harjotettu ja näyteltiin ensi kerran 21/10 ihan täydelle huoneelle.
Tässä oopperassa esiintyi pääasiassa aivan uusia voimia: nimiroolissa
Navrátil, Leonorana nti _Mathilda Wecksell_ [runoilija J. J. Wecksellin
sisar], jonka nimeä ei ennen ole mainittu tässä kertomuksessa, Bossin
osassa Bergholm sekä rosvoina maisteri _W. O. Gottlund_ ja Aspegren.
"Syvällä, lempeällä intomielellä Navrátil lauloi Stradellan osan.
Varsinkin oli hänen laulunsa kolmannen näytöksen rukousaariassa,
jolloin Stradella tietämättään lumoaa rosvot, miellyttävä, lämmin ja
taiteellisen ihana. Tämän aarian esitti laulaja suomeksi; muutoin hän
lauloi saksaksi (samoin kuin Edgardona; Manricon osassa hän oli
käyttänyt tsekinkieltä)." Tietysti Navrátil palkittiin lämpimillä
suosionosotuksilla. Myöskin nti Wecksell sai yleisöltä myötätuntoisen
kohtelun, vaikkei hänen tottumattomuutensa ollut omansa hankkimaan
hänelle suurempaa menestystä. Laulajatar, joka oli harjottanut opintoja
Pietarissa, osotti kumminkin käyneensä hyvää koulua; hänen korkea
sopranoäänensä oli aika hienosti kehitetty ja esitys laadultaan
huoliteltua. Bergholm oli tapansa mukaan tyydyttävä, ja rosvot
suorittivat koomilliset osansa sangen hupaisesti. -- Ooppera annettiin
vielä kolme kertaa (24, 26 ja 28 p.). Lähinnä viimeinen oli Navrátilin
ja viimeinen nti Sofie Strömerin resetti-ilta. Tarkoitus oli ollut,
että laulajatar esiintyisi viimeisen kerran 27/10 niissä Norman,
Noita-ampujan ja Fra Diavolon kohtauksissa, joissa hän enimmän oli
miellyttänyt yleisöä, mutta rva Achtén äkillisen sairastumisen tähden
näytäntö peruutettiin ja sijaan pantiin seuraavana iltana ohjelma,
missä lyhyeen Stradellaan oli liitetty Fra Diavolon ensi näytös. Tässä
jälkimäisessä oopperassa nti Strömerillä englantilaisena ladynä oli
yksi onnellisimpia roolejaan, jossa hän sekä laulunsa että kujeellisen
näyttelemisensä kautta oli suuresti tyydyttänyt katsojia. Nyt yleisö
varsin lämpimästi ilmaisi myötätuntoisuuttansa ja kiitollisuuttansa
eroavalle laulajattarelle, jolla ei suinkaan ollut arvoton osa
Suomalaisen oopperan voitoissa. -- Näytännön jälkeen oli Arkadian
lämpiössä läksijäispidot, jossa Julius Krohn julkilausui juuri mainitut
tunteet ja nti Strömerille muistolahjana annettiin pieni kokoelma
suomalaista kirjallisuutta. Tilaisuudessa oli saapuvilla nti Strömerin
sulhanenkin, norjalainen insinööri Bonnevie. Häät vietettiin lauantaina
30 p. lokak.
Oopperan näytäntösarja Helsingissä päätettiin Lucrezia Borgian
kahdenkertaisella esittämisellä 31/10 ja 2/11. -- Sen jälkeen oli
lauluosasto matkustava Turkuun, ollakseen siellä tammikuun
keskivaiheilla. Pari viikkoa rva Achtén oli määrä vielä olla mukana,
mutta sitte laulajatar (joka oli yleisistä varoista saanut 1,500 mk:n
matkarahan) oli lähtevä ulkomaille. Niin aikoi Dunckerkin tehdä, joten
oopperan jonkun aikaa oli tultava toimeen ilman heitä. Rva Achtén
sijaan oli kuitenkin Ida Basilier astuva uuden vuoden alusta.
Kun oopperaseurue muutti Turkuun, oli puheosasto jo tullut
pääkaupunkiin, jossa se nyt oli antava näytäntöjä rva Winterhjelmin
kanssa. Tämä taiteilijatar oli lokakuun viime viikolla saapunut Turkuun
ja toimeenpantuaan siellä draamallisen iltaman (Tanssikengät,
mestauskohtaus Daniel Hjortista y.m.) hän 1 p. marrask. tuli
Helsinkiin.
Ensimäinen puhenäytäntö oli 5/11, jolloin rva Winterhjelmiä lämpimästi
tervehdittiin taiteellisesti ja historiallisesti yhtä merkillisessä
Lea-roolissaan. Sitä paitse näyteltiin Mustalainen, jonka pääosan
Lundahl esitti eloisasti ja hyvällä värityksellä sekä Toinen tai toinen
naimaan, jossa Vilho Jakob Grimminä etupäässä huvitti katsojia. Kun
sama näytäntö oli uudistettu 7/11 annettiin 9/11 Brachvogelin Narcisse
Rameau, rva Winterhjelm madame Pompadourina. Tuskin tarvitsee sanoa,
että suuri näyttelijätär mestarillisesta luonteenkuvauksestaan ansaitsi
ja sai innostunutta tunnustusta; mutta ei paljo vähempää tyydytystä
herättänyt se, että Lundahl nimiroolissa ja rva Aspegren m:lle
Quinaultina osottivat sangen merkillistä edistystä. Varsinkin edellinen
näytteli useissa kohdin sillä välittömällä intomielellä, joka
vastustamattomasti vaikuttaa katsojaan, ja jälkimäinenkin ilmaisi
kehittynyttä kykyä. Molemmille sopi jo antaa taiteilijan nimi, koska
olivat päässeet sille asteelle että voivat harkita tehtävänsä
kokonaisuutena, jonka ilmisaattamiseksi yksityispiirteet olivat
yhteenliitettävät. Itse roolin laatu teki, että Lundahlin esitys tässä
kohden oli suuriarvoisempi. Paitse pienempiä yksityiskohtia
huomautettiin, että puhelukohtaukset olivat heikommat. Näytäntö
uudistettiin 11/11 ja 14/11.
Lähinnä sen jälkeen tuli Maria Tudor, 18/11 ja 21/11, hyville
huoneille. Rva Winterhjelmin erinomainen esitys tässä näytelmässä oli
sama kuin ennen; sitä vastoin kotimaiset avustajat eivät saaneet
mainittavaa kiitosta. -- Se päivä, jolloin Maria Tudor esitettiin ensi
kerran, oli rva Winterhjelmin 37 syntymäpäivä. Sen johdosta Suomalaisen
teatterin johtokunta kävi hänen luonaan kunniatervehdyksellä ja pyysi
saada maalauttaa hänen muotokuvansa Lean roolissa; kuva olisi
säilytettävä Arkadiateatterin lämpiössä, muistona hänen vaikutuksestaan
näyttämömme hyväksi. Sitä paitse seurueen jäsenet lahjoittivat rva
Winterhjelmille albumin, jossa oli heidän kaikkien muotokuvat.
Myöhemmin kävi joukko ylioppilaita, joihin muutakin yleisöä oli
liittynyt, tervehtimässä taiteilijatarta laululla. -- Muotokuvan
maalasi rva Winterhjelmin täällä ollessa nuori Albert Edelfelt, ja on
se nykyään sijoitettu Kansallisteatterin lämpiöön, jonka
muotokuvakokoelmasta se on ensimäinen eli vanhin.[63]
Näinä päivinä Suomalainen teatteri sai vastaanottaa 2,194:04 markkaa,
tulot teatterin matkarahaston hyväksi toimeenpannuista arpajaisista
Turussa. Yritys oli, niinkuin edellisestä tiedetään, syntynyt nti
Elfvingin alotteesta. Emilie Bergbomin kirjeestä 22/11 näkee, että
toimeenpanijoilla oli ollut paljo vastuksia voitettavana, mutta "loppu
hyvä, kaikki hyvä". Edelleen saamme siitä tietää, että turkulaiset
ystävät olivat päättäneet kehottaa samanmielisiä henkilöitä muuallakin
ryhtymään samanlaisiin puuhiin. Olihan ilahduttavaa ja rohkaisevaa
Bergbom-sisaruksille kokea tämäntapaista ystävällistä myötävaikutusta.
Samassa kirjeessä Emilie lausuu:
-- "Hyvin hauskaa on jälleen nähdä puheosastoa ja me olemme varsin
tyytyväisiä sen edistykseen. -- Rva Raa on sama uskollinen, yritystä
harrastava ystävä kuin aina; me saamme pitää hänet noin 10 tai 12 p:ään
jouluk. Hänen miehensä täytyy olla kotona jouluksi [hra Winterhjelm oli
tullut Helsinkiin marraskuun keskivaiheilla viipyäkseen niin kauvan
kuin rouvansakin]. Yleisö ei ole samassa määrässä tyydyttävä; se on
kyllä ystävällinen ja mieltynyt, mutta ei läheskään niin lukuisa kuin
tarpeellista olisi. Draamallista taidetta harrastetaan nykyään kovin
vähän. Minun mielestäni ooppera edustaa alhaisempaa kantaa, mutta
valitettavasti minä en ole yleisö. -- Luultavasti Lundahl saa ensiksi
nauttia matkastipendiä." --
Edelleen näyteltiin 23/11 ja 25/11 Deborah, jota seurue ei ennen ollut
esittänyt Helsingissä. Rva Winterhjelm esiintyi pitkässä nimiroolissa,
jonka hän oli oppinut suomeksi. Loistavin oli hän 4:ssä näytöksessä,
missä petetty juutalaistyttö kiroaa rakastajaansa. Muista mainitaan nti
Tötterman, joka näyttäytyi entistä tottuneemmaksi näyttämöön ja
näytteli teeskentelemättömän sydämellisesti, ja Vilho, joka hyvin
suoritti kyläkouluttajan osan. Vanhan juutalaiseukon pienessä roolissa
nti Emilie Stenberg ensi kerran astui näyttämölle Helsingissä.
Kielenkäyttö ilmaisi ettei suomi ole ollut hänen jokapäiväinen
kielensä, mutta näyttelemisessä oli alkuperäistä voimaa, joka todisti
luontaista taipumusta näyttämötaiteeseen. -- Ohjelma 28/11 alkoi
Ofeliakohtauksilla Hamletin neljännestä näytöksestä ja päättyi
Yhdistysjuhlaan. Jälkimäisen kappaleen esitystä sanotaan onnistuneeksi
ja erittäin kiitetään Vilhoa kauppaneuvoksena, Kalliota vahtimestarina
ja nti Aalbergia miellyttävänä Ludmillana. Kaksi päivää myöhemmin 30/11
oli ohjelman ytimenä samat kohtaukset Hamletista ja unissakävijäkohtaus
Macbethista; edellä kävi Anna Skrifvars ja jälkeen tuli Kihlaus.
Shakespeare-kohtauksissa esiintyi tietysti rva Winterhjelm. -- Sitte
seurasi 3/12 ja 5/12 Sven Dyringin koti, jossa rva Winterhjelm suoritti
Ragnhildin osan. Ragnhild oli varma ja eheä luonne- ja kohtalokuvaus,
niinkuin taiteilijattarelta saattoi odottaa; mutta verraten hyvin
onnistuivat myöskin rva Aspegren Guldborgina ja nti Tötterman
Regissana. Sitä vastoin vaivasi sekä Böökiä Stig Hvidenä että Leinoa
uskollisena palvelijana liiallinen tunteellisuus, vaikkei se estänyt
esitystä sujumasta tasaisesti ja kokonaisuutta tekemästä vaikutusta.
Tämän jälkeen rva Winterhjelm esiintyi ainoastaan kolme kertaa:
nimittäin 7/12 Ofelian mielipuolisuuskohtauksessa Hamletissa, jonka
ohella annettiin Mustalainen, loppukuvaelma Luciasta sekä Remusen
kotiripitykset; 9/12 taiteilijattaren itsensä toimeenpanemassa
iltamassa, jonka ohjelma oli sekakielinen, siinä kun rva Winterhjelm
yhdessä rva Kruskopfin (o.s. Grabow), entisen ruotsalaisen
näyttelijättären, kanssa näytteli huvinäytelmän Balskorna
(Tanssikengät), saman rouvan ja hrojen Agardhin, Renholmin ja Böökin
kanssa kohtauksia Regina von Emmeritz'istä, ja Lean suomalaisten
näyttelijäin avustamana, jonka ohella Bergholm, Navrátil ja Ericsson
lauloivat; ja vihdoin 12/12 Maria Tudorissa. Tämä viimeinen näytäntö
muodostui kauniiksi hyvästijättö-juhlaksi. Kun murhenäytelmä oli
päättynyt ja rva Winterhjelm jo useat kerrat innostuneesti
huudettu esiin, tapahtui mitä loistavin kunnianosotus siten että
orkesterinjohtaja ojensi näyttämölle esiintyvälle rva Aspegrenille
_kultaisen laakeriseppeleen_, jonka tämä soittokunnan toitottaessa ja
yleisön huutaessa: "eläköön!" laski taiteilijattaren päähän. Oli
juhlallinen ja liikuttava hetki, kun mahdollisen suurin ylistyksen ja
kiitollisuuden osotus suomalaisen teatteriyleisön puolesta annettiin
Lean unohtumattomalle esittäjälle.
Semmoinen oli yleisön kiitos taiteilijattarelle; Kaarlo Bergbom taasen,
jonka välityksellä rva Winterhjelm oli tullut tehneeksi mitä hän tehnyt
oli suomalaisen näyttämön hyväksi ja joka samalla paremmin kuin muut
oli oppinut tuntemaan hänet ihmisenä, kirjoitti 14 p. jouluk. hänen
albumiinsa seuraavat sanat:
Ruusujaan, ohdakkeitaan, ne kohtalo tarjosi sulle,
Ruususet muille sa annoit, itselles ohdakkeet vaan.
Suuri, missä tavalliset ihmiset ovat pienet;
Pieni, missä tavalliset ihmiset ovat suuret.
Kahdesta juurikään mainitusta ohjelmasta lukija on huomannut, että
lauluosasto oli palannut Helsinkiin. Ennen kun jatkamme kertomustamme
näytännöistä Helsingissä, on katsaus luotava oopperan vierailuun
_Turussa_. -- Siellä alotettiin Lucrezia Borgialla, joka esitettiin
kolme kertaa, 7, 9 ja 10 p. marrask. Siinä esiintyivät samat
taiteilijat kuin Helsingissä, mutta kohta sen jälkeen Duncker matkusti
ulkomaille (Berliniin ja Parisiin) ja nti Tallgren oli niinikään vapaa.
Näissä ensimäisissä näytännöissä oli vähänlaisesti väkeä, vaikka esitys
olisi ansainnut parempaa kohtelua yleisön puolelta. Achté oli lyhyessä
ajassa saanut puutteellisen soittokunnankin jotakuinkin kuntoon ja
pääroolit olivat hyvissä käsissä. Nervander huomauttaa seikkaperäisessä
arvostelussaan, että rva Achté ei pannut painoa Lucrezian luonteen
epäinhimilliseen puoleen vaan jalosti sitä, samalla myöntäen että hänen
luonnekuvansa oli rikaspiirteinen ja draamallinen (esim. kohtauksessa
herttuan kanssa 2:ssa näytöksessä). Duncker Ferraran herttuana olisi
saman arvostelijan mukaan saanut käyttää voimakkaampia värejä.
Varsinaiseksi loistokohdaksi muodostui kolminlaulu 2:ssa näytöksessä.
-- Toiseksi tuli kaksi Lucia-näytäntöä, 14/11 ja 16/11, joissa Navrátil
ensi kerran lauloi Turussa ja jotka annettiin ihan täysille huoneille.
Uusi tenori tuli kohta yleisön suosikiksi, ja rva Achtén nerokas esitys
Luciana näyttää, jos mahdollista, vaikuttaneen entistä syvemmin.
Jälkimäinen näistä näytännöistä oli viimeinen, missä rva Achté lauloi,
kohta sen jälkeen hän matkusti Tukholman kautta Parisiin. -- Kolmas ja
viimeinen tällä erää annettu ooppera oli Alessandro Stradella, joka
esitettiin neljä kertaa, 21-28 p. Tässäkin oli Navrátilin menestys
täydellinen. Yleisön mieltymys nousi nousemistaan ja saavutti
ihastuksen huipun Stradellan rukouskohtauksessa viime näytöksessä.
Turun yleisö kohteli nti Weckselliäkin myötätuntoisesti, eikä kumma,
sillä hän oli Turussa syntynyt, vaikka sittemmin Helsinkiin muuttanut.
Palattuaan pääkaupunkiin lauluosasto ei enää vanhalla vuodella
esittänyt mitään oopperaa. Lydia Laguksen pitkällinen sairaus oli,
niinkuin jo tiedetään, estänyt syksyä varten laaditun suunnitelman
toteuttamista. Rykmentin tytär ja Don Juan, joista varsinkin
jälkimäinen oli ajateltu näytäntökauden alkupuolen loistokohdaksi,
jäivät odottamaan suosiollisempaa aikaa. Kuitenkin laulajatar
joulukuulla oli niin toipunut, että ryhdyttiin uutta oopperaa
harjottamaan, ja oli Ernani ensimäinen, johon käytiin käsiksi.
Lauluosaston valmistaessa uutta puheosasto näytteli. Ennen joulua
annettiin kaksi näytäntöä, joista toisessa 19/12 kolme iloista
huvinäytelmää: ensi kerran esitetty G. von Moserin 1-näytöksinen _Onhan
pappa sen sallinut_, jossa Vilho ja Tervo sekä neidit Aalberg ja
Stenberg huvittivat "naturalistisella esityksellään", Ei ollenkaan
mustasukkainen, missä rva Aspegrenia kiitetään "vivahdutetusta ja
eloisasta näyttelemisestä" ja Suuria vieraita, jossa Vilho voitti
toiset "oivallisella irvikuvamaalauksella". Vuoden viimeiset näytännöt
olivat 26/12, jolloin ohjelmana oli Preciosa, nimiroolissa nti Aalberg,
joka viehättävällä olennollaan teki edullisen vaikutuksen ja sai
kättentaputuksia ja esiinhuutoja osakseen, ja 28/12, jolloin näyteltiin
Marianne, jossa rva Aspegren kyvykkäästi kuvasi päähenkilön ja Leino
Mariannen miehenä Bertrandina esiintyi tavalla, joka tuotti kunniaa
nuorelle näyttelijälle.
Uuden vuoden päivänä 1876, kolme vuotta runoilijan kuoleman jälkeen,
näyteltiin Kiven Nummisuutarit ensi kerran Helsingissä. Yleisö
vastaanotti merkillisen uutuuden suurella mielihyvällä, vaikka komedia
huolimatta lyhennyksistä tuntui pitkältä ja esityksen realismi hieman
liialliselta. Se joka epäilemättä onnistui parhaiten oli Benjamin
Leino. Näyttelijä oli tyystin harkinnut osansa ja suoritti sen
johdonmukaisesti; hän antoi Eskossaan eheän tyypin, ja se on enemmän
kuin voidaan vaatia vasta-alkajalta.
Muutkin pääosat esitettiin hyvin ja koomillisella voimalla, varsinkin
oli Vilho hyvä Topias, Kallio Sepeteus ja eräs "amatööri" lautamies.
Sitä vastoin Lundahl Nikona ei samassa määrässä tyydyttänyt katsojia.
-- Näytelmä annettiin vielä kaksi kertaa 7/1 ja 9/1, joista jälkimäinen
näytäntö oli puheosaston viimeinen. Oli näet päätetty että sen nyt tuli
lähteä itäänpäin, aina Pietariin saakka. Teatterin ystävät, jotka
ylipäätään olivat olleet sangen tyytyväisiä puheosaston edistykseen,
pitivät mainitun näytännön jälkeen seurueelle jäähyväiskekkerit
toivottaakseen sille onnea uudelle kiertomatkalle.
Ohimennen mainittakoon, että Törmänen syksyn alusta oli oleskellut
Kööpenhaminassa, josta hän lähetti tyytyväisiä kirjeitä. Hän ei voinut
kyllin kiittää tri W. Thomsénin ja prof. Hoedtin suurta ystävällisyyttä
häntä kohtaan. Heidän avullaan hän sai vapaan pääsön kunink. teatterin
näytäntöihin, ja hän näyttää ripeästi edistyneen näyttämön ja
draamakirjallisuuden tuntemuksessa. Milloin hän ei ollut teatterissa
hän luki ja käänsi näytelmiä. Loppuajalla Törmäsen terveys oli huono,
mutta silloin hän asuikin Thomsénin luona, eläen "kuin taivaan ilossa".
"Lieneekö muualla maailmassa hänen perheensä vertaista väkeä!"
Pietarissa Törmänen jälleen yhtyi seurueeseen.
Oopperanäytännöt alkoivat Verdin _Ernanin_ ensi illalla 4/1 ja
annettiin tämä ooppera kuusi kertaa peräkkäin, viimeinen 16/1. Huoneet
olivat hyviä ja yleisön tyytyväisyys eneni samassa määrässä kuin
esitys ilta illalta tuli täydellisemmäksi. Pääansio oopperan
menestyksellisestä suorituksesta oli tällä kertaa mieslaulajien
puolella. Nimiroolissa oli Navrátil niin etevä, että sitä sanottiin
hänen parhaimmaksi osakseen; sekä laulaen että näytellen oivallisesti
loi hän eloisan ja kauniin kuvan V. Hugon aitoromanttisesta sankarista.
Elviran osa oli uskottu nti Wecksellille, joka kyllä osotti
huomattavasti edistyneensä ensi debyyttinsä asteelta ja myöskin osasi
vaikuttavasti ottaa osaa yhteislauluun; mutta toiselta puolen ei ollut
riittävästi kypsynyt onnistuakseen semmoisissa vaativammissa kohdissa
kuin esim. ensi näytöksen suuri aaria. Sen ohella tehtiin muistutuksia
äänen väräjämisestä, jota, joskin sitä oli koulussa opetettu, ei voitu
lukea hänen laulunsa ansiopuoliin. Carlo I:nä Achté onnistui paremmin
kuin yhdessäkään edellisessä roolissa. Hänen komea vartalonsa ja
mahtava äänensä olivat siinä paikallaan ja hän esitti oivallisesti
useimmat lauluosansa; resitatiivissa sitä vastoin lausunta antoi
aihetta muistutuksiin. Vihdoin oli Bergholmilla vanhan Silvan osassa
kiitollinen tehtävä, josta hän suoriutui ansiokkaasti. Pienienkin osien
edustajat saivat kiitosta: nti _Alma Wikström_[64] -- Giovanna,
Ericsson -- Riccardo, Aspegren -- Jago. Orkesterin johto oli Richard
Faltinin taatuissa käsissä. Oopperan esittäminen lakkautettiin tällä
kertaa siitä syystä että Achté matkusti ulkomaille, jonne hänen
rouvansa oli marraskuulla lähtenyt.
Tammikuun lopulla annettiin neljä kertaa Alessandro Stradella, jonka,
kiitos olkoon Navrátilin, yleisö mielellään kuuli uudestaan.
Kolmannella kerralla 27/1 ojennettiin taiteilijalle laakeriseppele,
jonka nauhoissa nähtiin "Z. Topeliuksen ehdottamat suomalaiset värit,
valkea ja sininen".
Näin vuosi oli alkanut verraten hiljaisesti, mutta nyt _Ida Basilier_
oli tulossa. Loistavan kotimaisen konserttimatkansa jälkeen laulajatar
syksyllä oli matkustanut Kristianiaan herättääkseen siellä saman
riemastuksen kuin muualla (jäähyväislaulajaisista puolet yleisöä palasi
tilan puutteesta) ja sitte Göteborgin kautta Lyybekkiin, jossa hän
esiintyi Rosinana, ollen sielläkin suosionosotusten esineenä, jommoisia
vanhan hansakaupungin teatterissa tuskin ennen oli nähty. Tällä ajalla
sovittiin kirjeenvaihdossa Emilie Bergbomin ja laulajattaren välillä
vierailusta Helsingissä. Nti Basilier lupasi tulla helmikuun alussa ja
hän toivoi saavansa ensiksi esiintyä "vanhassa Jeannetten häissä",
ensimäinen uusi ooppera olisi Faust, maksu määrättäisiin sen mukaan
kuin hän tekee hyötyä -- "kaikissa tapauksissa en laula Suomessa
tulojen tähden, vaan sen tähden että mieleni tekee laulaa". Lyybekistä
hän matkustaisi Viipuriin, jossa aikoi vähän viipyä Forsténin
perheessä, jonne Margaretan osa oli lähetettävä, niin että hän voisi
siellä opetella sitä. -- Tämän mukaan Ida Basilier tulikin Viipuriin
tammikuun keskivaiheilla. Kun Fichtelbergerin oopperaseurue paraikaa
antoi siellä näytäntöjä, taiteilijatar yleisön suureksi ihastukseksi
esiintyi näyttämöllä Rosinana ja antoi sitä paitse konsertin.
Helsinkiin hän saapui 29/1 ja tervehdittiin häntä asemalla raikkailla
eläköönhuudoilla.
Ensimäinen näytäntö, jossa Ida Basilier esiintyi, oli 1/2, ja käsitti
ohjelma: _Jeannetten häät_ sekä 2:sen ja 3:nnen näytöksen Stradellasta.
Mainehikkaaksi tullut laulajatar vastaanotettiin myrskyisillä
suosionosotuksilla, jotka yhä kiihtyivät kun nähtiin ja kuultiin,
kuinka loistavan taiteellisesti ja suloisesti hän nyt esitti
kujeellisen Jeannetten, jona hän puoli kuudetta vuotta varhemmin oli
ensi kerran astunut näyttämölle. Pesonen oli sangen miellyttävä
Jean. -- Sen jälkeen seurasi 3/2 ja 6/2 sekaohjelma, joka alkoi
konserttiosastolla ja päättyi Jeannetten häihin. Sillä välin oli
Gounodin ooppera _Faust_ harjotettu valmiiksi ja oli sen loistava ensi
ilta, johon jo hyvissä ajoin piletit myytiin korotettuihin hintoihin,
10/2. -- Eilen, sanotaan Morgonbladetissa seuraavana aamuna, näytti
Suomalainen ooppera runsaassa ja hämmästyttävässä määrässä mitä se voi
aikaansaada. Näytäntö oli suuri merkitykseltään ja vaikutukseltaan.
Tämä ooppera ei ole helposti näyteltyjä ja sen eilinen, odottamattoman
hyvä onnistuminen todistaa silmin nähtävästi mikä elämänvoima piilee
suomalaisessa lyyrillisessä näyttämössä. Uskallamme sanoa, että yleisö
harvoin on mennyt teatterista semmoisen tunnelman vallassa kuin eilen.
Ei ainoastaan Navrátil ollut hehkuva, etevä Faust ja Ida Basilier
innostuttava Margareta, vaan muutkin suorittivat osansa niin, että
kokonaisuus oli ilmehikkään draamallisen ja musikaalisen eloisuuden
leimaama. Bergholm Mefistona, Ericsson Valentinina, rva Aura Thuring
Siebelinä pitivät kaikki hyvin puoliaan, köörit olivat oivalliset,
yhteisnäytteleminen varsin tyydyttävä, näyttämöllepano kiitettävä.
Ihastus oli yleinen ja paitse esiintyviä huudettiin orkesterin johtaja,
Faltin, ja kaiken luoja, Kaarlo Bergbom, näyttämölle vastaanottamaan
sydämestä lähtenyttä kiitosta.
Kun ooppera sen jälkeen oli esitetty kaksi kertaa 11/2 ja 13/2,
tuli Navrátilin vilustumisen tähden puolentoista viikon pysähdys,
jolloin annettiin Jeannetten häät konserttiosaston kanssa. Neljäs
Faust-näytäntö oli 23/2 ja seurasi niitä sitte vielä kahdeksan yhdessä
jaksossa (viimeinen 12/3) ja myöhemmin lisäksi neljä, 23/3 ja 26/3 sekä
9/4 ja 19/4, joten tämä ooppera yhtenä ainoana kevätkautena näyteltiin
kaikkiaan 16 kertaa -- todella suuremmoinen ennätys silloisessa
Helsingissä.
Ja menestys oli hyvin ansaittu, sillä Faustin esitys oli ei ainoastaan
etevintä mitä Suomalainen ooppera siihen saakka oli aikaansaanut, vaan
ylipäätäänkin erittäin tyydyttävä. Sanomattakin on selvää, että
näyttämöllejärjestely oli vaatimaton verrattuna siihen mitä nähdään
suurissa teattereissa; mutta toiselta puolen Bergbom oli osannut
toimittaa kaikki niin, ettei draamallisen toiminnan kehyksessä huomattu
mitään häiritsevää puutetta. Edelleen oli Faltin innostuksella
harrastanut orkesterin kohottamista tehtävän tasalle -- ja siinä
onnistunutkin, ja köörit olivat erinomaisesti harjotetut, vapaaehtoiset
avustajat kun eivät olleet säästäneet aikaa eikä työtä.[65] Mitä
solisteihin tulee on kyllä totta että Margaretan osa oli vähemmän Ida
Basilierin luonteenlaadun mukainen kuin Rosinan, mutta silti hän kykeni
pitämään esitystään taiteellisella kannalla. Hän pani pääpainon
Gretchenin, tuon kokemattoman porvaritytön viattomuuteen,
puhtauteen ja herttaiseen vaatimattomuuteen, mutta saatti myöskin
sydäntäkouristavasti ilmi hänen tuskansa ja epätoivonsa huomatessaan
itsensä rikolliseksi ja ylenannetuksi. Toisluontoinen taiteilijatar
olisi tehnyt luonteen hehkuvammaksi ja intohimoisemmaksi, vaikka tuskin
sentään todellisemmaksi. Navrátil, joka lauloi kauniimmat osat ja
suurimmankin osan rooliaan suomenkielellä (muun osan saksaksi) oli
niinikään tehtävänsä tasalla. Sitä vastoin Mefistofeles oli liian
vaikea Bergholmille, eikä sitä sovi ihmetellä, sillä onhan se
oopperakirjallisuuden vaativimpia. Kumminkin hän teki asiansa niin,
että esitys kävi päinsä ja muutamin kohdin ansiokkaastikin. Ericssonin
Valentin näytti huomattavaa edistystä ja rva Aura Thuring antoi niin
miellyttävän ja johdonmukaisesti väritetyn kuvan Siebelistä, että se
olisi luettu kunniaksi näyttämöön tottuneellekin. Nti Wikström vihdoin
esitti Marthan ja Bergbomin löytämä "pikku tenori" Lindström Wagnerin
osan niinkuin vasta-alkajilta saattoi odottaa. -- Että ensi illan
riemastus ei ollut turhanpäiväinen ja aiheeton, todistaa parhaiten
näytäntöjen tavaton luku. Seitsemännen näytännön jälkeen lakkautettiin
pilettien hinnankorotus. Esimerkkinä että yleisön innostus oli kestävää
laatua, mainittakoon mitä sanotaan kymmenennestä näytännöstä 8/3:
yleisö oli lukuisa ja "suurimmassa määrässä sähkötetty", salonki kaikui
suosionmyrskyistä, kolmannen näytöksen lopussa nti Basilier sai mitä
komeimman jättiläiskukkakimpun ja näytännön lopussa huudettiin
laulajatar, Navrátil ja Bergbom useita kertoja esiin ja näyttämölle
heitettiin joukko kukkakimppuja!
Luonnollista on että Ida Basilierin pitkä vierailu sai yleisön
vertaamaan häntä Emmy Achtéhen ja väittelemään kummankin ansioista.
Kaikuna näistä väittelyistä saattaa pitää erään nimettömän[66]
kirjoituksen Morgonbladetissa (9/3), jossa molemmat laulajattaret
saavat täyden tunnustuksen. Siitä lainaamme seuraavat rivit:
"Suomalaisella oopperalla on ollut se erinomainen onni, että sen ensi
askeleita on tukenut kaksi kykyä, joiden vertaista tuskin voi toivoa
Suomessa nähtävän ja kuultavan vuosikymmenien kuluessa. Tämä onni on
niin suuri, että miten paljo luotettaneekaan johtajan suureen taitoon
ja tarmoon, Suomalainen ooppera tuskin sitä ilman olisi ollut
mahdollinen. -- -- Vanhemmat henkilöt maassamme, jotka ovat kuulleet ja
nähneet Jenny Lindin näyttämöllä, sanovat rva Achtén esiintymisen
muistuttavan heitä tästä perin draamallisesta laulajattaresta. Hänkään
ei ollut paikallaan konsertissa; vasta näyttämöltä hänen äänensä
yhdessä ylen etevän näyttelemisen kanssa oikein ihastutti.
Mielipuolisuuskohtaus Luciassa oli hänenkin etevimpiä loistokohtiaan.
Olemme kuitenkin kuulleet samojen henkilöiden vakuuttavan, että
Strömer-Achté näyttelemiseen nähden voidaan asettaa suuren
laulajattaren rinnalle. Pacius kuuluu ensi kerran palattuaan
Lucia-näytännöstä Suomalaisessa teatterissa innostuneena huudahtaneen:
'So was hab' ich noch nie gesehen und gehört!'[67] Ja joskin luultavaa
on, että hän tyynemmällä hetkellä olisi mukaillut lausettaan, niin on
selvää että kyky, joka viettelee semmoisen asiantuntijan semmoiseen
huudahdukseen, ei ole jokapäiväinen laatuaan. -- -- Jo kasvojeneleet
asettavat hänet suurten näyttämötaiteilijain tasalle. Komea, mutta
samalla notkea vartalo, kaunis, ilmehikäs ulkonäkö ja luonnonraitis
rohkeus, joka ikäänkuin leikkii mitä kiihtyneimpien sieluntunnelmien
esittämisellä, ovat lahjoja, jotka ovat määränneet hänen taiteellisen
kutsumuksensa. Lisää siihen laulutaito, joka halusta noudattaa
innostuksen käskyä, ja varma käsitys siitä mitä olosuhteet myöntää sen
käskeä, niin selittää tämä ansiopuolten sarja sen mahtavan vaikutuksen,
jonka hän erehtymättömästi on aikaansaanut."
"Yhtä varmaan kuin opera seria on rva Achtén, yhtä varmaan on opera
comique nti Basilierin ala."
"Nti Basilierin näytteleminen ja laulu ovat laatuaan sentapaista, joka
ainoastaan etevimmillä lyyrillisillä näyttämöillä on tarjona. -- Vaikea
on sanoa kummalleko suomalaisen laulunäyttämön suurelle laulajattarelle
luonto on lahjoittanut rikkaamman äänen. Nti Basilieria ei ole koeteltu
laulussa, jonka tulee ilmaista korkeinta intohimoa. Että rva Achtén
ääni semmoisissa kohdissa joskus tuntuu väkinäiseltä ei ole lainkaan
ihmeellistä. Sillä eivät mitkään muut, ei mies- eikä naisäänet, kuin
italialaiset täysin riitä semmoisiin voimankokeihin. Korkeassa
äänistössä on nti Basilier ehdottomasti voitolla. Hänen sillä
äänikerralla liukas huiluäänensä vaikuttaa kahdenkertaisella voimalla
hänen erinomaisen laulutaitonsa kautta. Yhdessä vilkkaan, keveän,
ranskalaisesti iloisen ja kuitenkin hienotunteisen näyttelemisen kanssa
saa tämä laulu dramaattisen ilmeen, joka tekee nti Basilierin
esiintymisen verrattomaksi, nimittäin meillä ja suomalaiselta
laulajattarelta. Sillä kuinka harvinainen rva Achtén tapainen
draamallinen kyky ja laulutaito lieneekin, voi Suomalainen ooppera
kuitenkin toivoa, että se tulevaisuudessa olisi joskus korvattavissa.
Mutta semmoinen ranskalainen eloisuus ja suloisuus kuin nti Basilierin
on suora poikkeus kaikesta suomalaisesta. -- -- [Puhutaan sitte
jännityksestä, millä odotettiin laulajattaren esiintymistä Faustissa].
Pietarissa on Pattin 'juveliaaria' kaiken ihastuttavan laulun non plus
ultra. Ja mikä ihme! Arkadiateatterimme oli juuri tätä aariaa varten
saava helmilaulajattaren, jonka vertaista helmien luojaa ja sirottajaa
harvat ovat kuulleet, jotka eivät ole kuulleet jumalallista Pattia.
Mutta nti Basilier täyttää Margueriten osan ei ainoastaan viehkeällä
laululla, vaan näyttämöllisellä taiteella, joka on herättänyt iloista
hämmästystä ja, jos mahdollista, enemmän ihailua kuin Rosina. -- --
Oikein oivaltaen mitä Goethen Gretchen on ja on oleva, hän ei ole
näyttelemisessä eikä laulussa tavotellut suurta traagillisuutta. Hänen
hiljainen sydämellinen, kohtaloonsa alistuvainen Margueritensa ei ole
tärisyttänyt katsojaa, vaan valloittanut kaikkien sydämet. Se on
enemmän kuin Gounodin Marguerite oikeastaan voi vaatia, mutta johon
Goethen Gretchenillä on täysi oikeus."
"Mutta todellisuudessa tämä on enemmän kuin on pyydettävä
draamalliselta laulajalta hänen oman alansa ulkopuolella. Olisi halu
sanoa: semmoinen monipuolisuus on liikaa. Rva Achté sai pienen
naisellisen päähänpiston esiintyä Fra Diavolossa ja teki siinä aivan
oikein korkeampien vaatimusten kannalta katsoen -- rakastettavan
fiascon. Siihen oli hänellä täysi oikeus. Sillä korkeatraagillinen kyky
niinkuin hänen ei voi antaa parempaa kielteistä todistusta siitä mikä
hänen oikea kutsumuksensa on. Nti Basilierin kyky on selvästi
monipuolisempi. Hän liikkuu myös vapaasti konserttisalissa, joka
tositeossa on lähempänä koomillista kuin traagillista näyttämöä." --
"Pääkaupungin yleisö ei väsy kuulemaan ja ihailemaan nti Basilieria;
mutta rva Strömer-Achtéta ei sentähden vähemmän kaivata. Kun hän
jälleen esiytyy, on Suomalaisen oopperan ystävillä oleva uusi
juhlapäivä." --[68]
Vaikka Faustin kahdestoistakin näytös annettiin hyvälle huoneelle, oli
aika tullut tarjota vaihtelua. Donizettin _Rykmentin tytär_, jonka
nimiroolissa Ida Basilier oli niittänyt laakereita Tukholmassa, olikin
valmis ja esitettiin ensi kerran 14/3. Tässä koomillisessa oopperassa
laulajatar jälleen oli omalla alallaan, niin ettei kellään ollut
vähintäkään aihetta muistutuksiin. Itse asiassa hän Mariena,
krenatöörirykmentin holhottina, kerrassaan hurmasi yleisön. Hänen
laulunsa ja näyttelemisensä viehätti yhtä hyvin taiteellisuutensa kuin
luontaisen raittiin huumorinsa kautta. Myrskyisimmät olivat
suosionosotukset jäähyväiskavatinan jälkeen toisessa näytöksessä, jonka
esitys oli lämmin ja ihastuttava. Onnellisen rakastajan, Tonion, osa
oli Ericssonilla; Bergholm esiintyi kersantti Sulpicenä ja nti Wikström
markisinnana. Sotilasköörit laulettiin reippaasti ja soinnukkaasti, ja
orkesteri oli viritetty iloiseen tunnelmaan. -- Samalla menestyksellä
näytäntö uudistettiin yhdessä jaksossa kolme kertaa (15, 17 ja 19 p.).
Viimeisenäkin kertana, jolloin Ericssonin pahoinvoinnin tähden W. O.
Gottlund esiintyi Toniona, oli huone täpötäynnä, mutta kuitenkin
oopperan yhtämittainen esitys keskeytettiin, jotta saataisiin tilaa
erään saksalaisen baritonin vierailulle.
Achtén ja Dunckerin poissaollessa ooppera kaipasi varsinaista
baritonilaulajaa. Kun kumminkin mielellään tahdottiin antaa Sevillan
Parranajaja, otettiin lyhyeksi ajaksi avustamaan semmoinen laulaja
Fichtelbergerin oopperaseurueesta. Hänen nimensä oli _Otto_ ja esiytyi
hän ensi kerran -- kahden Faust näytännön välillä -- 25/3 (Marian
päivänä) Carlo I:nä erinäisissä Ernanin kohtauksissa, jotka esitettiin
yhdessä Rykmentin tyttären kanssa. Hra Ottolla oli hyvin kehitetty,
voimakas ja syvä baritoniääni, jota paitse hän komeine vartaloineen
näyttäytyi kokeneeksi näyttämölliseksi taiteilijaksi. Yleisö osotti
vieraalle suurta suosiota, vaikka hänen ykstoikkoisia saksalaisia
oopperaliikuntojaan moitittiin. -- Sevillan Parranajaja tuli sitte 28/3
ja se oli iloisimpia, nautintorikkaimpia ja loistavimpia näytäntöjä
koko kevätkaudella. Otto oli kokenut ja taitava Figaro, Navrátil
Almavivana taiteellinen sekä laulun että näyttelemisen puolesta, ja Ida
Basilier aivan säteilevä Rosina. Vaikea on sanoa hurmasiko hän enemmän
laulullaan vai kujeellisella, suloisella näyttelemisellään, sillä
molemmat sulivat taiteelliseksi eheydeksi, jonka vaikutus oli
vastustamaton. Paitse Venzano-valssia hän viime näytöksessä lauloi
mestarillisesti kauniin loppuaarian Bellinin Unissakävijästä. --
Näytäntö uudistettiin peräkkäin viisi kertaa täysille ja yhtä
innostuneille huoneille. Kuudentena iltana, 6/4, jolloin Otto esiintyi
viimeisen kerran, oli yleisön riemu- ja suosionosotukset harvinaisen
vilkkaat. Pienempien kukkavihkojen ohella nti Basilier sai yhden
tavattoman suuren ja komean kukkakimpun, jonka sinivalkoisissa
nauhoissa oli kirjoitus: "Suomalaisilta ylioppilailta Wilhelmin
päivänä." Tietysti olivat antajat samana päivänä olleet mukana laululla
tervehtimässä J. V. Snellmania, ja tahtoivat he kirjoituksellaan
ilmaista, että heidän ihailunsa laulajatarta kohtaan oli sukua sen
isänmaallisen innostuksen kanssa, jolla he kunnioittivat kansallista
suurmiestä.
Sevillan Parranajaja näyteltiin, niinkuin juuri mainittiin, ensi kerran
28/3 ja kaksi päivää myöhemmin annettiin Ruotsalaisessa teatterissa
ensi kerran Bellinin Unissakävijä. Seuraavina ja joskus samoinakin
päivinä näitä oopperoita sitten esitettiin rinnakkain. Väkeä ei
puuttunut kummallakaan taholla yhtä vähän kuin suosionmyrskyjä ja
kukkia. Saattaa syystä kysyä, oltiinko nyt tyytyväisiä kun kilpailu oli
täydessä vauhdissa? Niin oudolta kuin kuuluneekin, ei tyytyväisyys
ollut suurempi niiden puolella, jotka olivat tätä kilpajuoksua
vaatineet kuin niiden, jotka olivat sitä vastustaneet. Tositeossa
näennäinenkin yritys jälkimäiseltä puolelta todella kilpailla sai
edelliset kuohuksiin. Ida Basilierin päähänpisto Parranajajassa laulaa
Unissakävijän loppuaaria vaikutti näet tällä tavoin, ja siitä johtui
että niinä päivinä, jolloin Parranajaja ja Unissakävijä kilpailivat
Helsingin yleisön suosiosta, oli tässä yleisössä paljo vähemmän sointua
-- kuin epäsointua.
Otamme kaksi senaikuista lausuntoa, jotka luovat valoa oloihin.
Nimimerkki A--i--a, se on nti Adelaide Ehrnrooth, käsitteli
asiaa Morgonbladetissa 14/4. Tämä henkevä nainen kuului kyllä
ruotsinmielisiin, mutta siitä huolimatta hän elämänsä loppuun oli niitä
harvoja, jotka uskaltavat ajatella itsenäisesti, ja sentähden voidaan
häntä pitää todistuskelpoisena. Puhuttuaan ensin Suomalaisesta
oopperasta, jonka perustajaa hän vertaa taidepuutarhuriin, joka
lyhyessä ajassa on erämaahan loihtinut troopillisia kukkia ja upean
vihanuuden, sekä sitte Sevillan parranajajan innostuttavasta
esityksestä, hän jatkaa:
-- "Millä kummastuksella lukikaan osa yleisöä ainakin kahden
sanomalehtemme imeliä moitesanoja siitä, että nti Basilier kohotti
näytännön huippuunsa laulamalla Unissakävijän loppuaarian. Muutamat rva
Engdahlin herkkätunteiset ihailijat antoivat nti Basilierin tietää,
kuinka heihin 'koski kipeästi', että se täydellinen taiteellisuus,
jolla hän esitti aarian, oli omansa 'tekemään mitättömäksi' rva
Engdahlin laulun -- ja että kehittyneempi laulajatar sen kautta oli
osottanut hienotunteisuuden puutetta ja sydämettömyyttä. Siinä
ihan uusi käsitys taiteellisesta etevämmyydestä! Ymmärtääksemme
johdonmukaisuus vaatii, että tästä lähtien suurempien taiteilijain
täytyy panna kynttilänsä vakan alle, niin ettei se epämiellyttävästi ja
masentavasti pistäisi dilettantteja silmiin! Jos yleisön aisti on sillä
tavoin kehitettävä, niin on sivellin siepattava Berndt Lindholmin ja
Hjalmar Munsterhjelmin kädestä, sillä kieltämättä heidän taulunsa
tekevät mitättömäksi melkoisen joukon kuutamo- ja saaristo- y.m.
maisemia ja Topeliuksen Kanervakukat ja Sylvialaulut ovat armotta
poltettavat, sillä ne loukkaavat alituisesti 'runollisten kokeitten',
'valittujen laulujen', 'kukkain' y.m. julkaisijoita, joissa kenties
minä taikka sinä, rakas ystäväni, olemme ilmituoneet innostuksemme
ja joilla olemme herättäneet ihailua -- kahvipöydässä ja
nimipäiväjuhlissa." -- --
"Jos se rakastettava ja lahjakas vasta-alkaja, joka nyt ihastuttaa
Uuden teatterin yleisöä suloisella, sulavalla äänellään, jatkaa
opintojaan ja kohoaa sille kannalle, jolla nti Basilier ja rva
Strömer-Achté jo seisovat -- varmaankin tuloksena suuresta työstä ja
vakavista ponnistuksista -- silloin tulevat _kaikki_ äänet puoluehengen
pakottamatta yhtymään hyvähuutoihin, ja suotakoon se ilo kaikille
taiteen ystäville, että saamme nähdä tämän tähden loistavan kauniin
Uuden teatterimme taivaanrannalla yhdessä nyt jo niin suuressa arvossa
pidettyjen tähtien Ida Basilierin ja Emmy Achtén kanssa. Niin komeat
muurit ansaitsevat kaikua äänistä, jotka ovat niiden arvoisia." --
Mutta olisihan Ida Basilierin menettelyssä kuitenkin _voinut_ olla
jotain tahallista. Että niin _ei_ ollut laita, todistaa ote Emilie
Bergbomin kirjeestä Betty Elfvingille:
"Sanomista näet, kuinka julkeita voidaan olla sentähden että toinen
taiteilijatar laulaa jonkun aarian hyvin ja toinen huonosti. Sula
sattumus teki että Parranajaja ja Unissakävijä esitettiin samaan
aikaan. Jos Otto, niinkuin tarkoitus oli, olisi tullut tänne ennen kuin
hän matkusti Turkuun, niin olisi Parranajaja luultavasti mennyt
helmikuun alussa ja jo silloin oli määrätty, että Ida päättäisi
oopperan Unissakävijän aarialla; se annettiin kohta sovitettavaksi
orkesterille. Hän on laulanut sen Kristianiassa ja Lyybekissä, mutta
sittenkään hänen ei olisi pitänyt laulaa sitä -- sentähden että hän
lauloi sen loistavasti ja rva Engdahl tavaili sitä kuin pikku
koulutyttö! Useat, jotka ovat kuulleet sen kummassakin teatterissa,
eivät ole voineet käsittää että se on sama aaria, vaan ovat luulleet
että se on poisjätetty Ruotsalaisessa teatterissa! Juuri sentähden on
niin hölmöläntapaisesti meluttu. Jos Ida olisi laulanut huonosti, niin
tietysti ei kukaan olisi sitä pannut pahakseen -- -- [mutta] jollakin
tavalla häntä oli rangaistava siitä, että hän niin uskollisesti on
esiintynyt ainoastaan meillä. -- Ei häntä sillä ole saatu lähemmäksi
Ruotsalaista teatteria, päinvastoin! Et voi uskoa, kuinka erinomaisen
kiltti ja rakastettava hän on ollut koko ajan, emmekä voi kyllin
kiittää häntä." --
Pääsiäisten jälkeen 19/4 annettiin Faust Ida Basilierin hyväksi.
Morgonbladetissa tätä laulajattaren kenties loistavinta iltaa
vaatimattomassa Arkadiassa kuvataan seuraavin sanoin:
"Musikaalisessa suhteessa valioyleisö täytti teatterin ahdinkoon asti,
ja suosionosotukset ilmaisivat koko illan kuluessa semmoista
innostusta, jota tuskin olisi voinut odottaa suomalaiselta
hitaisuudeltamme ja joka tuotti sitä suurempaa kunniaa etevälle
taiteilijattarelle, joka sen oli herättänyt. Nti Basilierille
ojennettiin kaksi laakeriseppelettä, toinen oopperan jäseniltä, toinen
musiikinharrastajilta kumpaakin sukupuolta. Jälkimäisen sinivalkoisissa
nauhoissa oli kirjoitus: _'Isänmaallisen säveltaiteen edistäjälle Ida
Basilierille. -- Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto.'_ Joka
näytöksen jälkeen, missä ylistetty taiteilijatar esiintyi, sai hän
vastaanottaa mitä kauniimpia kukkakimppuja. Näytännön lopussa syntyi
huumaava suosionmyrsky ja orkesterin toitottaessa osaksi ojennettiin,
osaksi heitettiin näyttämölle kukkakimppuja, joiden joukossa yksi
jättiläissuuri, niin runsaasti että lattia kokonaan peittyi ja useilla
henkilöillä oli täysi työ niiden kokoamisessa.[69] Esiinhuudoista ei
tahtonut loppua tulla. Kun nti Basilier lähti teatterista, tervehti
häntä ylioppilaslaulu ja lukuisan kansalaisjoukon eläköönhuudot, jonka
jälkeen ylioppilaat laulaen saattoivat hänet kotiinsa."
Kun nti Basilier välillä oli esiintynyt Stradellassa ja lämpimän
sulavasti tulkinnut Leonoran riutuvia lemmentunteita, seurasi vielä
suomalaiselle ohjelmistolle uusi, joskin yleisölle tuttu ooppera,
Flotowin _Martha_. Tämä sävelteos on niitä, jotka hyvin esitettyinä
aina miellyttävät, ja niin nytkin. Ida Basilier oli kaikinpuolin mitä
ihastuttavin Martha, ja Navrátil puolestaan erinomainen Lyonel. Nancyn
osassa esiytyi nti Tallgren iloisesti ja reippaasti ja Bergholm oli
sangen hyvä Plumkett. Kööritkin suoritettiin tarpeellisen ripeästi ja
eloisasti. Ooppera esitettiin neljä kertaa samalla menestyksellä,
viimeinen Vapunpäivänä, jonka jälkeen ei enää toimeenpantu muuta kuin
yksi ainoa näytäntö. Rykmentin tytär annettiin näet 5/5 Bergholmin
hyväksi ja oli se samalla Ida Basilierin jäähyväisilta. Paitse
resetinsaajaan kohdistuivat lämpimät suosionosotukset ihailtuun
laulajattareen sekä Richard Faltiniin ja Kaarlo Bergbomiin.
Syy näytäntöjen varhaiseen lakkauttamiseen oli kesällä toimeenpantava
Suomen ensimäinen yleinen näyttely ja aikomus sen aikana antaa
ooppera-näytäntöjä. Taiteilijoille myönnettiin kahden kuukauden loma,
jotta he sen jälkeen voisivat virkein voimin uudestaan ryhtyä toimeen.
Ida Basilier, joka helmikuun alusta oli esiintynyt 40 kertaa 6:ssa eri
oopperassa, oli suunnitellut matkan Karlsbadiin ja pyytänyt Emilie
Bergbomia tulemaan mukaansa luvaten kustantaa hänenkin matkansa.
Tietenkin tämä mielihyvällä suostui tarjoukseen, ja kun nti Basilier
varhemmin lähti Helsingistä käydäkseen sisarensa ja lankonsa luona
Haminassa, he päättivät yhtyä Viipurissa, missä puheosasto parastaikaa
näytteli, sieltä alottaakseen yhteisen matkan. Jo vähää ennen matkusti
kotimaahansa Navrátil, annettuansa 2/5 nti Alie Lindbergin, Niemannin
y.m. avulla soitannollisen iltaman ylioppilastalolla. Sekä Ida Basilier
että Navrátil olivat luvanneet palata heinäkuun 1 p:ksi.
Kun puheosasto tammikuulla lähti Helsingistä, suuntasi se ensin
matkansa _Haminaan_. Täällä kohdeltiin teatteria nytkin erittäin
suosiollisesti, niinkuin näkyy siitä että viidestä näytännöstä
(22/1-29/1) saatiin keskimäärin 541 markkaa kustakin -- joka oli
enemmän kuin paljo suuremmatkaan kaupungit olivat antaneet. Paitse
Sirkkaa ja Mariannea ja kolmea pikku kappaletta esitettiin Preciosa
kaksi kertaa.
Haminasta matkustettiin _Pietariin_, jota tällä kertaa pidettiin retken
varsinaisena päämääränä. Kumminkin oli seurue täällä kokeva ankaraa
vastatuulta. Tuskin oli kauppapalvelijain klubin huoneustossa
(Wladimirskajakadun varrella) 3/2 ensimäinen näytäntö (Yhdistysjuhla ja
Toinen tai toinen naimaan) annettu, kun poliisiupseeri toi tiedon, että
klubilla ei ollut oikeutta toimeenpanna suomalaisia näytäntöjä,
ja oli siis illaksi ilmoitettu näytäntö peruutettava, jollei
kaupunginpäällikkö Trepow antaisi suostumustaan. Vilho riensi kohta
tämän mahtiherran luokse pyytämään lupaa. Hän tapasikin kenraalin
kotona, mutta sen sijaan että olisi suostunut pyyntöön hän Vilhon
"ihmeeksi" puhui seuraavaan tapaan: Kun puolalaiset joku aika sitten
pyysivät saada näytellä Pietarissa omalla kielellään, niin se heiltä
syystä kiellettiin. Siitä johtui että kenraali ei voinut antaa
semmoista lupaa suomalaisillekaan; ties mitä rettelöitä siitä syntyisi,
semminkin kun ei näytelmiä oltu sensuroitu -- niin, ennen kun
sensuroiminen oli suoritettu ei voitu mitään edes yrittääkään! Onni
onnettomuudessa oli että Trepowilla ei ollut aavistustakaan jo
annetusta näytännöstä. -- Rovasti Öhqvist neuvoi kääntymään
hoviministeri Adlerbergin puoleen, mutta ei sekään tepsinyt.
"Asiamme täällä", Vilho kirjoittaa 11/2, "on nyt paisunut niin
suureksi ja tärkeäksi, että se esitetään itse korkean Majesteetin
ratkaistavaksi. Tänään piti Adlerbergin kirjoittaa suostumuksensa ja
nimensä anomukseemme, mutta ei uskaltanutkaan, 'koska asia on uusi',
semmoinen josta ennen ei ole ollut puhetta. Öhqvist lähti paikalla
Stjernwall-Walleenin puheille, joka vakuutti että lupa kyllä saadaan.
Ainakin viisikymmentä henkeä, ylhäisiä ja alhaisia, on ollut liikkeellä
meidän takia. Nuo Trepowin sanat: puolalaisille ei annettu lupaa,
miksi teille? -- käyvät mörköinä kummitellen. Asiaa katsotaan
valtiolliselta kannalta. -- Olkoon kuinka tahansa, asia on niin tärkeä
tulevaisuuteenkin nähden, että meidän täytyy odottaa lopullista
ratkaisua. Että meillä on periculum in mora, tietävät asianomaiset
vallan hyvin. Mutta rahaa tämä maksaa, etenkin kun ei tule mitään
sisään." --
(16/2) "Tämä on jo neljäs kirje, jonka kirjoitan sinulle
kieltokatastroofin jälkeen, mutta en vieläkään voi antaa varmoja
tietoja. -- Usko pois, kamalampaa aikaa en eläissäni ole kokenut. Kyllä
Öhqvist lohduttaa ja sanoo luvan tulevan, mutta epätoivo minua kovasti
kiduttaa, kun asia on ventovierasten hoviherrojen kabineteissa
ratkaistavana. Niin paljo varmasti tiedän, että anomuksemme
Stjernwall-Walleenin virallisen suosituksen kanssa on jätetty
hoviministeri Adlerbergille. Tämän viikon kuluessa toivomme päätöstä.
Eilen ja tänään olen ollut rahanlainaamis-puuhissa. Parviaisen
konttorista sain 250 ruplaa, jolla olen maksanut puolikuunpalkat."
(Pari viikkoa myöhemmin). "Tänään menin Öhqvistin luokse ja kerroin
kuinka olemme kurjassa tilassa. Hän otti paikalla 'talarin' päällensä
ja ristin rintaansa lähteäkseen hoviministeristöön. Jo eilen hän oli
ollut siellä ja saanut vastauksen, että asiasta annettaisiin päätös
noin parin viikon päästä (!), mutta hän sanoi siihen että se on tärkeä
ja vaatii pikaista vastausta: jaa taikka ei. Silloin luvattiin vastata
tänään. Siinä hetkessä juolahti hänen mieleensä, että Trepow ja
ministeristön kanslianpäällikkö Küstler olivat keskenään vihamiehiä
(jostakin syystä, jonka hän minulle kertoikin) ja päätti käyttää tätä
hyväkseen -- ja onnistui. Hän meni näet Küstlerin luokse ja sanoi, että
Trepow, jolla on tapana pistää nenänsä joka paikkaan, nyt esteli
suomalaisia näyttelemästä y.m. y.m. -- Vai niin, Küstler vastaa, onko
Trepow kieltänyt? ja hän poistuu erääseen kansliahuoneeseen, josta
kymmenen minuutin päästä palaa ja lausuu: suomalaisilla on julkinen
lupa antaa näytäntöjä."
"Meillä on siis lupa. Et usko, kuinka ikävät nämä ajat ovat olleet,
joskaan ei niille, jotka tekevät työtä ainoastaan palkan tähden eivätkä
välitä siitä mistä palkat maksetaan." --
Näin päättyivät vihdoinkin nämä rettelöt, joiden Vilho luuli
aiheutuneen jonkun pahansuovan vehkeistä. Lopulta saatiin kaksi (!) eri
lupakirjaa, mutta seurue menetti viivytyksen kautta toista kuukautta
kallista aikaa. Palkkoihin Vilho ensin lainasi rahaa, mutta kun luotto
ei ollut rajaton, täytyi hänen pyytää Helsingistä 475 ruplaa tullakseen
tovereineen toimeen. Ajoittain oli seurueen jäsenillä oikein hätä
käsissä. -- Näytännöt alkoivat uudestaan 10/3, jolloin Marianne meni
loistavasti. "Yleisö oli äärettömästi innostunut. Huone melkein täynnä;
kaikki halvemmat paikat myydyt, mutta kaksi ruplaa maksavat tyhjinä. --
Olipa meillä vieläkin rettelöimistä Trepowin kanssa, joka ei tahtonut
ymmärtää meillä olevan lupaa _julkisesti_ myydä pilettejä; täytyi siis
lisäksi hankkia 'selitys' selvään lupakirjaan!" -- Tämän jälkeen
annettiin vielä seitsemän näytäntöä -- viimeinen 4/4 --, joissa muun
muassa esitettiin Sirkka, Nummisuutarit ja Narcisse Rameau. Yleisö oli
koko ajan innostunutta, mutta sali oli liian suuri (550 sijaa)
täyttyäkseen. Varsinkin kalliimmat paikat olivat usein tyhjinä. "Ani
harvoin saamme nähdä suomalaisia, hyväpalkkaisia virkamiehiä
teatterissamme. Ne ovat samanlaisia kuin kotona -- sitä paatunutta
sukua, johon ei mikään henkinen voima pysty." Tulot näytännöistä olivat
semmoisinaan tyydyttäviä, mutta mahdotonta oli saada takaisin mitä
pakollisen työttömyyden aikana oli menetetty. Pietarin matka tuotti
2,944 mk. 71 p. tappiota.[70] --
Koska kerrottujen rettelöiden tähden Pietarissa viivyttiin kauvemmin
kuin ajateltu oli ja teatteri _Viipurissa_ jo oli vuokrattu seuruetta
varten, tehtiin pietarilaisten näytäntöjen väliaikoina kaksi matkaa
sinne ja annettiin kummallakin kerralla kaksi näytäntöä. "Seuran
kunniaksi saan mainita", Vilho kertoo, "että mennen tullen ajettiin
kolmannessa luokassa; ainoastaan hra Himbergille täytyi ostaa toisen
luokan piletti." -- Pietarista seurue erosi 5/4 ja samana päivänä
alotettiin näytännöt Viipurissa ja jatkettiin niitä toukokuun loppuun.
Tämä Viipurissa olo muodostui suotuisaksi, muunmuassa sen kautta että
kymmeneen tilattavaksi tarjottuun näytäntöön otettiin pilettejä 220
markasta kutakin kohti. Bruttotulo 25 näytännöstä oli 16,166 mk. 60 p.,
se on noin 650 illalta. Vanhempien kappalten ohella annettiin seuraavat
uudet: L'Arrongen 4-näytöksinen huvinäytelmä _Oma Toivoni_[71] (Mein
Leopold, 16/4) sekä K. Hämäläisen suomentamat Bellyn 1-näytöksinen
ilveily _Herkules_ (18/4), Lafontin 2-näytöksinen näytelmä _Ohdakkeet
ja laakeri_ (2/5) ja Hahnin 1-näytöksinen huvinäytelmä _Hänen
ylhäisyytensä etuhuoneessa_ (21/5). Ensin mainituista Vilho sanoo, että
se "teki melkein furoren, en milloinkaan ole nähnyt Viipurin yleisöä
niin innostuneena". Kavaluus ja rakkaus annettiin "madame" Aspegrenin
ja Jeppe Niilonpoika Vilhon hyväksi. Laululintusessa debyteerasi 23/4
nti Landegren, joka tahtoi "täällä koettaa siipiänsä saadakseen
uskallusta tulla oopperaan". Menestys lienee ollut huononlainen, koska
nimeä ei useammin mainita. Nummisuutarit näyteltiin kaksi kertaa, mutta
siitä oli huhuiltu, että se on raaka ja sentähden "porvarissäätyiset
daamit" pitivät sopimattomana käydä komediaa katsomassa. Kappale
esitettiin siis melkein yksistään miespuolisille katsojille!
Muutoinkaan ei Viipurin "fiinimpi herrasväki" suosinut suomalaista
teatteria, n.s. "rankilooshit" olivat useimmin tyhjät. -- Samassa
kirjeessä, jossa Vilho tekee tämän huomautuksen, on seuraava
näyttämöelämää kuvaava piirre: "Kiitoksia paljo teatteriruoasta, jonka
lähetit meille. Sen kautta säästyy meille monta, monta markkaa, sillä
tätä ennen syötiin ruoat todellisesti -- mitä ei näyttämöllä se
kulissien takana(!)" -- Viipurin ajan lopulla teatteri sai loistavan
avustajan Ida Basilierissa, joka lauloi kaksi kertaa Jeannetten häissä
(12/5 ja 14/5) täpötäysille huoneille. Kirjeistä näkyy, että Bergbom
kerran kävi Viipurissa puheosaston luona. Myöhemmin Emilie Bergbom tuli
sinne yhtyäkseen Ida Basilieriin Karlsbadin matkaa varten. Silloin
päätettiin että Viipurista lähdettäisiin Mikkeliin, johon seuruetta oli
pyydetty tulemaan. Samallainen pyyntö oli tullut Joensuustakin, mutta
kun mikkeliläiset tarjosivat vapaan matkan sinne ja takaisin
Lauritsalaan ja myöskin maksuttoman teatterisalin, noudatettiin heidän
kutsuansa. Ettei kesälupaa saataisi, oli Vilholle "oikein mieleen,
sillä raha-asiamme ei myönnä levon hetkeäkään". -- Viimeinen näytäntö
Viipurissa (Sirkka) oli 28/5 ja sen jälkeen matkustettiin Mikkeliin,
jossa ajan tullen tapaamme väsymättömän seurueemme.
* * * * *
Olemme saapuneet puheosaston neljännen ja lauluosaston kolmannen vuoden
loppuun ja syytä on luoda katsaus oloihin ja ehtoihin, joista
suomalaisen näyttämön kehitys oli riippuvainen. Mitä yrityksen
taiteelliseen puoleen tulee, on se jo edellisestä selvillä. Siihen
nähden että oli miltei tyhjästä alotettu, oli aivan hämmästyttäviä
tuloksia aikaansaatu eikä kellään ollut aihetta epäillä taiteellisen
edistyksen jatkumista. Vähemmän ilahuttava ja toivorikas oli
taloudellinen puoli.
Edellisistä vuosista tiedämme, että jokainen oli tuottanut tappiota ja
että vaillinki kolmannen vuoden lopussa teki 25,383:50 markkaa. Nyt
päättyneeltä ja seuraavalta (1872 perustetun kannatusyhdistyksen
neljänneltä ja viidenneltä) vuodelta emme ole saaneet käsiimme
seikkaperäistä tilinpäätöstä eikä sanomissakaan mainita semmoista
julkiluetun. Näyttää siltä kuin olisi katsottu parhaaksi pitää
yrityksen arveluttavaa kantaa läheisimpien salaisuutena. Emilie
Bergbomin päiväkirjan mukaan olivat näytäntökautena 1875-76 tulot
97,092:21, menot 131,680:59 ja vaillinki siis 34,588:38 markkaa; mutta
tähän sisältyy vain se mikä on tullut ja mennyt hänen käsiensä kautta
eikä muuta kuin osa maaseututointa koskevaa. Mutta jos niinkin, emme
voi ajatella että vaillinki, kaikki lukuunotettuna, olisi ollut
vähempi, vaan voimme pitää varmana että kannatusyhdistyksen velka
neljännen vuoden lopulla oli vähintäin 60,000 markkaa.
Syystä kun oli huomattu että oopperan tuottama tappio aina oli
verrannollisesti suurempi, päätettiin keväällä panna toimeen erityinen
kannatuskirjoitus sitä varten. Suomalaisen oopperan kolme ensimäistä
vuotta, lausutaan kehotuksessa kirjoittamaan osakkeita, on näyttänyt,
että kotimainen laulunäyttämö ei ole mikään harhakuva, jos se vaan saa
kehittyä esteettömästi, tarvitsematta taistella lamauttavaa taistelua
elämästä ja kuolemasta. Sen vuoksi vaatii sen taloudellinen pohja
turvallisempaa perustusta.
"Tyydyttääkseen kohtuullisia vaatimuksia", sanotaan sitten, "täytyy
oopperalla olla käytettävänään noin 2 ensi laulajatarta. 2 à 3 toista
laulajatarta, 2 ensi tenoria, 2 toista tenoria, 2 ensi baritonia, 1
toinen baritoni, 1 ensi basso, 2 toista bassoa, varma, vaikka
pienikin, orkesteri ja ainakin köörin perusjoukko. Kiitettävällä
isänmaallisuudella ovat muutamat niistä taiteilijoista, jotka ovat
työskennelleet Suomalaisessa oopperassa, luvanneet vastedes palvella
sitä palkkiosta, joka on enemmän kuin puolta vähempi ulkomailla tarjona
olevaa; niinikään on joukko innokkaita naisia ja herroja luvannut
maksutta avustaa kööreissä, mutta oopperan monenlaiset tarpeet vaativat
näiden uhrausten ohella rahallistakin apua yleisön puolelta. Eritoten
on se orkesterin parannus, jota yleisön puolelta on vaadittu,
aiheuttava menoja, joihin tarvittavat varat ainoastaan osaksi ovat
saatavissa niistä enentyneistä tuloista, joita järjestetympi toimi
tuottaa." --
Koska vuosittain tarvittaisiin noin 15 à 20,000 markkaa, kehotetaan
kansalaisia merkitsemään 100 markan vuosilisiä, jotka suoritetaan
neljänneksittäin kolmen vuoden aikana. Tämä kannatuskirjoitus tuotti
14,600 markkaa -- tositeossa kunnioitettava tulos, mutta sittekin liian
vähäinen oopperatoimen varmentamiseksi. Päin vastoin ahdinko
kasvamistaan kasvoi, varsinkin kun menestymisen ehdot muutenkin
vähenivät.
Taloudellisten vaikeuksien ohella oli Suomalaisella teatterilla
kestettävänä toisiakin vastuksia, jotka yhä uhkaavammin astuivat esiin.
Tarkoitamme lähinnä kateellista kilpailua "suuren teatterin" puolelta.
Tiedämme jo ennestään että ruotsinmielisellä taholla karsain silmin
katseltiin suomalaisen näyttämön voittoja ja että siellä sentähden oli
vaadittu oopperaosaston perustamista vastapainoksi suomalaiselle. Tänä
vuonna ja etenkin tänä keväänä oli siitä johtuva epäsovun suhde
kärjistymistään kärjistynyt. Muistutuksia että ruotsalaisen teatterin,
joka takavuosina puhenäyttämönä oli saavuttanut niin kauniita
taiteellisia ennätyksiä, edelleenkin tulisi harrastaa ainoastaan tätä
lajia näyttämöllistä taidetta, ei otettu kuuleviin korviin. Eikä sekään
tosiasia että kotimaiset laulukyvyt melkein poikkeuksetta olivat
omistaneet voimansa suomalaiselle oopperalle vaikuttanut asiaan.
Ruotsinkielinen ooppera oli väkisinkin aikaansaatava -- yhdentekevä
tuliko taiteilijat vaikka kaikki ulkomailta hankkia. Olihan tällä
puolella rahaa enemmän kuin toisella ja sen lisäksi suurin osa
Helsingin yleisöä, tuota yleisöä, jolle suomenkieli ihanimpienkin
sävelmien kannattamana oli jotakin vastenmielistä.
Syksyllä 1875 Ruotsalainen teatteri vihdoin oli saanut kotimaisen
laulajattaren, rva Emma Engdahlin Turusta, jolla oli ei ainoastaan
nuoruuden viehättävä ansiopuoli (23 v.), vaan myöskin kaunis sulava
ääni. Opintoihin nähden hän kyllä oli keskeneräinen, mutta ei se
estänyt yleisöä 19/11 kun laulajatar ensi kerran esiintyi Adinana
Donizettin Lemmenjuomassa, riemulla tervehtimästä häntä ja
tunnustamasta häntä teatterinsa primadonnaksi. Ja niin oli siis
ruotsalainenkin ooppera olemassa ainakin näennäisesti korkeammassa
merkityksessä kuin edellisinä vuosina, jolloin jo laulunäyttämöä oli
harrastettu. Sanomme "näennäisesti", sillä kovin korkealle ei sittekään
taiteen lippua nostettu. Arveltiin näet välttämättömäksi antaa
musikaalisesti vakavampien oopperojen vaihdella keveitten ja
kevytmielisten operettien kanssa ja niin seurasi esim. Lemmenjuomaa
Lecocqin kuuluisa M:me Angotin tytär. Tämän suurta ihastusta
herättäneen operetin jälkeen tuli Bellinin Unissakävijä, joka aiheutti
ylempänä kerrotun hyökkäyksen Ida Basilieria vastaan, kun tämä uskalsi
paremmin laulaa erään aarian samasta oopperasta! Ja että se oli vain
vähäpätöinen alkuottelu, sen huomasi Helsingin sanomalehdistöstä tänä
keväänä, jolloin muutoin valmistauduttiin vastaanottamaan sekä
kotimaisia että ulkomaalaisia vieraita Suomen ensimäiseen ja
vastaiseksi ainoaan "yleiseen näyttelyyn". Kansalaisten mielissä ei
suinkaan vallinnut mikään rauhallinen juhlatunnelma, vaan epäsointu,
johon paitse tässä puheena olevia seikkoja melkoisesti oli vaikuttanut
pitkällinen väittely "kiitollisuuden velasta", jonka A. Ahlqvistin puhe
Olavinlinnan juhlassa edellisenä kesänä oli aiheuttanut ja joka koko
kevätpuolen oli riehunut sanomalehdissämme.[72]
Ruotsalaisen teatterin kannatusyhdistyksen vuosikokouksessa huhtikuun
keskivaiheilla konsuli N. Kiseleff luopui johdosta ja sijaan valittiin
viisimiehinen johtokunta, jonka huomattavimmat jäsenet olivat
lääketieteen tohtorit C. F. Wahlberg ja W. Grefberg. Edellinen hieman
tunnettu kirjailijana, jälkimäinen kuuluisa häikäilemättömästä
ruotsinkiihkoisuudestaan. Uuden johtokunnan aikeista ilmaantui pian
tietoja sanomiin. Oopperaa oli jatkettava ja entistä tarmokkaammin;
eikä varoja puuttunut. Eräs yksityinen pohatta oli muka lahjoittanut
40,000 markkaa ja samalla oli päätetty kerrassaan nujertaa eli "tappaa"
suomalainen ooppera. Toiset puhuivat kauniimmin "vapaasta kilpailusta",
mutta se oli naurettavaa -- niin erilaiset olivat kilpaehdot.
Ruotsalaiselle teatterille suotu avustus yleisistä varoista käsitti
nimittäin seuraavat määrät:
Valtioapu teatteriseurueelle..... Smk 12,000;--
" jonka käytäntö riippui " 8,000:--
kenraalikuvernöörin
määräyksestä
" orkesteria varten " 12,000:--
Koronvapaus 100,000 mk:n lainasta " 5,000:--
" 120,000 " " " 6,000:--
" 50,000 " " " 2,500:--
S:ma 45,500:--
Tätä laskelmaa vastaan väitettiin kyllä ruotsalaiselta taholta,
että oli väärin ottaa lukuun maksamattomat korot, ne kun tulivat
teatteritalon hyväksi; mutta tositeossa ne sittenkin muodostivat suuren
avustuksen kannatusyhdistykselle, koska vapautus korkojen maksamisesta
teki talonyhtiölle mahdolliseksi tyytyä saman verran vähempään
vuokraan. Sitä paitse sama yhtiö oli myöntänyt kannatusyhdistykselle
3,000 mk. maksuna keisarillisesta aitiosta. Ainoa määrä, joka ei ollut
täysin varma, oli kenraalikuvernöörin määräyksestä riippuva, se kun
_saattoi_ jäädä käyttämättä -- vaikkei semmoista koskaan kuultu.
Suomalaisella teatterilla taasen oli:
Valtioapua teatteriseurueelle Smk. 8,000:--
" orkesterille " 8,000:--
Koronvapaus Arkadiayhtiölle
annetusta 60,000 mk:n lainasta " 3,000:--
S:ma 19,000:--
Kun tähän yleisistä varoista myönnetyn avustuksen erilaisuuteen tulee,
että ruotsalainen yleisö varakkaampana helposti voi suoda ja todella
soikin teatterilleen kaksi kertaa suuremman kannatuksen (ruotsalaisella
olikin jo, sanottiin, 40,000 mk. kannatusta; suomalainen _toivoi_
saavansa 20,000), että toinen toimi kaikin puolin mukavassa, toinen
ränstyneessä, akustisesti epäedullisessa teatterissa ja lopuksi että
onnellisemmalla kilpailijalla oli pääkaupungin lukuisa hienosto
puolellaan, niin -- oliko järkevää puhua vapaasta kilpailusta! Mihin
kilpailu välttämättömästi oli johtava ja mitä se oikeastaan merkitsi,
lausutaan eräässä Morgonbladetin johtavassa (31/5):
"Varmuudella voidaan ennustaa, että kilpailu kahden oopperan välillä
Helsingissä on vievä toisen tai toisen, kenties molemmat perikatoon.
Ruotsalaisen oopperan perustaminen tietää sentähden avonaista
hyökkäystä jo olemassa olevaa Suomalaista oopperaa vastaan, sitä
enemmän hyljättävä, kun tarkoitus on hävittää kotimaisten taiteilijain
kannattama taidelaitos.[73] Olemme vakuutetut siitä, että
kaikki kotimaisen taiteen ystävät tuskissaan näkevät semmoisen
lopputuloksen mahdollisuuden. Ainoastaan häikäilemättömyys ja ahdas
puoluekäsitys, joka ei voi tunnustaa jokaista jaloa uhrautuvaa työtä
taideharrastustemme hyväksi, saattaa hyväksyä sentapaisia suunnitelmia
-- jos niitä todella on olemassa."
Muutoin kirjoittaja, jonka mielestä ainoastaan yksi ooppera Helsingissä
oli mahdollinen, huomauttaa siitä nurinkurisuudesta, että valtio
kannattaa kahta yritystä, joiden kilpailu on haitaksi itse sille
päämäärälle, jota avustus tarkoittaa, ja ehdottaa että asetettaisiin
jonkunlainen ylijohto, jonka asiana olisi katsoa ettei valtioapua
ilmeisesti käytetä päätarkoitusta, taiteen edistämistä vastaan. Tämä
itsessään järkevä ajatus että valtiolla olisi jotakin sanottavaa
asiassa ei haihtunut aivan tyhjiin, vaikkei se toki hedelmääkään
tuottanut. Siitä enemmän vastedes.
Vielä lisättäköön sekin "epäsoinnun" ilmiö, että tänä keväänä ensiksi
syntyi julkinen hajaannus ylioppilaslaulajien kesken. Suomenmieliset
laulajat tyytymättöminä laulunjohtajan vastahakoisuuteen ottaa
ohjelmistoon suomalaisia lauluja perustivat oman laulukunnan. Tämä
tapahtuma, joka nykyään tuntuu niin luonnolliselta, herätti sekin
aikoinaan "pahaa verta" ja eräästä kirjeestä näkyy, että niin kaukana
kuin Pietarissa eräs virkamies, kun häntä kehotettiin avustamaan
suomalaista oopperaa, vastasi: "ennen olisin mielelläni sen tehnyt,
mutta kun fennomania on aikaansaanut hajaannuksen ylioppilaslaulajien
kesken, niin en minä" -- --(!) Tässä ilmenee kaikessa naivisuudessaan
kiihtyvän puoluekiistan vaikutus ihmisiin. "Ennen mielelläni, mutta kun
se tai se seikka (jolla ei ole mitään tekemistä suomalaisen teatterin
kanssa) on tapahtunut, niin en minä anna avustusta -- enkä edes mene
sitä katsomaan!"