Koskaan suuremmin ei lupauksin
tullut kevät kuin se tuli, tuoden
joka purossansa pisaraisen
Suomen miehien ja poikain verta.
Vihki saapuessaan Suomen kevät,
vihki voittoon vapauden aseet.
Vihollisen vahvat voimat oli
pirstoiks lyötyinä tai saarrettuina.
Vielä käytiin tuimat viime taistot
viime seutuvista Suomenmaata.
Uskollisna aina otteluissa
oli körttiläisten joukot, sillä
luonto jälkehen ei jäädä suonut:
loppuun saakka oli saatettava,
mitä kerran alettukin oli.
Vasta sitten kiväärinsä kuokkaan
valmiit olivat he vaihtamahan.
Kerran koittehessa kevätaamun,
suven armautta ennustavan,
hälytettiin makuultansa miehet,
sillä yllättänyt vihollinen
oli etuvartijat ja uhkas
epätoivoisissa taisteluissa
ylivoimallansa murtaa rivit.
Kuoli kaikki kevään äänet, koska
syöksi tulta kaikki surman aseet,
lopettivat aamulaulun linnut,
metsän siimeksessä alkanehen,
koska lauloi hävitys ja kuolo.
lhmiskamppauksen raskas hyöky
keskeytti luonnon kevätunet.
Rinnan vaari, poika, pojanpoika
kamppailivat omiensa myötä,
kolmen sukupolven edustajat,
kolmen polven rakkauden ja vihan.
Sinkos oksat puista päiden päällä,
ympärillä kimmahtivat kivet.
Siellä täällä vihollisen luoti
löysi jalompaankin maaliin, löysi
Suomen vapauden sotilaaseen.
Valitust' ei kuultu, huokausta
huulilta, jotk' kuoloon kalpenivat,
kehoitus vain: Pojat, päälle käykää!
Annettihin käsky rynnistykseen,
rinnoin vihollista kohti hyökkäs
pistimin ja käsipommein miehet
kuoleman ja vaaran leikkiin, hyökkäs
kyntäin aseillansa syvät vaot
vihollisen rintamahan, niinkuin
auroillansa kovaan, karuun maahan.
Joka soturilla oli määrä
liki päästä, vihollisen kimppuun.
Samoin nuoren Anssin, isän, vaarin.
Taajeni myös vastustajan tuli,
räiskyi, niinkuin kaikki pahat henget
oisi irti päässeet helvetistä.
Tempas luoti Anssin lakin päästä
sekä tukun pellavaista tukkaa.
Naurahteli poika, painaessaan
raivollensa lävellisen lakin.
Vuosi verta isän käsivarsi,
mutta yhä iskuja se antoi.
Temmelyksessä jäi vaari muista:
missä asti riensivätkään pojat!
Kompasteli vaari, nousi jälleen.
Tahtoi tehdä tenän vanhat jalat.
Matkan päästä, kukkulalta, näki
vanhus siellä, missä kiivaimpana
taiston kuohu kävi, muiden eellä
oman poikansa ja pojanpojan.
Niinkuin heinä viikattehen tieltä
horjui vihollisen taajat rivit
heidän pistimensä kantamilta.
Näyn kauniin näki vanhus, sykki
väkevämmin vanhan sydän: eipä
huonontunut pojassansa polvi,
eipä ollut turhaan kasvattanut
Herran nuhtehessa omiansa.
Nuortuneena riensi vanhus jälkeen
pojan, pojanpojan. Sanomista
oli myöskin hänen pyssyllänsä
lähempänä vihollisen laumaa.
Mitä -- joko uupui poikain voima?
Vaiko tapas surman isku? Eipä
heidän tapa suojaa etsiskellä
alahalta rynnistyksen aikaan.
Saapui luokse vanhus, taipui maahan.
Tunsi pojan, tunsi lapsenlapsen:
siinä rinnan lepäsivät, niinkuin
äsken rinnan oli taistelleet he.
Sama luoti oli lävistänyt
heidän sydämensä, sekoittaen
heidän hurmehensa kuolemassa.
Seisoi vainajainsa luona vaari,
vartijana taiston loppuun asti,
seisoi jäykkänä ja liikkumatta,
mutta taipuin Herran tahdon alle.
Kotihin vei vainajansa vanhus,
kätki kirkkomaahan kalleimpansa,
kätki poikansa ja pojanpojan
vainioiden keskeen, missä oli
polvi polven jälkeen työtä tehnyt,
uupunut ja kuoloon nukahtanut.
Kätki multaan kalleimpansa vanhus,
mut ei epätoivo sydämessä,
kätki niinkuin kylvömiesi kätkee
vakoon siemenensä, satoon luottain,
oraasehen maasta itäväiseen:
Nukkui isiensä uskoon poika.
Myöskin Anssin sydämessä oli
salaa vaikuttanut Herran henki.
Nuorna kuollut -- onnellisna kuollut.
Talless' oli poika, pojanpoika,
lepäsivät maassa vapahassa,
peitettyinä Suomen pyhään multaan
odottamaan nousemuksen päivää,
koska Herra pasuunalla kutsuu
tuomiolle kaikki kuolevaiset,
koska kootaan Herran sotajoukko
kotiin, ikuisehen kunniahan.
Palas verkkaan kirkkomaalta vanhus,
palas vakavana sydämessä,
mut ei murtuneena mieleltänsä.
Otti Anssin aseen, jonka oli
muistona hän tuonut kotiin myötä,
antoi pienen Aaron käteen, alkoi
opetella poikaa pyssynpitoon,
sukukunnan viimeisintä vesaa,
mielessänsä aprikoiden, että
sanoa ei saisi, jotta koskaan
puuttui Suomenmaasta miestä, milloin
kutsui isänmaa ja kotikontu,
usko isien ja omatunto
sotaan pirua ja ryssää vastaan.
_Toukokuussa 1918_.