Viides näytäntökausi, 1876-77.
Ennen olemme säännöllisesti alottaneet uuden luvun seuraamalla
puheosastoa kesäiselle kiertomatkalle; nyt on syytä poiketa tästä
tavastamme ja ensiksi katsella, miten ooppera menestyi näyttelyn
aikana, jolloin se, ollen itsekin jonkunlainen näyttelyesine, toisin
kuin muina kesinä, oli täydessä toimessa. Mutta sitä ennen luokaamme
katsaus uusiin taiteilijavoimiin, joita oli kiinnitetty taikka koetettu
kiinnittää oopperaan alkavaksi näytäntökaudeksi.
Elis Duncker, joka -- vietettyään talvensa Berlinissä enemmän
kuullakseen kuin harjottaakseen laulua ja erittäin myöskin
perehtyäkseen oopperain näyttämölle järjestämiseen -- maaliskuulla oli
muuttanut Parisiin jatkaakseen samoja tutkimuksia, oli luvannut tulla
kotia kesäkuun lopulla ja jälleen ryhtyä oopperan palvelukseen. Kuinka
lyhyt aika hänellä oli siihen käytettävänä, sitä ei kukaan aavistanut!
-- Bruno Holm, jonka opintoaika Lampertin luona Milanossa oli umpeen
kulunut, oli niinikään antanut lupauksen tulla heinäkuun aluksi. Tosin
oli Ruotsalainenkin teatteri tehnyt hänelle tarjouksen, mutta koska hän
"oli kauan ihaillut Suomalaisen oopperan hämmästyttävää edistystä" ja
sen ohella huomannut, että "kaikki suomalaiset kyvyt kokoontuivat
sinne", ei hänkään epäillyt panna voimaansa alttiiksi samaa yritystä
varten.[75] Mieluimmin hän sanoi laulavansa baritoniosat Ernanissa,
Faustissa ja Traviatassa, mutta Trubaduria oli Lamperti käskenyt hänen
välttää: "Minä kiellän sinua ehdottomasti liiaksi huutamasta(!)"
Valitettavasti Holmin myöhemmin täytyi ilmoittaa, että hän lääkärin
määräyksestä oli pakotettu olemaan alkukesän Karlsbadissa parannuksilla
eikä siis voinut tulla ennen kun elokuulla. -- Kevättalvella Emilie
Bergbom tiedusteli Alma Fohströmiltä, eikö hän tahtoisi ensi kerran
astua näyttämölle Suomalaisessa oopperassa. Laulajatar vastasi
kuitenkin epäävästi, sillä rva Nissen-Saloman oli kieltänyt häntä
esiintymästä ennen kun opinnot olivat täysin loppuun saatetut; mutta
niin pian kun hän hallitsi itseänsä, oli hän "suurimmalla ilolla
noudattava tarjousta ja kiitollisin sydämin tekevä mitä kykeni
vähäisillä voimillaan edistääkseen Suomalaisen oopperan korkeita
harrastuksia". Keväämmällä (22/4 ja 6/5) nti Fohström antoi ensimäiset
konserttinsa Helsingissä. Yliopiston juhlasali oli kumpanakin iltana
täpötäynnä yleisöä, joka lämpimästi ihaillen tervehti uutta, mitä
suurimpia lupaavaa laululintusta. -- Edelleen Naëmi Ingman, joka
tämänkin talven oli jatkanut opintojaan Parisissa, oli lupautunut koko
näytäntökaudeksi oopperan jäseneksi, ja samoin Niilo Kiljanderkin, joka
Tukholmassa oli opiskellut professori Güntherin johdolla.
Tätä paitse oli sopimus tehty kahden ruotsalaisen oopperataiteilijan
kanssa heidän vierailustaan näyttämöllämme. Jo talvella oli Fritz
Arlberg kirjoittanut ja tarjoutunut vierailemaan kesällä, ja
toukokuulla Signe Hebbe teki samanlaisen tarjouksen. Lähemmän
sopimuksen teki Bergbom itse Tukholmassa. Kun näet Emilie oli
noudattanut Ida Basilierin ystävällistä kehotusta tulla hänen kanssaan
Karlsbadiin, oli Kaarlokin päättänyt tehdä pienen virkistysmatkan ja
18 p. toukok. lähtenyt Tukholmaan, Kööpenhaminaan ja Berliniin.
Kummaltakin on säilynyt yksi matkakirje, ja teemme niistä joitakuita
otteita. Kaarlo kirjoittaa Berlinistä Emilielle Karlsbadiin:
"Rakas, oma sisareni! Olen sydämestäni iloinen, että sinulla on ollut
hyötyä matkastasi. On minullakin ollut, mutta luullakseni olisi ollut
viisaampaa, jos minäkin olisin tullut Karlsbadiin, sillä en ole ollut
oikein terve. -- -- Hebbe ei vaikuttanut minuun erittäin edullisesti.
Deklamoitsi taiteen olevan hänelle kaikki kaikessa ja vähän välittävän
rahoista, mutta päätti häveliäästi pyytämällä 500 mk (300 riksiä)
illalta. Sanoin että valitettavasti en voinut antaa enemmän kuin 300.
Luulin jutun siihen päättyneen, mutta seuraavana päivänä kaunoinen
Signe kirjoitti, että hän asiaa mietittyään tyytyi 300 markkaan. Hän on
siis sidottu 1 p:stä syysk. 10 p:ään lokak., kymmeneksi illaksi, ja
laulaa italiankielellä Faust, Fidelio ja Traviata. Epäröin kauvan ennen
kun kirjoitin alle, mutta jäädä yksin Naëmi Ingmanin kanssa (jos Emmyn
terveys pettäisi) silloin kun hän ei vielä oikeastaan osaa mitään, sitä
en uskaltanut. -- Arlberg on sitoutunut 1 p:stä 20 p:ään heinäk. Hän
laulaa 3 kertaa Ernanissa ja samoin Trubadurissa. Hän saa myös 300 mk.
illalta. Pistää vihakseni että hän luultavasti olisi tullut
vähemmästäkin, mutta kun hän kysyi mitä Hebbe saa, en voinut tarjota
vähemmän." --
"Stjernströmin kanssa olen sopinut [Suomalaisen oopperan esiintymisestä
Tukholmassa] tulevana vuonna noin 10 p:stä toukokuuta kolme tai neljä
viikkoa eteenpäin. Teatteri tuottaa noin 2,000 riksiä bruttoa;
päiväkustannuksia hän ei vielä voinut tarkoin määrätä. Se olisi
rahallisesti sievä yritys, jos donnamme olisivat voimissaan ja
ohjelmisto taiteellisestikin hyvin järjestetty. Muutoin luulivat ne,
joiden kanssa puhuin asiasta, että sentapainen "Gastspiel" pitäisi
tuottaa rahaa.[76] -- -- Kiljander[77] tulee heinä- ja elokuuksi. Hän
saa laulaa Valentinin y.m. pikku osia. Syksyllä täytyy hänen palata
Tukholmaan, mutta hän tulee takaisin viimeisellä laivalla ja jää sitten
meille. -- -- Passinen[78] oli, paha kyllä, lähtenyt päivää ennen kun
tulin. Hänellä kuuluu olevan loistava tenori, vaikka hän on tottumaton
seuraelämään. Güntherillä oli kuitenkin suuria toiveita hänestä.
Oltuansa vuoden Tukholmassa hän edelleen osaa ainoastaan suomea." -- --
"Tukholmasta mainitsen seuraavat näkemäni: Wilhelm Tell, oivallisesti
esitetty (tanskalainen baritoni Tellinä); Mignon, jotenkin ikävästi
näytelty (Moe suloinen, muut keskinkertaisia); Rykmentin tytär (Moe ei
ollut Basilierin varjokaan, ei hituistakaan sitä isänmaallista
pontevuutta, joka estää roolin vajoomasta ravintolaneidin kannalle);
Noita-ampuja (kunnioitettava, pensioninarvoinen esitys); Lemmenjuoma
(aika hupaisesti näytelty: Janson, Westberg ja ensikertalainen nti
Niehoff). Edelleen Helgolannin sankarit teki syvän, sydäntäkouristavan
vaikutuksen (Dorsch, melkoisen mieltäkiinnittävä, järjestely hyvä);
Rolandin tytär, tunnollisesti järjestetty, mutta käsityöntapaisen
proosan rasittama j.n.e. -- Kööpenhaminassa en nähnyt mitään; kaikki
teatterit suljetut. Sitä paitse satoi aamusta iltaan. Istuin
Thorwaldsenin museossa, se oli Kööpenhaminani. Ne, joita hain (Hoedt,
Thomsén) olivat matkoilla. -- Hampurissa näin satunäytelmän Matka
kuuhun, äärettömän loistokas ja äärettömän ikävä. -- -- Sydämellisiä
terveisiä Idalle. Kaarlosi."
Emilie kirjoittaa Karlsbadista nti Elfvingille (11/6):
"Rakas ystävä! -- -- Nyt olemme juoneet terveysvettä noin 3 viikkoa ja
olemme siis pian valmiit lähtemään. Lauantaina 24 p., siis itse
Juhannuspäivänä lähdemme Lyybekistä suoraan Helsinkiin ja toivomme
olevamme siellä 27 p. aamulla. -- Noin 21 p. on Kaarlo oleva kotona
alottaakseen puuhansa. Luulen tämän kesän tulevan raskaaksi ja
sentähden tarvitaan hyvät voimat. -- -- Minulle on Karlsbadissa olo
tehnyt hyvää; Ida on myöskin tyytyväinen, vaikka parannusjärjestelmä on
vähän väsyttänyt häntä. -- Enemmän kuin mistään muusta olen nauttinut
sanomattoman ihanasta Dresdenin galleriasta. Onhan siitä lukenut ja
kuullut paljo, mutta eivät mitkään kertomukset eikä valokuvat vastaa
todellisuutta. Kahdessa päivässä tietysti emme ennättäneet tutustua
kaikkeen, vaan tyydyimme suurimpiin mestareihin. Rafaelin madonna on
niin käsittämättömän kaunis, että se, miten hyviä jäljennöksiä onkin
nähnyt, todellisuudessa hämmästyttää katsojaa. -- -- Täältä
Karlsbadista olen pikimmältään käynyt Pragissa, ja se oli hauska matka.
Minun piti käydä siellä tehdäkseni välikirjat neljän soittoniekan
kanssa orkesteriamme varten. -- Minulla oli onni nähdä Palackyn[79]
hautajaiset ja jotakin niin suuremmoista en ole voinut kuvitella.
Kaikki oli surussa, surulippuja liehui useimmilla rakennuksilla,
kirkoilla, silloilla y.m. Balkongit olivat mustalla verhotut ja
ajuritkin olivat kiinnittäneet mustia lippuja ja suruharsorosetteja
hevosiinsa. Kirkonkellot pauhasivat, kanuunat jyrähtelivät, kaikki oli
valaistu ja kymmeniä tuhansia ihmisiä käveli saatossa kirstun edellä ja
jäljessä. Lähetystöjä koko maasta, kaupunkien, kylien, kuntien
lähettämiä; kaikkien liput (yli 320) olivat suruharsoitetut.
Lukemattomia soittokuntia ja lauluyhdistyksiä, jotka väliin lauloivat,
astui saatossa. Sadottain seppeleitä, laakeri-, palmu- ja
kukkaseppeleitä kannettiin mukana. Kullakin yhdistyksellä oli oma
pukunsa, joka enensi juhlallista vaikutusta. Oli naisyhdistyksiäkin,
kunnianeitsyeitä, valkoisiin puettuina mustine vyöhikköineen
olkapäillä. Katselin saattoa eräästä akkunasta ja sitä kesti puoli
kolmatta tuntia." --
* * * * *
Lauantaina 1 p. heinäk. avattiin virallisesti Suomen ensimäinen yleinen
näyttely, joka paitse teollisuutta käsitti myöskin taide- ja viime
hetkessä suurella tarmolla aikaansaadun kansatieteellisen osaston.
Miten merkillinen ilmiö kulttuurielämässämme tämä näyttely olikaan, ei
sillä voi olla laajempaa tilaa teatterimme historiassa. Sanottakoon
vain että se laatuaan ensimäisenä oli omansa hämmästyttämään sekä
kotoisia että vieraita; mutta jotta sitä olisi voitu oikein arvostella,
olisi, niinkuin eräässä sanomalehdessä avauspäivänä lausuttiin,
näyttelyrakennuksen fasaadilla Kaivopuistossa pitänyt olla seuraava
tiedonanto: "Kaikki mitä nähdään näitten seinien sisällä on vain pieni
osa Suomen kansaa tuottanut. Historiallisten olojen tähden on tämän
kansan suuri enemmistö kielensä kautta ollut suljettuna pois
sivistyksen lähteiltä. Tuskin nimeltäkään se tuntee teollisuutta ja
vielä vähemmän se tietää mitä se merkitsee kansan itsenäiseen
toimeentuloon nähden. Kirjallisuuskin, josta muut kansat ammentavat
oppia, on siltä suljettu, samoin kuin puutteellinen sivistys on estänyt
sitä oppimasta ulkomaan esimerkistä." -- Avausjuhlallisuuden ohjelmakin
puheineen lauluineen oli puhtaasti ruotsalainen.[80]
Suomalaisen oopperan ensi näytäntö oli 4/7, jolloin Faust näyteltiin.
Esiintyjät, Ida Basilierista ja Navrátilista alkaen, olivat samat kuin
ennen paitse _Kiljanderia_. Valentinina hän kohta pääsi yleisön
suosioon, sekä äänellään, joka oli sulava ja sointuva, joskaan ei
vahva, että käytöksellään näyttämöllä, jolle hänen vartalonsa oli
sopiva. Vasta-alkaja palkittiin esiinhuudoilla. -- Toisessa näytännössä
7/7 esitettiin Ernani ja oli se, lausutaan Morgonbladetissa,
taiteellisesti tasaisempi ja pyörennetympi kuin yksikään edellinen.
Elviran osassa yleisö pitkän ajan päästä jälleen sai tervehtiä
"lemmittyänsä" Emmy Achtéta, joka mahdikkaasti ja sydäntäkouristavalla
intohimoisuudella tulkitsi vaikean roolin. Carlo I:nä taasen esiintyi
hra _Fritz Arlberg_ ensi kerran. Kättentaputukset, jotka seurasivat
hänen tositaiteellista esitystään, nousivat myrskyksi, kun hän yllätti
kuulijoita laulamalla kolmannen näytöksen finaalin suomenkielellä.
Kolmas, joka taiteellisuuteen nähden tyydytti yhtä korkeita
vaatimuksia, oli Navrátil nimiroolissa. Kun vielä mainitsemme ettei
Bergholminkaan (Silva) tarvinnut hävetä seurassa, että köörit
tavallisuuden mukaan lauloivat hyvin sekä että orkesteria johti
taitava _Bohuslav Hrimaly_, joka alkaneeksi näytäntökaudeksi oli
kapellimestarina otettu oopperan palvelukseen, niin voimme ymmärtää
suuremmoisen menestyksen.[81] Ihastunut yleisö jakeli kukkia rva
Achtélle ja kättentaputuksia ja esiinhuutoja kaikille, niin ettei
tahtonut loppua tulla. -- Sama ooppera 9/7.
Faust annettiin uudestaan 11/7 ja sitte Trubaduri 13/7 niin tavattomat
esiintyjät eri rooleissa, että yksistään sentähden joka salongin
sopukka täyttyi ja myöhästyneiden täytyi joukottain palata kotia --
sanoisimmeko -- tyhjin korvin. Missä tahansa olisikin kelvannut ja
ihastusta herättänyt näytäntö, jossa kuultiin Ida Basilier Leonorana,
Emmy Achté Azucenana, Navrátil Manricona ja Arlberg Lunana. Ensi kerran
Suomen etevimmät laulajattaret esiintyivät samassa oopperassa ja
vaikutus oli mahtava. Ida Basilier lauloi tietysti paljo täydellisemmin
kuin 1870, jolloin hän juuri Leonorana oli alkanut kotiuduttaa oopperaa
suomalaisella näyttämöllä, ja Emmy Achté suoritti -- kiitos hänen
mezzosopranonsa -- Azucenan osan yhtä erinomaisesti kuin ennen
Leonoran. Täydennyksen tuottivat Navrátil ja Arlberg. -- Lauantaina
15/7 sama ooppera.
Yleisö, joka oli saapuvilla viimemainituissa loistonäytännöissä, oli
muutoinkin juhlatuulella. Oli näet Aleksanteri II:sen suvinen aika,
jolloin luottamuksellinen suhde Suomen kansan ja hallitsijan välillä
sai tulevaisuutemme kauniina kangastamaan, ja juuri silloin,
perjantaiehtoolla (14 p.) olivat H.H.M.M:nsa keisari ja keisarinna sekä
perintöruhtinas puolisoineen, Edinburghin herttuattaren ja suuren
seurueen kanssa tulleet vierailemaan Helsinkiin. Vastaanotto oli
sydämellinen ja korkeat vieraat osottivat puolestaan sanoillaan ja
käytöksellään hyvin viihtyvänsä suomalaisten kesken. Käynnin lähin
ulkonainen aihe oli tietysti näyttely.
Kaupungin valtuuston asettama toimikunta, jonka asiana oli järjestää
juhlallisuudet ylhäisiä vieraita varten, oli m.m. aikonut toimeenpanna
Uudessa teatterissa juhlanäytännön, jonka ohjelma olisi jaettu
ruotsalaisen ja suomalaisen näyttämön taiteilijain välillä. Jälkimäiset
olisivat esittäneet kohtauksia Parranajajasta (Ida Basilier ja Elis
Duncker) sekä Trubadurista (rva Achté), mutta hanke meni myttyyn, kun
keisarin sanottiin lausuneen arvattavasti kyllä käyvänsä teatterissa;
mutta -- tavallisessa näytännössä. -- Tositeossa lauloivat suomalaiset
laulajattaret neidit Ida Basilier (Venzano-valssin) ja Alma Fohström
(aarian Ernanista) sekä rva Engdahl (venäläisen kansanlaulun)
lauantaina juhlapäivällisillä keisarillisessa linnassa. Sen jälkeen
tapahtui ylioppilasten laulutervehdys, jossa tilaisuudessa keisari
kuultuaan laulettavan venäläisen kansanlaulun suomalaisin sanoin ja
tanskalaisen Kong Kristian laulun lausui toivomuksen kuulla
Maamme-laulunkin, ja samana iltana kävivät keisarilliset Ruotsalaisessa
teatterissa. Kaksi seuraavaa iltaa käytettiin tanssiaisiin
kenraalikuvernöörillä ja kansanjuhlaan Eläintarhassa, ja jälkimäisenä
keisari ja keisarinna jo lähtivät paluumatkalle. Sitä vastoin
perintöruhtinas ja hänen puolisonsa, jotka matkoillaan Suomen
saaristossa olivat tulleet erityisesti kansan suosimiksi, vielä jäivät
tänne, ja tiistaina he kävivät m.m. yliopistossa, ylioppilastalolla ja
illalla Arkadiateatterissa. Täällä, jossa pyhänä ei oltu ollenkaan
näytelty ja maanantaina oli esitetty kohtauksia Ernanista (3:s näytös),
Parranajajasta (2:sta näytöksestä) ja Luciasta (3:s ja 4:s kuvaelma),
oli nyt ohjelmana nämä kahden jälkimäisen oopperan kohtaukset.
Ensimäisen rivin perimmäiset aitiot ja lämpiö olivat eristetyt ja
koristetut ylhäisiä kävijöitä varten, joita lukuisan[82] juhlapukuisen
yleisön seisoessa tervehdittiin venäläisellä ja suomalaisella
kansallislaululla. Parranajajan laulukohtauksessa Ida Basilier lauloi
satakieliaarian Jeannetten häistä ja Minun kultani. Tämän samoin kuin
muittenkin loistokohtien jälkeen suvaitsi perintöruhtinas alottaa
suosionosotukset. Eläköön- ja hurraahuudoilla yleisö lausui
jäähyväisensä, kun vieraat näytännön päätyttyä poistuivat. --
Elokuun lopulla kertoivat sanomalehdet, että perintöruhtinas v.t.
kenraalikuvernöörin, vapaaherra Indreniuksen kautta oli kummallekin
Suomalaisen oopperan primadonnalle, rva Achtélle ja nti Basilierille,
lähettänyt jalokivillä ja helmillä koristetun rannerenkaan sekä samalla
lausunut, että heidän erinomaiset esityksensä näytännössä 18 p. heinäk.
olivat kerrassaan yllättäneet hänet.[83]
Kun keisarillinen juhla-aika oli ohi, jatkettiin näytäntöjä hyville ja
täpötäysille huoneille, sillä näyttely houkutteli Helsinkiin yhä uusia
matkustajia, jotka samalla halusivat omin korvin kuulla oopperaamme.
Kaksi viikkoa peräkkäin vaihtelivat Faust, Lucia ja Trubaduri, jossa
viimeisessä Ida Basilier ja Emmy Achté yhä esiintyivät rinnakkain.
Elokuun 6 p:stä alkoi Sevillan Parranajaja, Ida Basilier ja Elis
Duncker pääosissa (Navrátil Almaviva, Bergholm Bartholo, Aspegren
Bazilio ja nti Wikström Martha) vaihdella toisten oopperain kanssa;
mutta ainoastaan 6/8 ja 11/8 lauloi Duncker mukana. Laulaja sairastui
näet lavantautiin, josta hän ei enää toipunut. Poikkeuksen
soitannollisten näytäntöjen sarjasta teki rva Winterhjelmin 15/8
toimeenpanema draamallis-soitannollinen iltama. Tämä taiteilijatar oli
heinäkuun lopulla tullut Helsinkiin yksityiselle käynnille ja esiytyi
julkisesti yhden ainoan kerran. Ohjelma oli pääasiallisesti
ruotsinkielinen (Octave Feullet'in proverbi Harmaa hiuskarva ja
mestauslavakohtaus Daniel Hjortista, jotka näyttelijätär esitti
ruotsalaisen näyttelijän hra Hillbergin kanssa); suomenkieltä edusti
Jeannetten häät.[84]
Uusi ooppera, Verdin _Violetta_ (Traviata), ilmestyi ohjelmistoon 21/8.
Nimiosassa esiintyi Ida Basilier, Navrátil oli Alfred Germont, Achté
George Germont, nti Wikström Flora, Lindström parooni Douphol. Huone
oli tietysti täynnä, ja joskin ensi näytännössä huomattiin
epätasaisuuksia, oli Ida Basilier "niin sielukas, lämmin ja liikuttava
Violetta, että harva lienee hänet voittanut, ja Navrátil suoritti
roolinsa tavallisella taidolla, musikaalisen varmasti ja draamallisen
eloisasti". -- Sama ooppera esitettiin myöskin 23/8 ja 27/8; välissä
(25/8) oli Trubaduri ja jäljessä (29/8) Lucia-näytäntö. Elokuun 31 p.
tuli taas Parranajaja, jossa Figarona ensi kerran esiintyi Kiljander ja
Baziliona "amatööri, jolla oli syvä, oivallinen bassoääni sekä hyvät,
koomilliseen suuntaan käyvät näyttelijälahjat". Uusi Figaro "näytteli
vilkkaasti ja lauloi musikaalisesti" ja teki siis hyvän vaikutuksen
yleisöön; amatööri Bazilion osassa oli ylioppilas _Johannes Hahl_.[85]
Syyskuun ensi päivinä Ida Basilier oli vielä mukana viidessä
näytännössä, nimittäin kahdessa 1/9 ja 3/9, jonka ohjelma käsitti
Norman (1:sen ja 5:nnen kuvaelman) sekä Jeannetten häät, kerran
Trubadurissa (2/9) ja kaksi kertaa (5/9 ja 7/9) Sevillan
Parranajajassa. Illalla ennen viimeistä näytäntöä kävivät oopperaköörin
varsinaiset ja vapaaehtoiset laulajat kunniatervehdyksellä
taiteilijattaren luona ja lauloivat hänen asuntonsa edustalla.
Jäähyväisnäytännössä oli huone ahdinkoon asti täynnä ystäviä ja
ihailijoita. "Koko illan kuluessa sai laulajatar yleisön puolelta
vastaanottaa innokkaita ja hartaita suosionosotuksia. Lukuisia
kukkavihkoja annettiin ja heitettiin hänelle ja niiden oli tarkoitus
sanoa: tervetullut pian takaisin!"
Seuraavana päivänä -- syyskuun 8 -- tapahtui vielä haikeampi
hyvästijättö. Silloin näet _Elis Duncker_, sairastettuaan lavantautia
noin kolme viikkoa, vaipui kuoleman uneen. Morgonbladetin
muistosanoista lainaamme seuraavat rivit:
-- "Todellinen kutsumus ja jalo henki veivät Dunckerin taiteen alalle,
kun hän jo oli suorittanut lakitieteellisen tutkinnon yliopistossa.
-- -- Dunckerilla oli korkea käsitys taiteesta, jolle oli antautunut;
hän piti sitä kunniassa, oivalsi sen laadun ja päämäärän ja sivistyneenä
miehenä hän ymmärsi että ollakseen sen arvokas tulkitsija täytyi hänen
työllä ja opinnoilla valloittaa sen ulkonaiset keinot ja tunkeutua sen
olentoon; vasta sen jälkeen hän kykenisi tositaiteellista tuottamaan.
Näin hienotunteisena hän ei tahtonut esiintyä ennen kun tiesi
kykenevänsä suorittamaan tehtävänsä loukkaamatta taidetta. Hän ei ollut
niitä, jotka milloin tahansa ovat valmiit ottamaan minkä roolin tahansa
ja väkisin pyrkivät tehtäviin käsiksi, ymmärtämättä mitä ne vaativat ja
tuntematta voimiaan -- mikä aina osottaa dilettanttimaisuutta ja
enimmäkseen todistaa taiteellisen tulevaisuuden mahdottomuuttakin; hän
päinvastoin pelkäsi tulla pakotetuksi esiintymään liiaksi ja liian
varhain. Sentähden hänen esityksensä ei ollutkaan hätätyötä, vaan
harmooninen taiteentuote, joka vaikutti miellyttävästi, kauniisti ja
ylentävästi kuulijaan. Näin pitäen taidettaan korkealla ja
vaatien paljo itseltään, Duncker, jolla oli pehmeä ja suloinen
baritoniääni, ihan varmaan olisi tullut eteväksi laulajaksi ja
tuottanut kunniaa maallemme. Hänen liian varhainen poismenonsa on
suuri tappio erittäinkin Suomalaiselle oopperalle, joka oli häneen
kohdistanut suuria toiveita, ja herättää vilpitöntä surua kaikissa
taiteenystävissä."
Dunckerin hautajaiset tapahtuivat Helsingin hautausmaalla sunnuntaina
10/9 taajan ystäväjoukon ja Suomalaisen oopperan jäsenten läsnä
ollessa. Sinä päivänä ei ollut näytäntöä.[86]
* * * * *
Nyt on siirryttävä puheosastoon, joka kesäkuun ensi päivinä oli
saapunut _Mikkeliin_ ja 5/6 oli alkanut näytellä siellä. Tällä ennen
käymättömällä paikkakunnalla annettiin 10 näytäntöä, viimeinen 25/6.
Ohjelmisto käsitti enimmäkseen suuria näytelmiä, nimittäin Jeppe
Niilonpojan, Viuluniekan, Sirkan, Narcisse Rameaun, Mariannen ja
_Roistoväen_. Viimemainittu Karin (Christersonin) tekemä suomennos
Overskoun 5-näytöksisestä huvinäytelmästä Pak, oli uusi ja esitettiin
24/6. Keskimäärin tuotti ilta noin 250 mk.[87] -- Mikkelin ajan
historiaan kuuluu kaksi kihlausta. Benjamin Leino ja Mimmy Hellstén
tekivät näet siellä ikiliiton ja nti Tötterman otti vastaan kihlat
kauppias Lindströmiltä Mikkelistä. Edellinen pari jäi yhä edelleen
teatteriin, mutta jälkimäisen liiton kautta seurue menetti yhden
jäsenen, joka oltuaan mukana alusta alkaen viime aikoina oli
menestyksellä esiintynyt huomattavammissakin rooleissa. -- Näytäntöjen
päätyttyä enin osa seuruetta palasi Lappeenrantaan, siellä
hajaantuakseen yhden kuukauden lomalle.
Heinäkuun lopulla kokoonnuttiin jälleen _Savonlinnaan_, jossa annettiin
5 näytäntöä, 27/7-6/8. Muun muassa näyteltiin Roistoväki, "jota nimeä
fiinimpi yleisö näkyy pelkäävän". -- Vilhon kirjeet tänä kesänä eivät
olleet iloisia. Tulot Savonlinnassa olivat kyllä keskimäärin 268 mk
illalta, mutta mihin se riitti, kun Pietarista saakka oli vaillinki
kassassa ja kuukausi oli pidetty lomaa. Täytyi siis yhä pyytää rahoja
Helsingistä. Ja sitten muut vastukset. Oli luvattu että Savonlinnassa
saataisiin sali ilman vuokraa, mutta siitä huolimatta oli Vilho
pakotettu rakennuttamaan näyttämön, joka maksoi noin 200 mk. Ei siis
kumma, että hän huokailee: "Ette voi uskoa kuinka kurjamaiselta
tuntuu muutella teatterista teatteriin, joissa ei ole kaikkein
välttämättömimpiäkään koristuksia eikä edes ainoata huonetta, ainoata
metsää!" Edelleen vaivasivat häntä yksityisten seurueenjäsenten
juonittelut ja oikut, joista Vilhon täytyi kertoa pahimmat jo
itsensäkin tähden, sillä asianomaiset eivät säästäneet "tohtoria"
kuulemasta heidän mielipiteitään niin toisesta kuin toisesta. Kumminkin
näkyy kaikesta, että uskollisempaa Suomalaisen teatterin palvelijaa
ei ollut kuin Vilho. Paha vaan että hänen terveytensä yhä oli
heikonlainen. Savonlinnassakin hän jälleen oli muutamia päiviä
vuoteenomana.
Savonlinnasta mentiin _Kuopioon_, jossa ensi näytäntö oli 9/8. Täällä
olo venyi pitkäksi, aina syyskuun loppuun, jolloin viimeinen näytäntö
oli 27/9. Alkuaika olikin sangen edullinen: kuusi ensimäistä iltaa
antoi keskimäärin 415 mk; mutta sitten tulot alentuivat ja olivat
viimeisellä kahdella viikolla niin huonot, että keskimäärin saatiin
vain 260 mk. Tähän tuli lisäksi että teatterista vaadittiin entistä
korkeampi vuokra, 60 mk illalta. Seuraus oli että Vilhon, ennen kun
seurue pääsi lähtemään, täytyi pyytää noin 1,000 mk apua. --
Ohjelmistoon ilmaantui huomattava uutuus, kun J. Enlundin suomentama
Oehlenschlägerin _Aksel ja Walborg_ näyteltiin ensi kerran 1/9.
Kuopiossa melkein kaikki teatterin jäsenet kävivät tanssikoulua,
"eräs ruotsalainen tohtorinna Lindh opettajattarena". Tästä Vilho ei
pitänyt, syystä kun "tohtorinna" ei pystynyt opettamaan muuta kuin
tavallisia seuratansseja; mutta toiset väittivät Bergbomin antaneen
suostumuksensa. -- Muutoin Vilho tapansa mukaan kertoo pikku piirteitä
teatterin elämästä. Nummisuutareita katsomaan (8/9) hän oli toivonut
täyttä huonetta, mutta todellisuudessa tuli ylen huono (282 mk). Suurin
syy oli se, että samana päivänä oli syksyn ensimäinen tanssi-iltama,
johon vietiin klanetinpuhaltajakin, niin että "kraatari Antreksen"
täytyi puhaltaa huilua klanetin asemasta(!) Sitä paitse Vilho sanoo
olevan "mahdotonta arvata vahinkoa, jonka Ahlqvistin ja hänen
heimolaistensa parjauskritiikki[88] on meille sekä täällä että
muuallakin tehnyt". -- Markkinain aikana (14/9) oli yksi erittäin hyvä
huone: 575 mk. Kaikki huokeammat paikat oli myyty, mutta useita
kalliimpia nähtiin tyhjinä. "Kaupunkilaiset olivat poissa, ja syystä,
sillä kovin tukalaa on näytellä niin tottumattomalle yleisölle kuin
markkinaväki. Mitään oikeata rauhaa ei hartainkaan kuulija semmoisena
iltana voi saada." -- Teatterin jäsenistä pääsi Lundahl syyskuun 1
p:stä vapaaksi lähteäkseen Kööpenhaminaan opintomatkalle. Se tuotti
paljo vaikeuksia ohjelmistoon nähden, kun hän oli ollut mukana niin
monessa kappaleessa ja aina jossakin pääroolissa. -- Toiselta puolen
Kuopion aikana liittyi seurueeseen nti _Kaarola Avellan_ ja on se
luettava merkkitapauksiin näyttämömme historiassa. Jos luetaan
pois hänen sisarensa nti Aura Avellan, joka lyhyen ajan toimi
teatterissa (kts. siv. 93), ja nti Emilie Stenberg, jonka ala
saavuttamansa iän tähden oli rajoitettu, oli nti Kaarola Avellan
ensimäinen yläluokka-perheestä lähtenyt nuori nainen, joka antautui
näyttelijättäreksi. Sitä paitse oli hän hartaalla työllä valmistautunut
tätä uraa varten. Talvella 1874-75 hän ensin Tukholmassa oli
harjotellut kaunolukua rva Betty Almlöfin johdolla, kesällä sen jälkeen
Kangasalla koettanut täydellisentää suomenkielen taitoansa ja jälleen
seuraavana talvena nauttinut mainitun etevän opettajattaren ohjausta
näyttämötaiteessa. Tieto nti Avellanin tulosta Suomalaiseen teatteriin
oli ilosanoma sen ystäville, sillä sanomattakin ymmärtää että
ainoastaan vanha perinnäinen ennakkoluulo oli estänyt korkeamman
sivistyksen omistaneita liittymästä siihen, ja tämän ennakkoluulon oli
nti Avellan rohkeasti voittanut. -- Toinenkin uusi jäsen tuli täällä
seurueeseen, nimittäin _Rietrikki Kauhanen_, Kuopion lyseon oppilas.
Hän oli muonakauppiaan poika ja 24-vuotias. Pieniä sivurooleja ylemmäs
hän ei päässyt, mutta käytännöllisenä miehenä hän eri tavoin osottautui
hyödylliseksi teatterille.
Sanoma Dunckerin kuolemasta saavutti seurueen Kuopiossa ja Vilho
kirjoitti sen johdosta:
"Te olette eläneet kovin surullisia päiviä Dunckerin kuoleman tähden.
Me voimme tuskin pitää asiaa totena, ja sentähden kaipauksemme on
muuttunut enemmän kummastukseksi kuin todelliseksi suruksi. Minä, joka
melkein joka hetki olen ollut pakotettu ajattelemaan kuolemaani, olisin
sanonut sitä mielettömäksi, joka olisi luullut Dunckerin elämän
loppuvan ennen kun minun. Terveyteni on jonkun aikaa taas ollut
jotenkin hyvä, ja kummallista kyllä Dunckerin kuolemansanoma on ollut
minulle hyvin suureksi lohdutukseksi, sillä nyt tunnen itseni kymmenen
kertaa terveemmäksi kuin ennen."
Alkuaan oli kiertomatka ollut niin suunniteltuna, että seurue Kuopiosta
lähtisi Ouluun, mutta jo Savonlinnasta Vilho esitti epäilyksiä tätä
vastaan. Toiselta puolen tulisi matka kovin kalliiksi ja toiselta
puolen oli ohjelmistoon karttunut liian vähän uutta, jota oululaiset
eivät ennen tunteneet. Sitte päätettiinkin että teatterin oli pysyminen
etelämpänä, lähinnä noudattaen kutsumusta tulla _Jyväskylään_, jossa ei
koskaan ennen oltu teatteria nähty. Sinne siis matkustettiin Kuopiosta
ja ensimäinen näytäntö (Työväen elämästä, Suorin tie paras ja Kihlaus)
seurahuoneen pienessä salongissa oli 1/10. Yleisö oli erinomaisen
tyytyväinen ja innostunut; olihan kaikki sille uutta! Mitä tämä
merkitsi, näkee siitä, että kun Kuopiossa 23 näytäntöä 7 viikon aikana
antoi keskimäärin 369 mk illalta, tuotti pienemmässä Jyväskylässä 16
näytäntöä 4 viikossa 411 mk illalta. Paitse pienempiä kappaleita
näyteltiin Sirkka, Oma Toivoni ja Kavaluus ja rakkaus, kukin kaksi
kertaa, sekä Jeppe Niilonpoika ja Sven Dyringin koti, kumpikin yhden
kerran.
Eräs silloinen alkeisopistolainen[89] kertoo siitä innostuksesta, jonka
teatteri herätti hänessä ja monessa muussa, jotka sinä syksynä
Jyväskylässä ensi kerran näkivät varsinaisia näyttämöllisiä esityksiä:
"Minusta tuntuu vieläkin, että ne olivat juhlanäytäntöjä, joka ainoa.
Muistan kuinka vähistä varoista huolimatta 'täytyi' päästä niihin,
ainakin joka 'premiääriin'. Ja eiköpähän ne näytännöt, niin pienessä
kaupungissa ja siihen aikaan, olleet premiäärejä joka ainoa. Muistan
myöskin, kuinka sitä ponnisteli läksyjen lukemisessa, että vain saisi
aikaa päästä teatteriin." Sama kertoja luettelee muististaan kappaleet,
jotka silloin näyteltiin ja näyttelijät, jotka hän silloin näki ensi
kerran esiintyvän. Muiden muassa näyttää Ida Aalberg jo silloin
suuresti ihastuttaneen nuoria katsojia näytelmässä Onhan pappa sen
sallinut. "Mikä sulous! Minäkö yksin silloin huokailin hänen ikkunansa
takana! Minäkö yksin ostin hänen pienen valokuvansa!" -- Paitse
kertojaa sai Jyväskylässä silloin pysyviä vaikutuksia näyttämötaiteesta
seminaarin oppilas, nykyinen etevä laulaja Abraham Ojanperä, joka oli
mukana avustamassa kun Sven Dyringin koti esitettiin, niinikään rva
Minna Canth, joka tähän aikaan vain kirjoitteli pikku kertoelmia, mutta
jonkun vuoden päästä oli ilmaiseva oikean neronsa näytelmänsepittäjänä,
ja vihdoin postivirkamies Robert Kiljander, joka vastedes oli antava
pirteitä huvinäytelmiä Suomalaiselle teatterille.
Viimeinen näytäntö Jyväskylässä oli 1/11, ja seuraavana iltana pitivät
kaupunkilaiset seurueelle pienet läksijäispidot, jossa sitä kiitettiin
käynnistä ja pyydettiin tulemaan vastakin. Sen jälkeen tapahtui lähtö.
Aikomus oli ollut matkustaa suoraan Hämeenlinnaan; mutta kun
ratsutilallinen Severus Konkola oli pyytänyt seuruetta tulemaan
_Jämsään_ ja luvannut vapaan matkan, päätettiin noudattaa kutsua.
Tietysti oli joukossa semmoisia, joista ei tämä ollut oikein comme il
faut, mutta Vilhosta oli, niinkuin todella olikin, varsin hauska koe
kerran pysähtyä varakkaaseen maalaiskuntaan, oikein kansan keskeen.
Jämsässä annettiin uudessa, vielä puutteellisesti varustetussa
kansakoulun juhlasalissa neljä näytäntöä (5/11-12/11), joiden ohjelmat
oli kokoonpantu pikku kappaleista (suurin oli Yhdistysjuhla,
kotimaisia: Kihlaus ja Sotavanhuksen joulu, erikoisnumeroita:
Sailor-boy ja Poika comique tanssit, joista edellinen oli annettu
Jyväskylässäkin). Tulot tekivät yhteensä 1,043 mk. 75 p., siis noin 260
mk illalta. -- Konkolan kustannuksella oli suurin osa puvustoa
lähetetty Lahteen ja hän olisi höyrylaivallaan vapaasti vienyt sinne
koko seurueenkin, mutta kun suora tie Hämeenlinnaan oli huokeampi kuin
Lahden kautta ja rekikeli oli hyvä, matkustettiin kyydillä uuteen
olopaikkaan.
* * * * *
Saatettuamme puheosastoa näin kauvas on katsottava, kuinka lauluosaston
kävi _Helsingissä_. Emilien kirjeistä nti Elfvingille näkyy, ettei
luottamus tulevaisuuteen ollut kehuttava.
"Jotenkin raskasta on näin kesän helteessä" -- kirje on päivätty 6/8 --
"lakkaamatta puuhata, mutta raskain on kumminkin se ajatus, että
kenties koko tämä työ on turha ja että kaikki on romahtava maahan kuin
lastulinna". Kovin häntä vaivasi tuo alituinen kilpajuoksu, johon
Ruotsalaisen teatterin oopperahanke pakottamalla pakotti. "Surkeaa on
että meidän pienillä apulähteillä täytyy ylläpitää kahta oopperaa, kun
yleisö on niin pieni kuin se on." Muun muassa kerrottiin erään
ruotsalaisen teatterin johtokunnan jäsenen lähteneen hakemaan toista
primadonnaa rva Engdahlin lisäksi. Nti Elfving oli suositellut kahta
nuorta neitiä (Malmström ja Conradi) Suomalaiseen oopperaan.[90] Emilie
lupaa ottaa heidät turviinsa. "Erittäin hauskaa on että heidän
vanhempansa tahtovat uskoa tyttärensä Suomalaiselle teatterille. Kyllä
koetan pitää huolta heistä; ikävä vain että aikani on niin vähissä,
etten ennätä niin paljo kuin soisin. Me teemme kyllä mitä mahdollista
on, että henki ja elämänsävy teatterissa pysyisi hyvänä, ja minusta sen
jäsenet ovatkin -- ainakin kaikkein useimmat -- perin siivoja." -- --
"Se täytyy sinun kumminkin sanoa nuorille daameille, että heidän tulee
alistua noudattamaan sääntöjä, jotka koskevat kaikkia köörilaulajia;
muutoin syntyy pelkkiä poikkeuksia. Ruotsalainen teatteri houkuttelee
tavan takaa meikäläisiä sinne, heidän köörinsä ei ole riittävän suuri
ja on erittäin mukava ottaa meiltä semmoisia, joita jo olemme
opettaneet ja harjottaneet. Emme sentähden mielellämme näkisi, että ne,
jotka meille tulevat, pitäisivät Suomalaista teatteria jonkunlaisena
valmistavana kouluna Ruotsalaiselle." -- Kirjeissä puhutaan
Ericssonistakin, joka vietti kesänsä parannuksilla Naantalin
kylpylaitoksessa. Hänet otettaisiin edelleen oopperan palvelukseen, jos
hänen äänensä on tullut entiselleen, sillä Navrátilia väsytti laulaa
kolme kertaa viikossa ja aikomus oli syyskuun alussa näytellä
useamminkin. "Meidän täytyy jännittää voimiamme tänä vuonna, jos
tahdomme että oopperalla on tulevaisuutta." -- Tositeossa ei Ericsson
enää palannut.
Alakuloisuutta, jolla syyskausi alkoi, enensi tietysti suuressa
määrässä Dunckerin kuolema. Niinkuin jo tiedämme näyteltiin syyskuun
ensi viikolla, Ida Basilierin täällä ollessa, tavallista useammin --
Helsingissä oli silloin näyttelyn ja sen ohella toimeenpantujen
kokousten tähden paljo matkustavaisia; mutta sen jälkeen "sesonki" ei
enää tahtonut muodostua loistokkaaksi. Niin etevä laulajatar kuin
_Signe Hebbe_ olikin, ei hän tuottanut onnea näyttämöllemme.
Nti Hebben vierailu alkoi 11/9, jolloin hän esiintyi Margaretana
Faustissa. Kuuluisaa taiteilijatarta tervehdittiin vilkkaasti ja
havaittiin hänen esityksensä varsinkin traagillisissa kohtauksissa
mestarilliseksi. Sama näytäntö uudistettiin 13/9 ja, kun Lucia oli
annettu välissä, kolmaskin kerta 17/9. Mutta tämä näytäntö kääntyi
onnettomaksi. Kiljander, joka ennen oli laulanut Valentinin osan, oli
lähtenyt Tukholmaan, ja Bergbom uskalsi antaa roolin Lindströmille.
Tämä näyttäytyi kuitenkin liian kokemattomaksi siihen ja koska,
tavallisuuden mukaan, onnettomuus ei tule yksinään, niin sattui nytkin
toinen ikävä erehdys toisensa perästä -- osallisten mielipahaksi,
pahansuopien iloksi ja johtajan tuskaksi. Ainoastaan Signe Hebbe ja
Navrátil pitivät puoliaan; mutta pääasia oli että Faust, jota kahdeksan
kuukauden aikana oli loistavasti näytelty 22 kertaa, nyt 23:tena
kertana teki melkein haaksirikon. --
Näiden näytäntöjen jälkeen tunnustettiin laajemmassa arvostelussa (Mbl.
19/9) nti Hebbe suuriarvoiseksi taiteilijaksi. Sekä äänen käytäntöön
että näyttelemiseen nähden oli hänen tekniikkansa erinomainen; kaikki
vaikeudet oli voitettu, niin että esitys vaikutti teeskentelemättömän
luonnolliselta. Alkupuolella hän ei (niinkuin Ida Basilier oli tehnyt)
pannut painoa Margaretan naiviseen viattomuuteen ja kainoon
neitseellisyyteen, vaan kuvasi hänet intohimoiseksi, jopa
keimailevaksikin. Oikeampi ja sattuvampi oli hänen esityksensä
myöhemmin, niin esim. katedraalikohtaus oli aivan sydäntäkouristava.
Kaikissa tapauksissa laulajattaren vierailu oli luettava Suomalaiselle
näyttämölle kunniaksi ja sen jäsenille oli kieltämättä hyödyllistä
tutustua niin kehittyneeseen taiteeseen kuin hänen.
Signe Hebben toinen rooli oli Violetta, jona hänet nähtiin ensi kerran
22/9. Hänen esityksensä tässä osassa oli edellistä mestarillisempi ja
eheämpi, ja sankaritar tuli syvästi liikuttavaksi, mieltä järkyttäväksi
naishaamuksi. -- Ooppera annettiin vielä peräkkäin kolme kertaa.
Suosionosotuksia Hebbe sai kylläkseen, mutta huone oli vain "sangen
hyvä", jotka sanat arvostelijan kielessä merkitsevät: korkeintaan
puolillaan, ja siitä näkee että taiteilijatar ei kyennyt nostamaan
semmoista innostusta kuin rva Achté ja Ida Basilier. -- Kuinka asiat
olivat, näemme seuraavasta otteesta Emilie Bergbomin kirjeestä Ida
Basilierille 27/9:
-- "Sitte kun sinä lähdit, on meillä ollut ainoastaan vastoinkäymisiä
ja ikävyyksiä. Sinun kanssasi katosi elähyttävä aines sekä näyttämöltä
että salongista. Pelkomme Signe Hebbeen nähden on valitettavasti
osottautunut täydelleen oikeaksi. Kaksi ensimäistä Faust-näytäntöä
annettiin täysille huoneille, mutta jo kolmantena salonki oli tyhjä, ja
kaikki Traviata-illat ovat olleet hyvin huonoja, vaikka jokaisen täytyy
tunnustaa, että Hebbe esittää osansa oivallisesti. Voit ymmärtää kuinka
on ollut tuskallista: hän on kuitenkin etevä taiteilija ja meidän
täytyy hävetä hänen edessään, että yleisö on niin välinpitämätön.
Sunnuntaina menee Traviata viimeisen kerran; 10/10 Fidelio alkaa, mutta
mitä on annettava väliajalla on vielä tietämätöntä. Holm on täällä,
mutta ei voi vielä laulaa; hän on kumminkin parantumaisillaan. Lydia
Lagus on myös täällä, mutta hänen laitansa on huolestuttava. Pari
viikkoa ennen kun hän lähti kotoa muuttui ilma pahanlaiseksi ja samassa
hänen tilansa huonontui, ja nyt hän ei voi laulaa säveltäkään. Hän on
hyvin murheellinen ja masentunut, ja meillekin se on suuri suru. -- Älä
kerro kellekään, ettei täällä osata antaa arvoa Signe Hebbelle. Kenties
käy paremmin Fideliossa. Hän on erittäin ystävällinen ja rakastettava
ja on koko ajan ollut niin kohtelias ja suopeamielinen, ettemme soisi
hänen tietävän kuinka laita oikein on. Kaikki, jotka ovat nähneet
hänet, ovatkin hyvin ihastuneita -- vahinko vaan että yleisö on ollut
niin harvalukuinen. Hän on varsin hupainen ja iloinen [seurassa] ja
minä voin nyt hyvin käsittää, että sinä ja Mili niin pidätte hänestä.
Tunnustaa täytyy että hän on tavallista etevämpi nainen." -- --
Bergbom oli, noudattaen perusjohdettaan aina koettaa taiteellisessa
suhteessa nousta korkeammalle, päättänyt ottaa esitettäväksi
_Fidelion_, Beethovenin musikaalisesti suuriarvoisen ainoan oopperan.
Harjotusten aikana annettiin Lucia ja Faust, kumpikin yhden kerran, ja
sitte tuli 13/10 Fidelion ensi ilta. Yleisö oli lukuisa, joskaan ei
ahdinkoon asti, ja varsinkin sen tosimusikaalinen osa havaitsi ilolla
ja kiitollisuudella, että esitys oli huolellinen ja tehtävän arvoinen.
Orkesteriin, jolla tässä sävelteoksessa on erittäin tärkeä osa, oli
hankittu lisävoimia ja soitti se Hrimalyn johdolla täyteläisesti ja
tasaisesti. Nti Hebbe Fideliona ja Navrátil Florestanina suorittivat
osansa erittäin ansiokkaasti. Edellinen huudettiin esiin ensi näytöksen
aarian jälkeen, jonka hän lauloi ihmeen taiteellisesti ja toisen
näytöksen ensi kuvaelman loppuduetin perästä hänen Navrátilin kanssa
täytyi useat kerrat tulla esiin vastaanottamaan kuulijakunnan
innostuneita suosionosotuksia; jälkimäisen esitys oli kauttaaltaan
sydämellinen ja vaikuttava. Marcellinan osa oli "samalla lahjakkaalla
laulajattarella, joka ennen oli suuresti miellyttänyt Siebelinä" (rva
Aura Thuring), Achté lauloi voimakkaasti kuvernöörin ja Bergholm
taitavasti vanginvartijan osan; Lindström -- Jacquino oli tottumaton,
mutta hänen äänensä oli soinnukas. -- Toinenkin näytäntö 13/10
annettiin kukkuroilleen täydelle huoneelle ja paitse pääesiintyjiä
innostunut yleisö huusi esiin Bergbominkin, joka siis tänä iltana sai
hyvityksen onnettomasta Faust-illasta. Sen jälkeen nti Hebbe vielä
esiintyi kaksi kertaa Fideliona (17/10 Ja 19/10) ja jälkimäisellä
kerralla ojennettiin hänelle ansaittuna kunnianosotuksena
laakeriseppele. Taiteilijattaren jäähyväisilta oli kumminkin 22/10,
jolloin hän vielä kerran lauloi Violettan osan. Esiinhuudoilla ja
kukkakimpuilla yleisö runsain määrin ilmaisi kiitollisuuttaan hänen
vierailustaan.
Seikkaperäisestä arvostelusta (Mbl. 27/10), jossa julkilausutaan
vilpitön tunnustus siitä tavasta, jolla Beethovenin ooppera oli
esitetty ja erittäin kiitetään toisen näytöksen kolminlaulua (Hebbe,
Navrátil ja Bergholm) todellisena loistokohtana oopperamme toimessa
ylipäätään, otamme seuraavat sanat nti Hebben täällä olosta:
"Hänen esiintymisensä on kauttaaltaan todistanut, kuinka innostunut hän
on ollut tehtäväänsä. Suomalaisen teatterin ystävät ovat myöskin
saaneet riittävästi kuulla hänen personallisista mielipiteistään
ollakseen vakuutetut siitä, että hän on suonut odottamatonta
mielenkiintoa sen harrastuksille ja on sentähden kaksinkertainen syy
kiitollisesti painaa muistiin hänen käyntinsä täällä. Vaikea on sanoa,
missä osassa hän on ollut etevin. Kenties on Traviata enimmin
sopusoinnussa hänen lahjojensa kanssa, koska hänen draamallinen kykynsä
voi siinä parhaiten esiintyä. Mutta tämä ooppera ei tyydytä yleisöämme,
joka on vähän tottunut suuren maailman menoon. Emme käsitä ihmissydämen
jaloutta juuri tähän tapaan, Leonoran (s.o. Fidelion) osa liikuttaa
meitä syvemmin. -- -- Suomalaisen teatterin yleisö on lämpimästi
kohdellut etevää vierasta, vaikkei toki semmoisella rajattomalla
innostuksella kuin joskus kotimaisia laulajattariamme. Joku syy tähän
voi olla siinä, että meidän enemmän luonnonraitis kuin taidetta
ymmärtävä yleisömme ei ankaran taiteellisessa esityksessä ole tavannut
sitä välittömyyttä, joka helpommin vaikuttaa siihen. Mutta toinen
pätevä syy on se, että ei edes Patti eikä Nilsson saavuttaisi täällä
suurempaa suosiota kuin 'meidän Emmyn' ja 'meidän Idan' herättämä
ihastus."
Ennen lähtöään nti Hebbe antoi 24/10 konsertin yliopiston juhlasalissa,
ja 26/10 joukko taiteen ja Suomalaisen oopperan ystäviä oli kutsunut
hänet päivällisille Arkadian lämpiöön, jossa tilaisuudessa dosentti
Perander piti puheen kunniavieraalle. Tästä kauniista puheesta otamme
kaksi pääkohtaa, jotka läheltä koskevat ainettamme, jopa selittävät
koko sen yrityksen synnyn, josta tämä kirja kertoo:
Mainittuaan suureksi onneksi, että nti Signe Hebbe oli kunnioittanut
näyttämöämme vierailullaan, puhuja kiittää vieraan kykyä "muodostamaan
aavistuksemme sisäisen, hämärän maailman taiteen jaloiksi,
ihastuttaviksi, kirkkaiksi haamuiksi" ja jatkaa sitten: "Kaunotaide on,
niinkuin jokainen meistä tietää, ennen kaikkea muodostamiskykyä. Joka
laji taidetta on tavallaan jaloa kuvanveistoa. Meilläkin, jotka emme
ole taiteilijoita, on sydämemme syvyydessä monta suurta aavistusta,
monta jaloa tunnetta, mutta ei kykyä nostaa hämärää aarretta päivän
valoon. Meidän täytyy usein Goethen Mignonin kanssa tunnustaa: Ich
möchte dir mein ganzes Innre zeigen, allein das Schicksal will es
nicht![91] Tämä kohtalo ei paina kunnioitettua vierastamme. Ken on
nähnyt ja kuullut nti Signe Hebben näyttelevän ja laulavan
ajattelematta suurta ja jaloa veistokuvaa, ken ei ole ihaillut tätä
kykyä luoda muotoon mikä muutoin vain on hämärä aavistus, salainen
sisäinen liikutus ja väreily esineissä? _Gretchen, Violetta, Leonora_
eivät enää ole meillä olemassa ainoastaan sävelten maailmassa: nämät
olennot seisovat silmiemme edessä marmoriin veistettyinä tai valettuina
pronssiin ja kauvan ne tässä muodossa luovat katseensa meihin, tehden
meissä nti Hebben muiston yhtä häviämättömäksi kuin he itse ovat.
Meidän näyttämömmekin on hyötyvä näiden olentojen katselemisesta."
Sen jälkeen puhuja kääntyy vieraan osottamaan myötätuntoisuuteen nuoren
näyttämömme harrastuksia kohtaan ja lisää: "Mutta nti Hebbe ymmärtääkin
muita paremmin, kuinka vaikea meidän päivinämme ideaalisen taiteen on
saada tarpeensa tyydytetyksi. Aikamme näyttää ojentavan kaikki kätensä
teollisuudelle. Se on tullut levottomaksi aarteenkaivajaksi. Ei missään
näy meidän olevan mahdollista säilyttää sitä lepoa, sitä rauhaa, sitä
hiljaisuutta, jossa taiteen ideaaliset olennot viihtyvät. Ja kun
laskelmien tuskista uupunut mies illalla laahaa itsensä taiteen
temppeliin, pyytää hän ennen kaikkea virkistystä väsyneelle mielelleen.
Taide siis näyttää olevan vajoamaisillaan sille kannalle, jolla se on
olemassa ainoastaan 'lystin vuoksi'. Mieleeni johtuu eräs Ibsenin luoma
hämärä haamu. Hän on alkuaan suuriluontoinen mies, mutta ei ole saanut
mitään suurta ja jaloa tehtävää elämässä, joka olisi kehittänyt hänet
luonteeksi. Hän antautuu milloin mihinkin huvituksiin, nautinnoihin.
Väsyneenä tähän rauhattomuuteen hän vihdoin autiolla arolla tapaa
kohtalon daimonin napinvalajan haamussa. Napinvalaja tahtoo ottaa hänet
taiteensa niinkuin muunkin hylkytavaran: kuin kuluneet lantit on hänet
heitettävä valinkauhaan uudestaan valettavaksi -- sillä hän ei ole
luonne, hän on napinvalajan väitteen mukaan kuluttanut pois
tarkoituksensa merkin otsastaan. Olen ymmärtänyt tämän hämärän haamun,
kun olen käsittänyt sen erinäisiä suuntia ajassamme edustavaksi
tyypiksi. Jos kansat tahtovat säilyttää tarkoituksensa merkin
kasvoissaan, on välttämätöntä ylläpitää ihanteellisia harrastuksia.
Ideaalinen taide leimaa näkyvimmin kansat niillä tunnusmerkeillä, jotka
pelastavat meidät synkän napinvalajan vaatimuksista tuolla arolla. Se
vaatimaton yritys, jota sanomme lyyrilliseksi näyttämöksemme, on
syntynyt tarpeesta koota voimamme, jotta, jos mahdollista, pienessä
maassamme ideaalinen taideaisti heräisi ja eläisi." --
Nti Hebbe lähti 4/11 Turkuun, antaakseen siellä Navrátilin ja
Bergholmin avulla kolme lyyrillis-draamallista iltamaa.
Lokakuun lopulla meni Fidelio vielä kolme kertaa peräkkäin, rva Achté
Leonorana. Taiteilijatar lauloi tämänkin osan suurella menestyksellä,
mutta kun ooppera oli laadultaan liiaksi ylevän musikaalinen voidakseen
tulla suuren yleisön suosimaksi, kaivattiin jälleen uutta. Ja uutta
valmistettiinkin, nimittäin Auberin _Musta Domino_, jonka esitys alkoi
1/11, ja Meyerbeerin _Hugenotit_, joka oli oleva syyskauden päävaltti.
Mustan Dominon ensi illasta sanotaan, että lukuisa yleisö vastaanotti
oopperan vilkkaalla suosiolla. Eikä kumma että sävelteoksen ilosta
sätkähtävä eloisuus vaikutti kuulijoihin, kun useimmat osat
musikaalisessa suhteessa edustettiin menestyksellisesti ja loistavat
köörit soivat raittiisti ja tasaisesti. Varsinkin herätti huomiota nti
_Naëmi Ingman_, nuori ensikertalainen, pääosassa. Heleä ääni, sangen
kehitetty koloratuuri ja hyvää, taiteellista kasvatusta todistava
esitys tekivät hänen laulunsa miellyttäväksi, samalla kun luonteva
näytteleminen puhui hänen edukseen. Laulajatarta palkittiin lämpimillä
kättentaputuksilla ja esiinhuudoilla. -- Nti Wikström esiintyi kaikella
kunnialla taloudenhoitajattarena, Klaudiana, ja rva Aura Thuring
Brigittana, joka osa kyllä ei ollut hänen luontonsa mukainen, mutta
jossa hänen helkkyvä äänensä ja sivistynyt näyttelemisensä kuitenkin
tekivät hyvän vaikutuksen. "Amatööri" (Hannes Hahl) hoiti oivallisella
bassoäänellään hyvin portivartijan Gil Perezin osaa. Himberg --
Horaziosta ja Pesonen -- Don Julianosta sanotaan vihdoin, että he
tyydyttivät enemmän laulunsa kuin näyttelemisensä kautta. -- Ooppera
annettiin vielä yhtä mittaa neljä kertaa (3/11-14/11). Valitettavasti
sairauskohtaus pakotti kaksi kertaa peruuttamaan ilmoituksen
neljännestä näytännöstä -- vastoinkäyminen, joka aina vaikuttaa
häiritsevästi yleisön osanottoon.
Alkuaan oli suunniteltu, että Hugenotit jo marraskuulla esitettäisiin
ensi kerran, mutta tositeossa se myöhästyi -- emme tiedä mistä syystä
-- niin että viikko joulukuuta oli kulunut, ennen kun sen ensi ilta
koitti. Tästä johtui että marraskuukin muodostui tukalaksi oopperalle.
Mustan Dominon jälkeen olivat näytännöt kolmen viikon aikana harvat ja
tulotkin tietysti huonot. Esitettiin näet Norma 17/11 ja 3/12, nti
Ingman Adalgisana ja Achté Polliona, Fidelio 19/11 ja kuvaelmia
Trubadurista sekä Laululintunen 23/11 ja 26/11. Pikku laulukappale
otettiin esitettäväksi Lydia Laguksen tähden, joka toista vuotta
kestäneen sairauden takia oli ollut estetty laulamasta. Vihdoin hän nyt
oli toipunut ja lauloi varovaisuudesta ensiksi vanhan loistoroolinsa
teatterin ensi vuosilta. Yleisö toivotti hänet ilolla tervetulleeksi
takaisin näyttämölle, tyystin havaiten kuinka laulu nyt soi kehittyneen
taiteellisesti.
Miltä tämä aika monine vastuksineen tuntui Bergbom-sisaruksista, näemme
eräästä kirjeestä nti Elfvingille samalta päivältä, jolloin nti Hebbe
matkusti Turkuun.
-- "Koko syksy on ollut niin raskas ja vaikea, että tuskin olen
mihinkään pystynyt; sitä paitse olen ollut sairas ja olen vieläkin.
Hyvin vaikeata on meidän nyt ollut noin kaksi kuukautta ja samallainen
tulee tämäkin olemaan. Joulukuun alussa Hugenotit valmistuu ja silloin
toivon lehden kääntyvän. Puhun sinulle kaikesta, joka painaa sydäntäni,
mutta muista että tämä on ainoastaan sinulle. Surkeutemme ei tarvitse
eikä saakaan tulla maailman tietoon -- ennen kun kaikki murtuu, ja
jollei ihmeitä tapahdu, se aika tulee ensi keväänä; siksi täytyy meidän
kestää, vaikka taistelu joskus on kovin vaikeaa. Täytyyhän meidän toki
näyttää valtiopäiville, että olemme eläneet. Raskasta ja katkeraa on
toki näin taistella ja puuhata -- saippuakuplan tähden, sillä eihän
ooppera muuta ole, jollei se elä kauemmin kuin kevääseen. Älä
kuitenkaan puhu kellekään, olkoon se kuka tahansa, vaikeasta
asemastamme."
"Tänään Signe Hebbe matkusti Turkuun ja saat nyt itse nähdä hänet.
Olemme paljo pitäneet hänestä sekä näyttämöllä että ulkopuolella. Hän
on ollut koko ajan kiltti ja rakastettava. Saat nähdä pari hänen
loistokohtaansa: kuolemankohtauksen Traviatassa ja kirkkokohtauksen
Faustissa. Hän on mielestäni verraton Traviatassa ja kuolee niin että
oikein peljästyy." --
Syy siihen epätoivonsävyyn, joka leimaa tämän Emilien kirjeen, oli
tietysti taloudellisen aseman jatkuva huonontuminen. Siitä saamme
alempana tietoja; nyt on kerrottava tapahtumasta, joka, vaikkei
Suomalaisella teatterilla ollut mitään sen kanssa tekemistä, kumminkin
oli omansa vaikeuttamaan oloja. Tarkoitamme kuuluisaa, vieläkin
muistossa elävää "Yölepakon" häväistysjuttua Ruotsalaisessa
teatterissa. Jutun vaikutukset estävät näet meitä sivuuttamasta sitä
tässä kertomuksessa.
Ruotsalainen teatteri, joka varhemmin syksyllä oli antanut Rossinin
Wilhelm Tell oopperan, oli -- niinkuin johtokunta sanomissa nimenomaan
selitti -- huomattuaan että suuret oopperat eivät kannattaneet "'inhan
voiton' tähden, koska 'uhrautuva rakkaus' ei maksanut näyttelijäin
palkkoja" ja koska "puhtaille on kaikki puhdasta ja epäpuhtaille kaikki
epäpuhdasta(!)", ottanut näyteltäväkseen taiteellisesti arvottoman ja
siveellisesti loukkaavan Joh. Straussin operetin Yölepakko. Se
esitettiin 17, 18 ja 19 p. marrask. ja silloin joukko ylioppilaita
Uudessa teatterissa toimeenpani ilta illalta yhä kiivaampia
mielenosotuksia, siksi kunnes viranomaiset yliopiston sijaiskanslerin
alotteesta kielsivät "sisällykseltään tunnetusti epäsiveellisen"
kappaleen näyttelemisen. Tästä syntyi tietysti kauhea jupakka yleisössä
ja sanomalehdistössä. Ruotsalaisen teatterin johtokunnalle osotetuista,
sanomissa julaistuista vastalauseista ja muista kirjoituksista näkyy,
että mielipaha ja suuttumus ei suinkaan rajoittunut yksistään
suomenmielisten piireihin; mutta kun neljä mielenosottajaa, jotka
poliisin toimesta joutuivat yliopiston kurinpito-toimikunnan eteen,
olivat suomenmielisiä eikä katsottu tarpeelliseksi tutkiakaan kutka
muut olivat viheltäneet, niin työnnettiin vaan koko syy fennomaanien
niskaan. Itsessään tämä ei ollut hämmästyttävää, sillä puoluetaistelun
raivotessa nämä jo olivat tottuneet tasamielellä vastaanottamaan paljo
pahempiakin syytöksiä; mutta mikä teki asian ikäväksi oli se, että
teatterien kilpailu sekotettiin samaan sykkyrään. Eräässä lähetetyssä
kirjoituksessa (Mbl. 25/11) kohtaamme seuraavat valaisevat sanat:
"Mutta mikä on sitte syynä kiukkuun? Ainoastaan maalainen syrjäisessä
sopukassa kaivannee selitystä siihen. Ken ei tunne sitä omituista
asemaa, jossa teatterimme jo kauvan ovat olleet toisiinsa? Puolueiden
väli yleisössä ja sanomalehdistössä on mitä kirein; ja mitä toiselta
puolen vaaditaan on välttämättömästi toiselta puolen vastustettava --
asia olkoon muutoin kuinka oikea tahansa. Ruotsalainen teatteri on jo
ennenkin osottanut mieltymystä Offenbachin laatuun, joka kaikkialla
suuressa maailmassa on näyttäytynyt tuottavaksi; ja kun sen vastustajat
ovat moittineet sitä suuntaa, on ystävien tietysti täytynyt puolustaa
sitä".[92]
Kuinka yritettiin sekottaa suomalaista näyttämöä kysymykseen, huomaa jo
ylempänä mainitusta ruotsalaisen johtokunnan selityksestä, jossa se
lausuu sitä vähemmän osanneensa aavistaa että Yölepakko loukkaisi
ketään, kun Suomalaisessa teatterissa "sanomalehtien riemuitessa" oli
annettu -- Traviata, olevinaan kokonaan huomaamatta, että Euroopan
etevimmille näyttämöille kotiutunut traagillinen draamatuote, jossa
epäsiveellisyys ja rikollisuus vievät perikatoon, toki on jotakin
toista kuin suurkaupunkien kolmannen ja neljännen luokan teattereista
tavattu kappale, missä epäsiveellisimpiä suhteita kuvataan mitä
luonnollisimpina, ilman moitteen hiiskaustakaan.
Ei ole säilynyt ainoatakaan kirjettä, jossa Kaarlo tai Emilie olisivat
lausuneet sanan tämän tapauksen johdosta, mutta sitä ilmankin voimme
ymmärtää, että se painoi heidän mieltänsä. Mitä enemmän puoluekiihko
yltyi, sitä toivottomammaksi kävi yritys, jonka menestys riippui
mahdollisen laajasta myötätuntoisuudesta yleisön puolelta.
Vihdoin oli pitkällisten ja huolellisten harjotusten jälkeen
Meyerbeerin suuri, 5-näytöksinen, Perttulin yön verilöylyyn päättyvä
ooppera _Hugenotit_ valmis. Ensi ilta 8/12 oli Suomalaisen oopperan
loistavimpia. Sävelteos esitettiin täydelle huoneelle mitä suurimmalla
menestyksellä. "Kaikki, soolo- ja yhteislaulunumerot, köörit ja
orkesteri, yhtyi mahtavaan vaikutukseen ja herätti toisen
suosionmyrskyn toisensa perästä; erittäin olivat suosionosotukset
innostuneita suuremmoisen ja varsin onnellisesti suoritetun toisen
näytöksen ja Valentinen (rva Achté) ja Raoulin (Navrátil)
mestarillisesti laulaman, sydäntäkouristavan kaksinlaulun jälkeen
neljännessä näytöksessä." Näytännön lopussa huudettiin taiteilijoitten
rinnalla esiin myöskin kapellimestari Hrimaly ja Bergbom. -- Paitse
mainituita kiitettiin hyvästä tuloksesta nti Ingmania (kuningatar
Margareta), rva Aura Thuringia (paashi Urbain), Hannes Hahlia
(Marcell), Achtéta (Nevers) ja Bergholmia (kreivi de St. Bris).
Lukuisat kööritkin, joissa laulajien luku nousi yli 50, onnistuivat
oivallisesti. Vihdoin pidettiin oopperan näyttämöllejärjestelyä
koristuksineen ja kauneine pukuineen erittäin onnistuneena. Niinkuin
tavallista on kun tämä pitkä ooppera näytellään, oli useita lyhennyksiä
tehty -- varsinkin 5:nnessä näytöksessä -- mutta kuitenkin kesti ensi
näytäntö klo 1/2 12:een. Seuraavat näytännöt alotettiin klo 1/2 7 --
Näytännön jälkeen köörilaulajat kävivät Bergbomin asunnon edustalla
laulamassa.
Hugenotit meni vielä neljä kertaa ennen joulua (10/12-17/12). Ennen
viimeistä näytäntöä julkaistiin Morgonbladetissa arvostelu, josta
otamme seuraavat kohdat:
-- -- "Niin harvinaisen lahjakkaalle draamalliselle laulajattarelle
kuin rva Achté on Valentinen mahtava osa kiitollinen tehtävä. Erittäin
onnellista on että se niin hyvin sopii hänen mezzosopranolleen. Emme
voikaan muuta kuin ehdottomasti ihailla sitä ilmehikästä tapaa, millä
hän esittää kärsivän, rakastavan naisen, joka sortuu elämän koviin
ristiriitoihin. Rva Achtéssa sulaa suuressa määrässä laulu ja
näytteleminen yhteen sopusointuiseksi kokonaisuudeksi, ja se
innostuksen hehku ja tuli, joka puhkeaa näkyviin intohimoisemmissa
olosuhteissa, on yhtä tärkeä osa kuin musikaalinen varmuus siinä
eheässä taideluomassa, joka hänen Valentinensa on. Eritoten on
mainittava neljännen näytöksen suuri kohtaus Valentinen ja Raoulin
välillä, yksi rva Achtén ja oopperan loistokohtia. -- Hra Navrátililla
oli niinikään tässä intohimoisessa kohtauksessa tilaisuutta näyttää
kykynsä voimakkain puoli. Hänen esityksensä oli muutoin tavallisuuden
mukaan huolellinen ja ansiokas. Suurimpia laatuaan hänen luonnolliset
äänivaransa eivät ole, mutta sitä enemmän on arvoa annettava
taiteilijalle, joka, käsittäen tehtävänsä, varmasti kehitetyllä
laulumetoodilla ja huolellisella äänensä käyttämisellä osaa voittaa
vaikeuksia, jotka vähemmän tottuneelle olisivat kerrassaan mahdottomia.
Paha vaan että hra Navrátil tämän oopperan aikana ei ole ollut oikein
voimissaan. -- Margaretan osan lauloi kiitettävästi nti Ingman, joka
varsinkin koloratuurilaulussa osottaa edistymistä. Kuitenkin
toivoisimme enemmän täsmällisyyttä näyttelemisessä ja lämpöä
esityksessä. -- Reippaasti ja miellyttävästi esiintyi tunnettu ja
arvossa pidetty musiikinharrastaja [rva Aura Thuring] eloisan ja
keimailevan paashin roolissa. Huomautamme äännännän puhtaudesta, jossa
hän, huolimatta kauniista äänestään, ei aina ole tyydyttänyt korkeampia
vaatimuksia. -- Hra Hahl puolestaan kerrassaan yllätti yleisön hyvällä
käsityksellään ja esityksellään Marcelin kauniissa ja tärkeässä osassa.
Päättäen tästä debyytistä -- ennen koulutusta -- on hra Hahlilla
syvine, menevine äänineen lupaava tulevaisuus näyttämöllisenä
laulajana. Jo nyt ilmenee esityksessä mitä parasta ennustavaa
tasaisuutta ja sydämellisyyttä. -- Hra Bergholmkin ansaitsee kiitosta;
neljännen näytöksen salaliittokohtauksessa on hänen äänensä vaikuttava,
vaikkei hänellä ole tarpeellisessa määrässä yltiöpäistä hehkua. Ja
vihdoin on hra Achtélle tunnustus suotava hänen ansiostaan
kokonaisuuden onnistumisessa. -- Hrimalylla on suuri kunnia
tilapäisesti lisätyn laulukunnan harjottamisesta. Voimaan ja
täsmällisyyteen nähden ovat köörit täysin tyydyttävät; suuremmoinen
salaliittokööri ja vaikea kiistakööri suoritetaan todella
mallikelpoisesti." -- --
Ennen vuoden loppua annettiin enää vain kaksi näytäntöä: Laululintunen
ja Norma 26/12 ja Musta Domino 28/12. --
* * * * *
Joskaan vuodenvaihde ei vaikuttanut muutosta lauluosaston toiminnassa,
lienee kuitenkin sopivata taasen palata puheosastoon, jonka jätimme
silloin kun se Jämsästä matkusti _Hämeenlinnaan_. Täällä rva Th.
Hahnsson, Vilhon kirjeen mukaan, oli tilannut sille Nordinin salin
(vuokra: 5 prosenttia bruttotuloista) ja ensi näytäntö (Yhdistysjuhla,
Toinen tai toinen naimaan) oli 17/11. Kaikkiaan annettiin 9 näytäntöä
-- viimeinen 5/12. Merkillisin ilta oli 28/11, jolloin _Lea_ meni ensi
kerran toinen näyttelijätär kuin rva Raa nimiroolissa. Siinä
debyteerasi näet nti Kaarola Avellan ja sanotaan sen tapahtuneen varsin
suurella menestyksellä. Viimeksi esitettiin Aksel ja Walborg, "joka
näkyi suuresti tyydyttävän hämeenlinnalaisia". Vilholla oli ollut paljo
puuhaa Trondhjemin tuomiokirkon rakentamisesta Nordinin salonkiin! --
Keskitulo näytännöistä oli 260 markkaa.
Hämeenlinnasta muutettiin _Tampereelle_, jossa 12/12 alotettiin samalla
ohjelmalla kuin edellisessä kaupungissa. Näytäntöjä annettiin aina
helmikuun keskivaiheille saakka; viimeinen oli 13/2. Tammikuun lopulla
oli kuitenkin viikon väliaika, jolloin ei näytelty; silloin kävi,
niinkuin alempana saamme nähdä, osa seuruetta vierailulla Helsingissä.
Ohjelmisto oli pääasiassa entinen. Lea meni kaksi kertaa, Aksel ja
Walborg kolme, joista kaksi täydelle ja yksi hyvälle huoneelle.
Uutuuksia olivat: ensimäinen Molièren komedia näyttämöllämme, Vilhon
suomentama _Lääkäri vastoin tahtoansa_-- Vilho pääroolissa, 2/2, ja
Törmäsen kääntämä, Th. Barrièren 3-näytöksinen huvinäytelmä _Enon
rahat_, 7/2. Yleisö oli yleensä tyytyväinen, ja tekivät tulot
keskimäärin 315 mk illalta.
Vielä mainittakoon että vuoden vaihteessa taikka oikeastaan vähän
varhemminkin oli seurueeseen liittynyt uusi jäsen, _Rudolf Kivekäs_
(Löfving), 21 v., nimismiehen poika Lapvedeltä, käynyt viisi vuotta
Haminan kadettikoulua ja ollut muutamia vuosia lääninkonttoristina
Viipurin lääninhallituksessa. Tämä nuori mies ei ollut lahjaton, mutta
jo puolentoista vuoden päästä hän meni Ruotsalaiseen teatteriin.
Edelleen tarjoutui Tampereella kaksi nuorta neitiä teatteriin. Toinen,
_Hilma Rosendahl_, jäikin useiksi vuosiksi seurueeseen. Hän oli
ravintoloitsijan tytär, "sivistynyt ja koulunkäynyt", Vilho kirjoittaa,
"sekä varreltaan sopiva ja ulkomuodoltaan kauniinpuoleinen".
* * * * *
Edessämme on 1877 vuoden kevätkausi, jolloin Suomalainen teatteri
tavallista enemmän oli yleisen huomion esineenä. Tämä aiheutui
ensiksikin siitä, että se viisivuotiskausi, joksi kannatusyhdistys oli
perustettu, nyt oli umpeen kulumassa ja että siis uusi pohja oli
laskettava yritykselle, toiseksi siitä, että hallituksen puolelta
viritettiin n.s. yhteenliittymis- eli fusioonikysymys, joka tarkoitti
yhteistoiminnan aikaansaamista teatterien välillä ja joka, vaikka se
lopulta raukesi tyhjiin, kumminkin synnytti loppumattomia neuvotteluja
ja sovinnonhieromisia, ja vihdoin kokoontuivat jälleen säädytkin ja
niilläkin oli sanansa sanottava taidelaitoksesta, joka oli alkuunpantu
edellisten valtiopäivien päättyessä. Kaikesta tästä on järjestänsä
selkoa tehtävä, mutta parhainta lienee ensin kertoa itse teatterin
toiminnasta ja vasta sitten ottaa muut asiat puheeksi.
Uudenvuoden päivänä Suomalaisen teatterin ystävät kävivät
kunniatervehdyksellä Emilie Bergbomin luona ja antoivat hänelle
muistolahjaksi hopeiset kirjoitusneuvot, samalla kun dosentti Perander
sydämellisin sanoin kiitti häntä siitä verrattomasta uutteruudesta,
jolla hän oli hoitanut kannatusyhdistyksen taloutta ja muutenkin
toiminut teatterin hyväksi. -- Ehtoolla esitettiin Fidelio, rva Achté
ja Navrátil pääosissa, ihastuneelle huoneelle. Lähinnä sen jälkeen 4/1
saatiin pitkän ajan päästä kuulla Fra Diavolo. Rva Achté sekä Achté ja
Bergholm hoitivat entisiä tehtäviään, mutta lady Pamelan osan lauloi
rva Aura Thuring ja Lorenzon _Jaakko Passinen_, kumpikin ensi kerran;
niinikään oli toisella rosvolla uusi edustaja, Hannes Hahl, toista
näytteli niinkuin ennen Pesonen. Kaikki nämä uudet voimat esiintyivät
yleisön mielihyväksi, mutta suurempaa huomiota kuin muut herätti
Passinen, joka jo näytäntökauden alussa oli otettu oopperan jäseneksi,
mutta vasta nyt esiintyi ensi kerran näyttämöllä. Debyytti oli sangen
lupaava. Heleä tenoriääni oikein yllätti kuulijoita ja kolmannen
näytöksen kavatiinan hän lauloi niin sulavan soinnukkaasti, että se oli
kohta uudistettava. Sitä vastoin hän oli aivan tottumaton liikkumaan
näyttämöllä. -- Musta Domino annettiin 6/1 ja Fra Diavolo
toistamiseen 7/1.
Teatterin ystäväpiireissä oli näinä aikoina kerrottu
mieltäkiinnittävästä uutuudesta, joka oli tulossa, nimittäin Mozartin
_Taikahuilusta_. Tämä toinen ooppera klassillista saksalaista
ohjelmistoa näyttämöllämme meni ensi kerran 12/1. Ihana, ihastuttava
sävelteos onnistui oivallisesti, ja yleisö oli niinkuin ymmärtää
saattaa erinomaisen mielissään, eikä ainoastaan sitä, vaan se tunsi
kansallisen itsetuntonsa vahvistuvan uudesta taiteellisesta voitosta.
Kun ooppera oli edelleen esitetty kolme kertaa (14, 16, 19 p.),
arvosteltiin sitä Morgonbladetissa tähän tapaan:
-- "Beethovenin Fidelio, Meyerbeerin Hugenotit ja Mozartin Taikahuilu,
tämä kultainen apilalehti, on tulos kolmen vuoden uhrautuvasta työstä
ihanteellisten arvojen palveluksessa. Kuka muu kuin se voimakas henki,
joka on meille tämän kaiken hankkinut, olisi voinut edes uneksia
semmoista? Ja näiden sävelteosten esittäminen, joka jo itsessään on
niin merkillistä syrjäisessä maassamme, on meille suomalaisille sitä
merkillisempi, kun näemme sen tapahtuvan ylpeän tietoisina siitä, että
kaikki esiintyjät, yhtä välttämätöntä poikkeusta lukuunottamatta, ovat
maanmiehiämme. Olemme nyt vähitellen, perinnäisellä itsemme
halveksimisella vuosikausia tuhlattuamme rahoja ja rakennettuamme yhä
pettävän toivomme taiteemme kehityksestä joukkojen palkkaamiseen
läntisestä naapurimaastamme, tulleet ymmärtämään ja tietämään, että
Suomessakin on kykyä ja älyä, jota näyttämötaide vaatii. Ja kumminkin
on täten vain ensi askel astuttu korkeampaa kehitystä kohti. Olemme
oppineet tuntemaan ja esittämään mitä ulkomaalaiset maailmannerot ovat
näyttämöä varten sommitelleet. Jälellä on antaa kotimaisillekin
sävelille tilaa näyttämöllä. Suomalaisen kansan runsaasta
soitannollisesta varastosta on luotava teoksia, jotka tunnemme
omaksemme. Jotakin aivan uutta on aikaansaatava. Suomalainen kantele on
pukeutuva muotoon ja saava sisällyksen, joka saavuttaa muun maailman
kummastuksen. Vasta silloin on meillä suomalainen ooppera korkeimmassa
merkityksessä. Ja kun on kysymys kansallisesta kehityksestämme, emme
enää pidä mitään mahdottomana. Suomalainen ooppera nykyisessä
muodossaan oli takavuosina mahdottomuus; nyt se on olemassa.
Miksei läheinen tulevaisuus antaisi suomalaisen draamallisen
säveltämistaidonkin nousta taimelle?"
"Kaikki suuri maailmassa on alkuaan ollut pientä; vähäpätöisestä,
pilkatusta asemasta Suomalainen teatteri äärettömien vaikeuksien läpi
on kohonnut maamme laatuaan etevimmäksi sivistyslaitokseksi. Se on
välttänyt alhaista ja likaista, joka täyttää kukkaron ja syövyttää
ihanteellisuuden ja siveyden." -- (Huomautetaan sitten että ooppera ei
missään tule toimeen omilla tuloillaan ja että yksityisten suoma
avustus ennen tai myöhemmin on osottautuva riittämättömäksi). "Kuka on
turvaava kansallista lyyrillistä näyttämöämme? Se joka vuosien kuluessa
vaivaloisesti on rakennettu, ei saa hävitä. Miten meillä asiaa
käsitettäneekään, muissa Euroopan maissa kansallisomaisuutta suojellaan
häviöstä ja laiminlyönti siinä kohden katsotaan pyhäinryöstöksi.
Jätämme asian valistuneen hallituksen harkittavaksi." -- --
"Rva Achtén esityksessä ihailemme sitä haaveellista hohdetta, joka on
hänen Paminalleen omituinen. Luonnon lapsena Pamina välittömästi
noudattaa sydämensä kuiskauksia, tunnustaa naivisessa viattomuudessaan
lempensä ja palavan halunsa yhtyä lemmittyynsä ja epätoivonsa kun
heidän täytyy erota. Kummallista elämää ympärillään hän katselee
milloin lapsellisella pelvolla, milloin iloisella hämmästyksellä. Mutta
unelmien maailma on muodottomuuden valtakunta. Ääriviivojen täytyy olla
epämääräisiä, intohimojen toisenlaisia kuin tosielämässä, kaikki on
oleva hunnutettua, pehmoista. Rva Achté osasi mestarillisesti pukea
laulunsa ja näyttelemisensä unelman epämääräiseen ihanteellisuuteen.
Leikkivällä ylemmyydellä hän esitti hienoa, runollista naisolentoa,
suloisen ja liikuttavan luonnollisessa yksinkertaisuudessaan. Varma on
että rva Achtén Pamina on säilyvä kuulijain pysyvänä muistona."
Nti Ingmanista arvostelija sanoo, että hänen roolinsa Mustassa
Dominossa ei oikein soveltunut hänen luonnolliselle äänelleen, ja
epäedullinen oli hänelle myöskin Yön kuningattaren osa, se kun on
kaikkein vaikeimpia korkealle sopranolle. Häntä oli siis kiitettävä
siitä, että hän vastaanottamalla osan oli tehnyt oopperan esittämisen
mahdolliseksi. Hänen kehittynyt koloratuurinsa näyttäytyi oivalliseksi,
ja varsinkin toisessa näytöksessä hän hyvin suoritti aariansa.
Laulajattaren ääni ei ollut kotiatulon jälkeen pysynyt heleänä. "Kylmä,
vaihteleva ilmanalamme on osottautunut vaaralliseksi lauluäänille,
jotka ovat saaneet kehityksensä etelän suopeamman taivaan alla." --
Edelleen kiitetään Navrátilia Taminona; varsinkin ensi näytöksessä hän
lauloi aariansa con amore. -- Tämän Mozartin oopperan koristuksia ovat
Yön neitojen ja haltiattarien kolminlaulut. Edellisiä edustivat neidit
Lagus, Braxén ja Wikström, jälkimäisiä neidit Lagus, Carlsson[93] ja
Conradi. Kaikki nämä naistriot suoritettiin merkillisen hyvällä
yhteislaululla ja raikkain, sulosointuisin äänin -- niin eritoten
haltiattarien sulavan kauniit laulut. Ensi kerran saatiin kuulla nti
Lagus oopperaosassa ja hänen esiintymisensä herätti mitä parhaimpia
toiveita. Ääni oli kirkas ja myötätuntoa synnyttävä, ja hänen
liikuntatapansa näyttämöllä todisti plastillisia opintoja. Sarastroa
edusti Bergholm tavallisella tarkkuudellaan ja varmuudellaan. Ylevä
aaria toisessa näytöksessä on joka kerta palkittu kättentaputuksilla.
Erityisesti mainitaan Hannes Hahlin ansiokas tapa esittää resitatiivi
Taminon kanssa ensi näytöksessä, yksi oopperan kauniimpia kohtia.
Papagenon hullunkurisessa roolissa on Pesonen saanut runsaasti
suosionosotuksia. Hänellä on "hyvät luonnolliset lahjat ja ääni, josta
ahkeralla harjotuksella voi jotakin tulla." -- Hrimalyn johtamaa
orkesteria kiitetään reippaasta, hyvästä yhteissoitosta. Näyttämölle
järjestelyä sanotaan huolelliseksi ja pukuja luonteenomaisiksi.
Lukuisat kuvaelmavaihdokset vaativat kaikki mihin Arkadiateatterin
koneisto kykeni.
Samassa numerossa, jossa luemme tämän niin innostuneella johdannolla
alkavan arvostelun, eräs yhtä innostunut pakinoitsija puhuu
Suomalaisesta oopperasta. Se on tasaisesti edistynyt edistymistään mitä
tulee esitysten arvoon, niin hänkin tunnustaa; mutta samoin ovat
kustannukset ja vastukset kasvaneet. "Usein hän on kuullut
ennustettavan, että yritys on lakkautettava", hän sitten lisää, ja
valitettavasti ei se ollut tyhjää pakinaa. Samalla aikaa kun ooppera
saavutti huippukohtansa -- tuskastutti sen ystäviä tulevaisuuden
synkkyys.
Taikahuilu meni vielä kolme kertaa 21/1 ja 23/1 sekä 1/2.
Välinäytäntönä annettiin Fidelio 25/1, nti Ingman Marcellinana ja
Hannes Hahl ministerinä, sekä 27/1 valtiopäivien avajaisten johdosta
erityinen sekaohjelma, jossa Suomalaisen teatterin molemmat osastot
olivat edustettuina. Esitettiin näet Lea ja Hugenotit (2, 3 ja 4
näytös). Huone oli lähes loppuun myyty ja katsojissa, joiden joukossa
nähtiin paljo valtiopäivämiehiä kaikista säädyistä, oli juhlatunnelma
vallalla. Teatterin tarkoitus oli antaa näyte pyrinnöistään ja
kyvystään. Sentähden oli puhenäytelmäkin otettu mukaan, "sillä se
elvytys, jonka etevä isänmaallinen draamallinen näyttämö on omansa
tuottamaan kansalliselle sivistykselle, ei ollut saavutettavissa
oivallisimmillakaan lyyrillisillä esityksillä". Näytäntö menestyi
kaikin puolin hyvin. Rva Achtélle ja nti Ingmanille ojennettiin komeita
kukkakimppuja ja paitse taiteilijoita huudettiin Bergbomkin esiin.
Merkki * (Mbl) huomauttaa ensin tämän näytännön johdosta, että
puheosaston jäsenillä paria poikkeusta lukuunottamatta ei ole ollut
koulua ja esikuvia, niinkuin lauluosaston taiteilijoilla, eivätkä he
myöskään ole enemmän valtion kuin pääkaupungin yleisön puolelta saaneet
sitä kehotusta, joka on suotu Ruotsalaisen teatterin ulkomaalaisille
näyttelijöille ja joka olisi tullut heidän osakseen, jos Suomella olisi
-- suomalainen pääkaupunki. "Mutta huolimatta epäsuotuisista
olosuhteista tämä näyttämö kuitenkin on edistynyt tavallisen
maaseututeatterin kantaa korkeammalle. Että niin on laita, todisti se
tapa millä vastaanotettiin Kiven kuolemattoman Lean esitys. -- Hyvällä
aistilla johtokunta oli asettanut Lean ja Hugenotit rinnakkain. --
Ylevän ihanteellinen Lea piti puoliaan suuremmoisen sävelteoksen
rinnalla, sillä varmaan ei kukaan lähtenyt teatterista ilman
tietoisuutta siitä, että oli elänyt juhlahetken. Se oli todella arvokas
juhlanäytäntö."
"Esitys onnistui odottamattoman hyvin. Sanomme odottamattoman, syystä
kun Lean nimirooli, josta rva Raa-Winterhjelm on jättänyt
unohtumattoman muiston, oli nuoren debytantin käsissä ja samoin
Joaksenkin tärkeä osa, jota Lundahl ennen on ansiokkaasti näytellyt.
Nti Kaarola Avellan, rva Betty Almlöfin oppilas, osotti todeksi mitä
maaseutulehdet ennen ovat sanoneet hänen Leastaan. Hänen lausuntansa
oli tosi-ilmehikästä ja huolellista, hänen liikuntonsa tasasuhtaisia ja
pyöristettyjä ja luontevia, sanalla sanoen hän näyttäytyi kuuluisan
opettajan lahjakkaaksi oppilaaksi. Semmoiset opinnot oikeuttavat
tavallista parempaan taiteilijatulevaisuuteen. Nti Avellan on alottanut
koululla ja tarkasti pitämällä itseään silmällä. Innostus ja
taiteellinen vapaus ovat vielä riippuvaisia muodon pakosta, mutta aikaa
voittaen rikkaat lahjat varmaan irroittuvat sidonnaisuudesta."
Kivekkäällä (Joas) on runsaasti lämpöä ja hehkua, mutta useissa kohdin
näkyi että opinnot ovat riittämättömiä; Böök (Aram) oli tuntuvasti
edistynyt, mutta lemmenkohtauksia vaivasi liiallinen tunteellisuus.
Zakeuksena esiintyi entiseen tapaan arvossa pidetty Vilho. --
Hugenoteissa oli ainoastaan se muutos, että nti Lagus lauloi paashin
osan ja hyvin miellyttävästi.[94]
Tämän jälkeen alkoi uusi sarja näytäntöjä, joissa Hugenotit esitettiin
seitsemän kertaa (kun luetaan mukaan näytännöt joulukuulta ja 3
myöhempää huhtikuulta, nousee koko luku 15:een). Ensimäinen näitä
näytäntöjä oli 30/1 ja viimeinen 19/2. Ooppera kokosi hyviä huoneita,
sanotaan 6/2, ja esitys näyttäytyi yhä tasaisemmaksi ja oli totta
puhuen meidän oloihimme nähden mallikelpoinen. Yleisö puolestaan ei
väsynyt palkitsemaan esiintyjiä vilkkailla suosionosotuksilla ja
kukkakimpuilla. -- Tavattomampi kunnioituksenosotus rva Achtéta kohtaan
tapahtui 9/2, kun lähetystö Suomalaisen oopperan ystävien puolesta
professori Th. Reinin johtamana kävi taiteilijattaren luona pyytämässä
saada muistoksi hänen unohtumattomista ansioistaan isänmaallisen
taidelaitoksen hyväksi maalauttaa hänen muotokuvansa säilytettäväksi
Arkadian lämpiössä. Tehtävä uskottiin F. Ahlstedtille, jonka kädestä
silloin syntyi se taiteilijattaren kuva, joka esittää hänet Valentinena
Hugenoteissa ja nykyään nähdään Kansallisteatterissa.
Kahtena viimeisenä iltana huone oli kukkuroillaan; taiteilijapari Achté
oli näet aikeessa lähteä laulajais-kiertomatkalle ja näytännöillä oli
hyvästijätön merkitys. Varsinkin 19/2 nousi suosionmyrsky suuren
suureksi. Paitse kukkia sai Valentinen innostuttava esittäjä
vastaanottaa kaksi laakeriseppelettä, ja kun ooppera oli päättynyt,
eivät suosionhuudot olleet loppuakaan. Tuskin tarvitsee sanoa, että
sitte kun rva Achté ja muut taiteilijat oli useita kertoja vaadittu
esille, tuli Bergbomin ja Hrimalynkin vuoro.
Mutta merkillisempänä kuin yleisön ylistyshuudot, joihin laulajatar jo
oli tottunut, on pidettävä se kunnianosotus, joka tämän näytännön
jälkeen tuli Emmy Achtén osaksi J. V. Snellmanin puolelta. Snellman,
joka 1871 oli lähettänyt tervehdyksen Bergbomille ja kehottanut häntä
luopumaan esteettisistä harrastuksistaan, oli tietysti suurella
mielenkiinnolla seurannut tämän tarmokasta yritystä perustaa
kansallinen näyttämö, ja huolimatta siitä että hänen neuvonsa oli
hyljätty hän vilpittömästi iloitsi teatterin voitoista. Eikä 70 vuoden
paino estänyt häntä itseäänkään silloin tällöin käymästä Arkadiassa,
hän kun vanhastaan oli suuri laulun ja soitannon ystävä. Mitä hän
silloin mietiskeli Suomalaisesta teatterista ja erittäin rva Achtésta,
sen hän nyt otti julkilausuakseen kirjoituksessa, joka nimettömänäkin
kohta herätti huomiota tavallisista arvosteluista eroavan vakavan
sävynsä kautta. Koska katsomme tätä Snellmanin lausuntoa arvokkaimmaksi
ja kauneimmaksi kunnianosotukseksi, mikä rva Achtén ja oopperan osaksi
on tullut, otamme sen tähän kokonaisuudessaan:
_Rouva Emmy Achté_.
Tämän suomalaisen taiteen historiassa unohtumattoman nimen sijasta
saattaisi otsakkeena kirjoittaa: Suomalainen ooppera. Sillä toisen
mainitseminen sisältää mielikuvan toisestakin.
Emme unohda että monet voimat ovat myötävaikuttaneet Suomalaisen
näyttämön syntyyn ja maamme näyttämöllisissä aikakirjoissa loistavaan
uraan. Ensiksikin, hyvän näyttämön ensimäinen ehto, harras ja taitava
johtaja, jota kaikissa maissa on melkein vaikeampi tavata kuin eteviä
taiteilijoita. Toiseksi innokkaita ja alttiita suosijoita --
välttämättömyys etenkin semmoiselle laulunäyttämölle, jota valtio ei
kannata. Ja kolmanneksi ne monet hyvät taiteelliset kyvyt, jotka rva
Achtén ohella ovat mahdolliseksi tehneet esittää sarjan oopperoita,
parhaita mitä aikamme tarjoaa. Varsinkaan emme unohda Suomalaisen
oopperan erinomaista onnea, että se on voinut asettaa nti Basilierin
rva Achtén rinnalle. Syystä on pidettävä sangen epävarmana, milloin
näyttämömme voi taikka onko se enää koskaan voiva näyttää semmoista
taiteilijaparia.
Mutta korkeampi vakava ooppera on meidän oloissamme laulunäyttämön
pohja ja perustus. Ja jokaisella semmoisella näyttämöllä täytyy olla
primadonna, joka kykenee herättämään yleisön täyden mielenkiinnon.
Sillä harvat ovat ne oopperat, joissa ensi soprano ei ole sävelteoksen
keskipisteenä. Ja jollei rva Achtéta olisi ollut, olisi joka koe
esittää näitä oopperoita jäänyt ainoastaan kokeeksi, jota vastoin nyt
ihastuneet kuulijat yhä uudestaan ovat palanneet vielä kerran
kuullakseen monta kertaa ennen kuultuja säveleitä. Tämä ei ole niin
ymmärrettävä, ettei musiikilla eikä muilla lauluosilla olisi ollut
suuri osansa tässä vetovoimassa. Mutta itsekseen ne eivät voi ylläpitää
mielenkiintoa, jollei naisellinen pääosa ole tyydyttävästi edustettu.
Sentähden näkee niin usein, että draamallinen laulajatar yksin on
perustuksena muuten keskinkertaisenkin näyttämön onneen.