vuotuisena lisäapuna 16,000 mk, että tämä lisäys
luettaisiin näytäntökausilta 1875-76, 1876-77 ja 1877-78 sekä että siis
edelliseltä ja juoksevalta vuodelta saataisiin ennen saadun lisäksi
yhteensä 32,000 mk, joka summa toivottiin saada kohta. Tämä anomus
johti siihen, että n.s. _fusiooni- eli molempien teatterien
yhieenliittymiskysymys_ tuli päiväjärjestykseen. Aivan uusi ei kysymys
ollut, sillä tiedämmehän jo edellisestä että niissä piireissä, jotka
ymmärsivät teatterien välillä alkaneen kilpailun turmiollisuuden ja
käsittivät kuinka luonnotonta oli että valtio avustuksellaan ylläpiti
tätä kilpailua, oli yksityisesti harkittu yhteistoimen mahdollisuutta
näyttämöjen välillä; mutta vasta nyt se hallituksen alotteesta tuli
vakavien neuvottelujen esineeksi. Senaatissa sanotaan etupäässä
senaattorien Molanderin ja V. Haartmanin kannattaneen aatetta, ja
lauantaina 17 p. helmik. kokoontui edellisen kutsumuksesta erinäisiä
kummankin teatterin kannatusyhdistyksen jäseniä asiaa pohtimaan. Se
muoto, jossa yhteenliittyminen tässä ensin ehdotettiin ja jossa ei
ainoastaan suomenmieliset vaan myöskin hallituksen jäsenet ja
tasapuoliset ylipäätään ajattelivat sitä mahdolliseksi, oli seuraava:
suomalainen ooppera ja ruotsalainen puhenäyttämö liittyisivät yhteen
niin että kummallakin olisi oma johtajansa (regissöörinsä), joiden yli
olisi asetettuna hallituksen määräämä intendentti. Koko talouden hoito,
jota valtio kannattaisi melkoisella avulla, olisi yhteinen. Näytännöt
annettaisiin Uudessa teatterissa, harjotukset olisivat Arkadiassa,
jossa myöskin suomalainen puheosasto -- joka olisi fusioonista kokonaan
erillään -- Helsingissä ollessaan saisi näytellä. -- Kaikki
Ruotsalaisen teatterin edustajat olivat kuitenkin ehdottomasti
fusioonia vastaan, vetäen esiin kaikellaisia käytöllisiä vastuksia,
jotka muka estivät sen toteuttamista; mutta jos fusiooni väkisin oli
toimeenpantava, niin he katsoivat suotavammaksi, että molemmat
puheosastot ryhtyisivät yhteistoimeen -- suomalaisesta oopperasta he
eivät tahtoneet mitään tietää. Turhaan osotettiin toiselta taholta,
että vastukset olivat voitettavissa ja että suomalaisen puheosaston
asettaminen ruotsalaisen rinnalle ei mitenkään vastaisi fusioonin
tarkoitusta, sillä saattoihan edellinen, suomalaisen yleisön
harvalukuisuuden tähden ainoastaan lyhyet ajat kerrallaan näytellä
Helsingissä. Kolmannen fusioonimuodon professori L. Mechelin
esitti kokoukseen lähettämässään kirjeessä, jossa hän puolsi
yhteenliittymistä, joka käsittäisi molemmat puheosastot ja yhteisen,
kumpaakin kieltä käyttävän oopperan. -- Kun tuloksettoman keskustelun
lopussa hallituksen puolelta toivottiin, että seikkaperäisen
suunnitelman laadinta uskottaisiin yhteisesti asetettavalle
toimikunnalle, huomautettiin ruotsalaiselta taholta, että ruotsalainen
kannatusyhdistys ei kaivannut fusioonia eikä siis myöskään tahtonut
olla osallinen sitä suunniteltaessa. Silloin hallituksen edustajat
sanoivat asettavansa toimikunnan, ja maaliskuun 1 p. saatiinkin tietää,
että fusiooni-komitean jäseniksi oli kutsuttu Suomalaisen teatterin
kannattajista professori O. Donner, tohtori K. F. Ignatius ja
ylitarkastaja A. F. Laurell sekä Ruotsalaisen teatterin kannattajista
professori L. Mechelin, hovineuvos W. Brummer ja kauppaneuvos
N. Kiseleff.
Tämä toimikunta tarvitsi seitsemän(!) viikkoa tehtäväänsä. Sillä aikaa
ja ylipäätään koko kevätpuolen vuotta vilisi sanomalehdissä
kirjoituksia teatterikysymyksestä, milloin kunkin toimituksen laatimia
milloin yksityisten lähettämiä. Jos pidetään edellisiä silmällä,
ainoastaan Åbo Underrättelser asettui suoraan fusioonia vastustavalle
kannalle; U. Suometar ja Morgonbladet sekä myöskin Östra Finland (Gabr.
Lagus) ja Hufvudstadsbladet puolsivat ehdottomasti yhteenliittymistä
muodossa: ruotsalainen puheosasto ja suomalainen ooppera, eikä vihdoin
Helsingfors Dagbladkaan ollut yhdistymistä vastaan, vaan kannatti,
tosin varovaisin sanoin, Mechelinin ensi kokoukselle ehdottamaa muotoa.
Mitä toisiin kirjoituksiin tulee, suomen- ja tasamielisten tekemät
puhuivat fusioonin puolesta, ruotsinmielisten kirjoittamat taasen
vastaan. Mahdotonta ja tarpeetonta on lähemmin selostella tätä
"artikkelien" tulvaa; ainoastaan jotkut valaisevimmat ansainnevat
huomiotamme.
Perusteellisimpia on kaksi kirjoitusta Morgonbladetissa: "1866 ja 1876.
Teatterimme"; (3/2)[102] ja "Kansallinen vai yleismaailmallinen taide?"
(23/2). Edellisestä, joka on seitsemän palstaa pitkä, teemme tarkemmin
selkoa, vaikka se ei suorastaan koskekaan fusioonikysymystä, vaan
Suomalaisen teatterin syntyä ja kehitystä ylipäätään.
-- Se alkaa katsauksella niihin oloihin, jotka johtivat taikka
oikeammin pakottivat erityisen suomenkielisen näyttämön perustamiseen.
Kun näet ei yhteistointa ruotsalaisen teatterin kanssa saatu aikaan,
täytyi suomalaisuuden ystävien -- hyvin tietäen ettei asia "kävisi
itsestään" -- ryhtyä yritykseen, miten arveluttava se olikin
kaupungissa, jossa oli vain 36,000 asukasta eri kansallisuuksiin
kuuluvaa. Ja nyt ei täyden viiden vuoden päästä oli puheosasto
näytellyt 24 kotimaista ja 61 ulkomaalaista kappaletta ja sitä nuorempi
lauluosasta esittänyt 16 senlaatuista oopperaa, joita ensi luokan
taidelaitokset ottavat ohjelmistoonsa. Entäs esityksen laatu? "Onko
ketään, joka kuultuaan Fidelion, Hugenotit ja Taikahuilun saattaa
kieltää, ettei Suomalainen ooppera niin pienelle maalle kuin meidän ole
todella erinomainen taidelaitos? Tietääksemme ovatkin kaikki puolueet,
pienet vivahdukset huomioon ottamatta, vastanneet yksimielisesti. Tässä
on siis luja lähtökohta: sanomalehdet pitävät pääasiassa yhtä, katsokaa
Suometarta, Morgonbladetia, Dagbladia, Finsk Tidskriftiä. Mutta onko
aina ollut näin?" -- Tietysti ei. Suomenmieliset olivat ensi hetkestä
ihastuneita, toiset ovat vain vitkalleen taipuneet. "Kaikissa
tapauksissa, kun neljän vuoden uutisviljelys on tuottanut niin
kauniita hedelmiä, eivät fennomaanit toki kovin pahasti erehtyneet
ennakkoihastuksessaan, vaan olivat pääasiassa oikeassa." -- Sitten
kirjoittaja näyttää kuinka Ruotsissa Kustaa III:n perustama
ruotsinkielinen näyttämö oli ihan samanlaatuisten ristiriitaisten
arvostelujen alaisena kuin suomenkielinen meillä. Eräs ranskalaisen
maun ihailija kirjoitti nähtyään ensi kerran ruotsinkielisen teatterin
harjottelevan: _"En voi lausua kuinka se vaivasi minua."_ Näyttelijäin
esitys oli niin mautonta, ettei sitä saattanut surkeasti hämmästymättä
katsella. Kappaleet, sanat, lausunta, näytteleminen, puvut, kaikki oli
yhtä mautonta. Itse näytäntö oli kokonaan harjotuksen kaltainen; _mutta
en ole koskaan nähnyt niin lukuisaa kansankokousta, käsiä taputettiin
joka sanalle_, näkyi että oltiin sydämestään iloisia nähdessään
_ruotsalaista_ näytäntöä, oli kuin olisi yleisö siten rukoillut hänen
majesteettiansa suomaan sille suojelustaan. Mutta kuinka olisi
mahdollista perustaa oikea teatteri maassa, jossa ei ole kymmentä
kelvollista näytelmää, jossa ainoat kotimaiset näyttelijät ovat
kurjempia kuin huonoimmat maankiertäjät, jossa kansa on niin
jörömäistä? Vastaus oli että perustettiin _suuri ooppera_, ja laulun
siivittämänä kotimaista kieltä ja taidetta tervehdittiin äärettömällä
ihastuksella. -- Niin Ruotsissa, ja se kaikki oli uudistunut
Helsingissä teatterin ensi vuosina -- jopa niin, että arvostelu oli
yhtä säälimätön oopperaa kuin puhenäyttämöä kohtaan. Ruotsin kielen ja
maun ihailijat ovat näet kohdelleet sitä milloin ivalla, milloin
jääkylmällä välinpitämättömyydellä ja vaitiololla. Vastenmielisyys oli
niin juurtunut, että eräs kuulija muutaman Ida Basilierin laulaman
aarian jälkeen huudahti: 'Kyllä se suomenkieli kumminkin on raakaa!'
vaikka taiteilijatar sattumalta olikin laulanut italiankielellä! H. D.
taasen lausui, että 'Trubaduuri muutoin meni hyvin, paitse että kaksi
esiintyjää häiritsi yhteisnäyttelemistä -- sen kautta että muistuttivat
kulttuurikansan teatteria'. Sanat tarkoittivat Ida Basilieria,
laulajatarta, joka vähän sen jälkeen Rosinana tuli Tukholman yleisön
lemmikiksi -- hän täällä ainoastaan _muistutti_ kulttuuriteatteria. Ja
yleisesti lehti lisäsi, 'ettei voinut olla muuta kuin naurettavaa
verrata [suomalaisia] näytäntöjä ruotsalaisen näyttämön esityksiin'.
Sittemmin täytyi tämän kritiikin mukautua mukautumistaan, mutta lujassa
oli suora tunnustus. Sanottiin: 'Emmy Strömer on suomalainen ooppera'
-- se on, jos hän lähtee, sitä ei olekaan. Kun kumminkin yhä uusia
taiteilijoita ilmaantui ja itse 'ensemblekin', jota kauan pidettiin
Ruotsalaisen teatterin erikoisoikeutena, huomattiin kotiutuneeksi
Arkadiaan, silloin ylistettiin ainakin Uuden teatterin 'loistavaa
näyttämöllepanoa', jonka kanssa köyhä Arkadia ei voinut kilpailla.
Vihdoin keksittiin nimitys 'polyglotti-ooppera' -- kun Arkadiassa
esiintyi vierailevia ulkomaalaisia taiteilijoita ja lopuksi
tultiin päätelmään: 'kieli ei merkitse mitään, sillä taide on
_kosmopoliittinen_, yleismaailmallinen ilmiö!' -- Perussyynä
poulueelliseen arvosteluun pitää tekijä rakkautta Ruotsalaiseen
teatteriin, jota kumminkaan ei kenkään moittisi, kun se vaan ei veisi
vääryyteen. Kateus taasen on saanut väkisin perustamaan ruotsalaisenkin
oopperan kilpailemaan suomalaisen kanssa. Kilpailu on tähän saakka
vienyt siihen, että jälkimäinen ei ainoastaan ole esittänyt useita
säveltaiteen vaikeimpia tehtäviä, vaan on se myöskin tullut kotimaisten
taiteilijain kouluksi -- ja pääasiassa omasta voimastaan, jota vastoin
edellinen huolimatta suuremmista varoistaan ja muista eduistaan on
johtokuntansa kautta selittänyt olevansa vararikon partaalla ilman
Madame Angotin tytärtä y.m. samallaisia arvottomia operetteja. --
Kirjoitus päättyy huomautukseen: "Tuskin ainoakaan luku suomalaisuuden
historiassa kertoo kauniimmista tuloksista kuin Suomalainen teatteri
vuosina 1873-76. Mutta olisi anteeksi antamatonta olla erityisesti
mainitsematta, että useimmat tämän luvun kauniimmat lehdet ovat
_suomalaisen naisen kirjoittamia_, ja enemmän kuin mikään muu se
näyttää, kuinka syvälle suomalainen harrastus on juurtunut kansaamme.
Joka kerta kun Kaarlo Bergbom mainitaan kotimaisen näyttämön luojana
Suomessa, ovat Emmy Achté ja Ida Basilier mainittavat ja muistetaan,
että nämä kaksi seisoivat etumaisina, joskaan ei yksin."
Jälkimäisessä ylempänä mainituista kirjoituksista todistetaan, että
taide aina, milloin se on kukoistukseen noussut, on ollut kansallinen
ja tullaan päätökseen, että meidänkin on kehittäminen kansamme _omia
henkisiä voimia_. Suomalaisen näyttämön ansio on siinä että se kokoaa
ja käyttää kotimaisia voimia, joskaan ei ohjelmisto ole ollut
puhtaasti kansallinen, ja kun on tullut kyseeksi lauluosastojen
yhteenliittyminen, on selvää että suomalainen ooppera on se, joka on
julkisen avustuksen arvoinen. Puheosastot jatkakoot kumpikin
toimintaansa. Ei kukaan tahdo häiritä ruotsalaisen puhenäyttämön
olemassaoloa; suomalaiselle on luonnollisista syistä parempi vielä
toimia vaihdellen eri paikkakunnilla.
Toisin katsottiin asiaa ruotsalaisella taholla. Niin esim. eräs
nimimerkki L. H. D:ssa väittää, että Suomalaisen teatterin perustamisen
tarkoitus alusta alkaen oli "tunkea tieltä ruotsalainen eikä asian
valmistukseksi säästetty hyökkäyksiä ja artikkeleita puolueen lehdessä
Uuden teatterin silloista johtokuntaa vastaan -- -- ei edes tavallista
teatterihäväistystä unohdettu, vaikka silloin ei voitu puolustaa
itseään millään siveellisyysverukkeella, vaan tyydyttiin pelkkään
häväistykseen".[103] Hyökkäykset olivat niin voimakkaita, että jollei
maalla onneksi olisi ollut raha-asiain päällikköä, joka uskalsi asettua
vastarintaan, ruotsalaista teatteria Helsingissä ei enää olisi
olemassakaan(!). "Nyt on kysymys oopperoista." Ruotsalaisella
teatterilla on hyvin lupaava ooppera, jolla on tulevaisuus, jota
vastoin suomalaisella oopperalla on "kovin arveluttavia, jopa _melkein
korjaamattomia _puutteita, siinä kun vähiä poikkeuksia lukuun ottamatta
toimii dilettantteja, joilla on välttävä suomenkielentaito, rajoitetut
äänivarat ja varsin epäiltävät taipumukset näyttämöä varten(!)" Tämä
ooppera tarjotaan nyt ruotsalaisen sijaan ainoastaan sentähden, "että
saataisiin oopperateksti suomennetuksi". Onko mitään järkevää
välttämättömyyttä semmoisessa vaatimuksessa? -- Kirjoittaja sanoo
olevansa helsinkiläinen, joka hyvistä ja luonnollisista syistä
mieluummin kuulee ruotsinkieltä näyttämöltä, eikä hän tiedä mistä
syystä hallituksen tulisi ajaa suomenkielen asiaa(!) Fusiooni
"valmistaisi ruotsalaisen näyttämön perikadon, sillä fusioonipuolue
tulisi ehdottomasti semmoiseksi, että ne ainekset, jotka tietävät mitä
tahtovat, helposti veisivät voiton niiltä, jotka eivät sitä tiedä, ja
ennen kun vuosi olisi kulunut umpeen kiltit sovinnonystävät huomaisivat
hämmästyksekseen, että yrityksen johto on solunut heidän käsistään".
Edellisiä kirjoituksia tärkeämpi on eräs pirteä sepitelmä
Hufvudstadsbladetissa (12/4), joka suoremmin kuin yksikään toinen
koskee kysymyksen ytimeen. Tekijä käyttää salanimeä "Åskådare"
(Katsoja), mutta sekä esitys että sisällys todistavat, että se on
Z. Topeliuksen kädestä lähtenyt. Otamme sen tähän täydellisenä, se kun
kirkkaasti valaisee asiaa ja oloja.
_Sotako vai rauha teatterikysymyksessä?_
Tuleeko sota vai rauha?
Onko Gessler hirttävä Wilhelm Tellin vai Mefistofeles vievä Faustin?
Onko Pamina seppelöittävä viisauden temppelissä vai Mykkä puhuvana
nouseva Vesuviuksen laavasta?
Tätä nykyä sota on oopperasota, jota kaksi kapellimestaria käy
armeijoineen. Toinen pyytää päästä toisen edelle pelottavissa
varustuksissa. On oikea huutokauppa. Tuskin puhaltaa toinen
taikahuiluun ennen kun toinen viheltää esiin tulta syöksevän vuoren.
Tosin seisoo näkyvien päällikköjen ja armeijojen takana näkymättömiä,
joskin varsin kuuluvia sotaakäyviä valtoja. Nyt on koeteltu välittää
rauhaa jonkunlaisella eurooppalaisella konferenssilla. Sanotaan että
pöytäkirjakin on allekirjoitettu. Mutta sangen epätietoiselta näyttää,
tahtooko Korkea Portti tehdä rauhaa Montenegron kanssa. Jollei, niin
tapellaan vielä muutamia vuosia, niin kauvan kuin rahat riittää, eikä
kukaan välitä Euroopan rauhasta. Niin kauvan kun rahat riittää.
Niinkuin tietty tarvitaan sotaan ensiksi rahaa, toiseksi rahaa ja
kolmanneksi rahaa. Teatterisodat eivät tee poikkeusta. Se jolla ensin
on matti taskussa, se on voitettu. Ja vastustajansa kukistettuaan
kaatuu tavallisesti voittajakin liiallisesta rasituksesta.
Ei ole hätää, vastaa joku: me kokoamme kannatusta, -- 40,000, --
50,000, -- 60,000. Aivan niinkuin sodassa. Kansalliskeräykset ovat
tyhjentymättömät, niin kauvan kun innostus kestää. Mutta aika tulee,
jolloin väsytään ja apulähteet kuivuvat. Silloin on rauha tehtävä
tahtoi tai ei, ja puhe tunnetusta viimeisestä veripisarasta supistuu
helpotuksen huokaukseen että saadaan olla rauhassa. Ja ratkaistava on
sitten, onko kaikilla menetetyillä voimilla ja varoilla saavutettu
muuta kuin kunniaa, jonka laatua Daniel Hjort niin sattuvasti kuvaa.
Voiko teatterisota kestää yhtä mittaa? Ei, se on tuiki mahdotonta, ja
jollei mikään laimenna sotaakäyvien intoa, niin sen tekee rahakysymys.
Mitä on voitettu?
Voiko hallitus lakkaamatta kannattaa kahta kilpailevaa teatteria? Yhtä
mahdotonta. Ei mikään hallitus maailmassa voi avustaa kahta toisiaan
vastaan sotivaa valtaa. Ja jos se sen tekee, on yleinen mielipide,
huolimatta puolueväristä, nouseva sitä vastaan ja huutava: alas
teatterit! Me tarvitsemme rahamme johonkin parempaan.
Siihenkö pyritään?
Hallitus on oikeutettu ja velvollinen määräämään rauhan. Se, joka ei
tahdo tyytyä oikeamieliseen rauhanliittoon, käyköön sotaa omin päinsä
-- ja omilla rahoillaan.
Ja luullaanko että kannatusyhdistykset sittenkin voivat jatkaa sotaa!
Paikallistuttakaamme tunnettu tarina. Susi ja ilves kiistelivät
saaliista ja valitsivat karhun sovintotuomariksi. Karhu ratkaisi riidan
tunnetulla valtiotaidollaan niin, että hän itse otti koko saaliin.
Aivan niin, sovintotuomari lähestyy hiljaa ja huomaamatta, hän on jo
täällä. Hän rakentaa linnaansa tuolla Boulevardin varrella;[104] muurit
nousevat päivä päivältä korkeammiksi, ja kiistelevät ystävät --
lyhytnäköiset! -- koettavat yhä edelleen kaikin voimin hävittää
toisiaan. Kauniina syyspäivänä -- taikka talvipäivänä -- asuu
sovintotuomari tuolla turvallisessa linnassaan ja nojaa toisiin
mahtavampiin voimiin kuin molemmat köyhemmät riitaveljekset. Kun aika
tulee, hän ottaa saaliin.
Vielä kerran: siihenkö pyritään?
Lienee viisasta olla lykkäämättä rauha kauvemmas.
Ja mikä on kohtuullisen rauhan perustus? Se että kumpikin sotaakäyvä
valta tunnustaa toisen oikeuden elää ja kehittyä yhdenlaatuisilla
elämänehdoilla. Joskin suomalainen näyttämö on talon nuorempi tytär, ei
hän sentään ole oleva Tuhkimus. Jos ruotsalainen näyttämö onkin
vanhempi tytär, ei hän sentään ole naimarajan takana. Kummankin täytyy
saada elää -- huolimatta vastapuolueen sanomista.
Sanomalehdistö on yksipuolisuudellaan kiihottanut sotaa. Ruotsalaiset
lehdet ovat sitkeästi pyytäneet vaitiolollaan tappaa suomalaisen
näyttämön. Suomalaiset lehdet kieltävät näyttämön merkitystä meillä ja
käyttävät semmoista kieltä, että moni toisella puolen luulee sopimuksen
oikean tarkoituksen olevan työntää ruotsalainen näyttämö tieltä, kun
huomataan ettei se enää ole "tarpeellinen". Ja naapuri Boulevardin
varrella pitää tätä kaikkea oivallisena.[105]
Nyt ehdotetaan yhteiselämää Uudessa teatterissa. Vastuksia ilmaantuu;
mutta ei kuitenkaan vaikeampia kuin että ovat voitettavissa, jos
molemmin puolin on hyvää tahtoa. Siinä on gordilainen solmu.
Sanotaan, että rauhankongressi ehdottaa ruotsalaista puhenäyttämöä,
joka vaihtelee suomalaisen puhenäyttämön kanssa, ja lisäksi yhteistä
oopperaa, joka vaihdellen laulaa kummallakin kielellä. Ehdotus on niin
epäkäytännöllinen, että se alusta alkaen on menetetty asia. Joko se on
harhaluuloa taikka tahallista, tekee se alusta alkaen fusioonin
tyhjäksi.
Luullaan että suomalainen puhenäyttämö on kehittyvä ruotsalaisen
ollessa esikuvana. Olkoon, että niin tapahtuu taiteellisessa suhteessa,
vaikka suomalaisella puheosastolla on täsmälleen juuri sama luku
todellisia näyttelijättäriä kuin ruotsalaisellakin, nimittäin yksi.
Muutoin seisoo kyllä ruotsalainen näyttämö traditsioniensa ja
koulutuksensa kautta suomalaista paljo korkeammalla. Mutta juuri
sentähden, että suomalainen näyttämö esiintyisi kuin kömpelö koulutyttö
ruotsalaisen rinnalla, tulisi se masennetuksi vertailun kautta,
herättäisi irvistelyä kulissien takana, kadottaisi luottamuksensa ja
lähtisi tiehensä. Ja mitä se ei opi ruotsalaiselta näyttämöltä, se on
juuri se suomalainen omituisuus, joka antaa sille oikeuden elää.
Sitä paitse näyttelisi suomalainen puhenäyttämö 2 kuukautta Helsingissä
ja ruotsalainen 8. Tämä ei ole tasajakoa.
Yhteinen ooppera on luonnoton. Jos tahdotaan tehdä näyttämö
mahdottomaksi, on asetettava kaksi päällikköä ja kaksi kieltä samaa
asiaa varten. Se on sama kuin julistaa kiista pysyväiseksi.
Orkesterinjohtaja raukka on oleva Figaro tänne ja Figaro sinne. Ja
tämä, jotta saataisiin laulaa kahdella kielellä, vaikka useimmat osat
esitetään niin, että kuulija tuskin voi erottaa italiankielen suomesta.
Hyvä venäläinen ooppera saa myöskin lukuisan yleisön Helsingissä samoin
kuin venäläinen yleisö mielellään käy suomalaisessa taikka
ruotsalaisessa oopperassa.
Lapsellista on ruotsalaisen näyttämön puolelta pitää eilen perustettua
oopperaansa tuiki tärkeänä. Silloin kun tämä näyttämö todella oli
korkealla kannalla, tiesi se tosin pienemmistä laulukappaleista, mutta
ei suuresta oopperasta. Ooppera on sille köyhyydentodistus, liverrys,
jonka asiana on peittää puhenäyttämön puutteita. Ja mitä enemmän
oopperaa harrastetaan, sitä huonommaksi tulee puhenäyttämö. Ei mikään
näyttämö maailmassa -- ainakaan ei mikään, jolla ei ole suunnattomia
apurahoja -- voi ylläpitää samalla kielellä hyvää puheosastoa ja hyvää
oopperaa. Toisen tai toisen täytyy tulla sivuasiaksi, niinkuin
nyt ruotsalainen puheosasto, huolimatta suurista, hätäisesti
kokoonhaalituista kappaleista.
Toinen on suomalaisen oopperan laita. Se on ottanut päämääräkseen
laulaa yleisöön tottumattoman kielen ja hienontaa tätä kieltä
musikaalisella sulosoinnulla. Tämä päämäärä ei ole tilapäistä, niinkuin
ruotsalainen ooppera Suomessa, vaan pysyvää laatua ja kestävän
myötätunnon kannattama; sen johtaja on ottanut sen elämäntehtäväkseen.
Eikä luulisi kenenkään voivan pyytää viattomampaa harrastusta
suomenkielen eduksi.
Ainoa käytännöllinen, ainoa mahdollinen ja ainoa kohtuullinen
rauhansopimus on siis yhteistyö Uudessa teatterissa ruotsalaisen
puheosaston ja suomalaisen oopperan välillä. Ruotsalaista näyttämöä ei
ole kielletty esittämästä pienempiä soitantonäytelmiä eikä suomalaista
näyttämöä antamasta oopperoita, joissa on puheosia. Ruotsalaisen
näyttämön johtaja on kokonaisuuden järjestäjä ja suomalaisen näyttämön
johtaja on kokonaisuuden soitannonpäällikkö, mutta kummallakin on
määrätty alueensa ja ylitsensä joko yhteinen intendentti taikka
yhteinen johtokunta.
Parempi osa tässä jaossa tulee ruotsalaiselle näyttämölle, joka palaa
entiselle kannalleen loistavimpana aikanaan ja pelastaa puheosastonsa
auttamattomasta rappiotilasta. Suomalainen näyttämö saa ainoastaan
esityön -- nuoruuden unelman, voitaisiin ehkä sanoa -- osakseen,
nimittäin oopperan. Sillä sydämelle pantavin muistutus, joka voidaan
tehdä ehdotusta vastaan, on se että suomalainen puheosasto jätetään
oman onnensa nojaan, kokemaan esikuvia kaipaavan kasvatuksen
arveluttavuutta maalaisyleisön edessä. Tästä voidaan vain sanoa, että
asia on paha, vaikka ei pahempi kuin ennen. Parempi on että suomalainen
puhenäyttämö ensin saa juurtua kansansa omituisuuteen, huolimatta siitä
että tämä juuri alussa tulee taiteellisessa suhteessa heikoksi, kuin
että siitä tulee epäonnistunut tukholmalaisen mallin jäljennös. Sen
lyhyttä Helsingissä oloa varten on käytettävänä Arkadiateatteri, jossa
muuten suomalainen ooppera pitäisi harjotuksensa.
Fusioonista puhuessa ei saa unohtaa yleisöäkään. Ei mikään Pohjan lumi
voi estää tätä yleisöä syttymästä tuleen teatterikysymyksissä. Asettaa
ruotsalainen ja suomalainen puhenäyttämö rinnatusten, se olisi asioiden
nykyisellä kannalla ollen sama kuin alituisesti antaa kättentaputusten
vaatia vihellyspilliä kilpailuun, mutta ruotsalainen puhenäyttämö ja
suomalainen ooppera ovat kuin kaksi eri maailmaa näyttämöllä ja ne
voivat sopia keskenään.
Muutoin yleisö ja taide voittaisivat enimmän tästä yhteenliittymisestä.
Sillä ponnistukset ohjelmiston ylläpitämiseksi, se kun aina on
muutettava, tappaa taiteen ja itse esiintyjätkin. Kysykää näiltä,
kysykää katsojilta, jotka pystyvät arvostelemaan kappaleen esitystä, ja
he vastaavat: kaikkea mieluummin kuin nykyistä ajometsästystä,
hutiloimista, olkoon-menneeksi-järjestelmää! Jollei olisi muuta syytä
rauhantekoon, olisi tämä ainoa kyllin riittävä. Mikään ei kuitenkaan
estä, että tämä ja muutkin syyt esitetään kuuroille korville. Jatkukoon
sitte huutokauppa, siksi kun kolmas mies tulee ja tekee korkeimman
tarjouksen. Onhan teatteri vain pieni kekäle suuressa kieliriidan
tulessa. Ja kun olemme heittäneet siihen parhaimmat polttoaineemme,
voimamme, omaisuutemme, rakkautemme, niin tulee sovintotuomari --
palovartija. Kyllä hän sammuttaa tulet.[106]
Mutta fusioonin vastustajat eivät tyytyneet pelkkiin sanoihin.
Tehdäkseen tuuman tyhjäksi ja voidakseen ylläpitää ruotsalaista
näyttämöä semmoisena kuin se oli siinäkin tapauksessa, että hallitus
panisi fusiooniin suostumisen valtioavun ehdoksi, he perustivat uuden
kannatusyhdistyksen, joka sitoutui kolmen vuoden aikana 48,000 markalla
vuosittain avustamaan Ruotsalaista teatteria. Tieto julkaistiin
H. D:ssa 19 p. maalisk., ja eräs "helsinkiläinen" lausuu sen johdosta
Morgonbladetissa: "Tarkoitus ei ole ollut suojella ruotsalaisen
näyttämön etuja, vaan vahingoittaa suomalaista, ja _sentähden on nyt_
saatu rahoja. Jos tässä harrastuksessa onnistutaan ja Suomalainen
ooppera hävitetään, niin onhan silloin kannatuskirjoituksesta
saavutettu suuri kielteinen tulos". -- Tähän Topelius viittaa
kirjoituksensa alussa.
Topeliuksen lausunto herätti melkoista huomiota, ja seuraus siitä oli,
että hänetkin kutsuttiin hallituksen asettaman komitean jäseneksi.
Siinä hän sai aikaan semmoisen päätöksen, että komitea tarjoaisi
yleisölle tilaisuutta ilmaista mielipiteensä, kummanko kahdesta
fusiooniehdotuksesta se katsoi otollisemmaksi. Ehdotukset, jotka 23/4
julkaistiin sanomissa, olivat seuraavat:
Olemassa olevien voimien yhdistämisen kautta edistääkseen
kotimaisen näyttämötaiteen kehittymistä, asiaaharrastavat ovat
tehneet ehdotuksen (Litt. A.) teatterinkannatusyhdistyksen
perustamiseksi seuraavan suunnitelman mukaan:
Litt. A.
1. Yhdistys perustetaan kolmeksi vuodeksi, lukien 1 p:stä heinäk.
1878, ja kannatuskirjoitus velvoittaa suorittamaan 100 mk
vuosittain kultakin osakkeelta.
2. Sekä Uusi että Arkadiateatteri vuokrataan ja näytäntöjä
annetaan kummassakin, Arkadiateatterissa kuitenkin vain
poikkeustilassa etupäässä sunnuntaisin ja pyhäpäivisin.
Jälkimäistä teatteria käytetään parhaasta päästä harjotuksiin.