Henrik astui omaan huoneeseensa Upsalan suuressa piispantalossa. Myrsky
vonkui nurkissa ja metsän mahtava kohina täytti koko ilman. Puut
tuossa räiskyivät suuressa pesässään, ja Henrik istahti tuolille tulen
loisteeseen. — Ah, oli sentään toista tulla tällaiseen huoneeseen,
jossa oli uloslämpiävä uuni! Savun hiventäkään ei ollut huoneessa,
vaikka tuli tuossa iloisena loimotti. Ja kuitenkin — kuinka hän
kaipasikaan takaisin Suomen nokisiin savupirtteihin! Siellä oli hänen
paikkansa, siellä häntä tarvittiin, ei täällä. Ilon aalto kyllä oli
läikähtänyt yli metsäisen Sveean, kun viesti tiesi kertoa, että piispa
oli palannut. Ja koko vanha, pyhä Upsala, tuo ikuisten kuningaskumpujen
kaupunki oli ollut väkeä tulvillaan, kun hän saapui. Mutta sittenkin
hänestä tuntui, ettei häntä täällä tarvittu, joskin häntä kaivattiin ja
rakastettiin. Henrik vaipui mietteisiinsä. Oi, hän oli näinä päivinä
kuullut melkein liian paljon. Ensin Itä-Årosissa oli kuningas Eerik
ottanut hänet vastaan kuin itse paavin tai jonkun pyhimyksen. Ylevä
oli se kiitosmessu, joka piispan paluun johdosta pidettiin Pyhän
Kolminaisuuden kirkossa. Reippaana oli kuningas kertonut, kuinka vanha
Sverker-kuningas oli kuollut ja hän, Eerik, oli nyt Sveean ja Göötan
kuninkaana, vain Länsi-Göötassa hallitsi Kaarle Sverkerinpoika Eerikin
alakuninkaana. Vihdoinkin oli toteutunut hänen suurin unelmansa: Tällä
maalla oli taas yksi kuningas, kuten mahtavien Ynglingien aikana,
vanha Svitjod oli taas yhdistynyt. — Niin oli Eerik kertonut, uutta
parempaa aikaa tälle kansalle ennustanut. Mutta Henrik ei hänelle vielä
maininnut mitään uusista aikeistaan. —
Alakuloisena oli hän ratsastanut tuon lyhyen matkan Itä-Årosista
Upsalaan, sillä hän oli kuullut surusanoman, joka järkytti häntä
sielun syvyyksiä myöten: Jo kaksi vuotta sitten oli isä Bernhard
Clairvaux'ssa kuollut, vaikka hän nyt vasta sai siitä tiedon. Tuo
tulisielu oli siis vihdoinkin päässyt ikirauhaan, ajatteli Henrik.
— Hiilos hiipui. Henrikin sielun silmien ohi kulkee muistojen ihana
sarja. Hän muistaa luostarin, muistaa tuon lempeän laakson, puutarhan,
metsän ja ennen kaikkea tuon ihmeellisen apotin, joka hiljaisesta
luostaristaan hallitsi koko kristikuntaa, joka oli nähnyt hänenkin
sielunsa syvyyksiin. Yksinäinen kyynel vierähti piispan poskelle.
Tuntui aivan kuin viimeinen side, joka vielä yhdisti hänet maailmaan,
olisi nyt katkennut. Poissa oli äiti ja lapsuuden vihreät vuoret, poissa
isä Bernhard ja Clairvaux'n lempeä laakso. Ja toinen yksinäinen kyynel
vierähti yksinäisen miehen poskelle Upsalan piispantalon yksinäisessä
kammiossa.
Palveleva munkki astui sisään, asetti kiehuvan vuohenmaitokulhon
pöydälle ja lisäsi puita uuniin. Henrik palasi heti murheellisten
muistojensa maailmasta. Höyryävää maitoa maistellessaan muisteli
hän vain tätä päivää täällä Upsalassa. Liikutettuna oli Coppmannus,
kapituli ja koko vanha kuningaskaupunki ottanut hänet vastaan.
Ilosanomia oli hänelle vain sadellut. Kirkon asema oli suuresti
lujittunut, sillä viisaasti oli Coppmannus valvonut kirkon etuja. Koulu
oli toiminut, pappeja valmistettu, kirkkoja rakennettu ja kymmenysten
maksu oli hyvällä alulla. Koko kuninkaan lainsäädäntökin oli tapahtunut
kirkollisessa hengessä. Aina Eerik neuvotteli tuomiokapitulin kanssa,
sillä hän oli tullut päivästä päivään yhä hurskaammaksi. Ja taaskin
tunsi Henrik: Minua ei täällä tarvita, minun paikkani on Suomessa.
Ihmeellisesti ymmärrän siellä ihmisiä. Toisinaan tuntuu aivan kuin
olisin samaa lihaa ja verta kuin tuo laulujen ja satujen kansa.
Samassa muisti Henrik jotakin. Coppmannus oli sanonut, että tänne oli
saapunut pergamenttikirjeitä, jotka vain Henrik itse sai aukaista,
niin oli tuoja ilmoittanut. Henrik riensi tammisen kaapin luo, jonka
raudoitetun oven hän vaivoin sai auki. Hetken etsittyään löysi hän
kaksi sinetöityä kirjettä. Uudestaan istui hän uunin eteen ja mursi
sinetit tuohisten puitten antaessa valoa. Kirje oli hänen ystävältään
Clairvaux'n munkilta, joka nyt kertoi pyhän apotin viimeisistä
hetkistä. Raihnainen ruumis oli heikkenemistään heikentynyt. Mutta
kärsiessään ajatteli suuri apotti Ristiinnaulitun haavoja. Vihdoin
sitten elokuussa MCIII tuli ratkaisun hetki, jota pyhä apotti
huokaillen oli odottanut. Suunnaton ihmispaljous tulvaili näkemään
vielä kerran suuren apotin ruumista. "Kuolemassakin tuoksui pyhä
Bernhard nardusvoiteen tavoin" kirjoitti munkki. — Kyyneleet kohosivat
Henrikin silmiin.
Sitten aukaisi Henrik toisen kirjeen. Se oli kardinaali Nikolaukselta,
joka kertoi tulleensa valituksi paaviksi. Kristillisen kirkon päänä
hän nyt antoi Henrikille oikeuden vihkiä piispaksi, kenet hän vain
soveliaaksi katsoi, jotta ei enään tulisi piispoista pulaa täällä
pohjolassa. Sitten kertoi paavikin pyhän Bernhardin kuolemasta.
Kirjeensä hän lopetti hartaalla kehoituksella, ettei Henrik unohtaisi
etäämpänä asuvia heimoja, vaan kuljettaisi ristinlipun yhä kauemmaksi.
Ikuisen synninpäästön lupasi paavi kaikille, jotka tekevät työtä
pakanoitten käännyttämiseksi. Henrikillä on oikeus tuon synninpäästön
antamiseen. Vielä oli kirjeessä tavanomaiset loppulauseet ja huomautus,
ettei Ruotsin kirkko vain unohtaisi "Pietarinpenningin" lähettämistä
Roomaan, eikä mitään Linköpingin kokouksen päätöksiä.
Hiilos sammui. Yksinäinen mies yhä istui syviin mietteisiinsä
vaipuneena. Ulkona kohisi syksyinen metsä. Sade pieksi seiniä. Oli
sydänyö.