Coppmannus: "Paljon ne meitä peloittelivat siellä kotona luostarissa.
Mutta tuo sveealaisten kuningas Eerik tuntuu hyvin hurskaalta mieheltä,
ja Sveean miehet ovat ihan samannäköisiä kuin Göötankin, vaikka heitä
on kuvailtu aivan hirviöiksi. En minä pelkää lähteä."
Henrik: "Clairvaux'n luostarissa luin Aadam Bremeniläisen
kronikan, jossa kerrottiin Upsalan suurista uhrijuhlista. Siellä
uhrattiin ihmisiäkin jumalille, ja komeana seisoi kullanhohtoinen
epäjumalantemppeli. Mutta siitähän on jo vuoskymmeniä. Aikojen kuluessa
kai on kaadettu Odinin, Torin ja Frejn patsaat temppelistä, valkea
Ansgariushan siellä jo saarnasi evankeliumia."
Coppmannus: "Ja on siellä käynyt muitakin. Meidän luostarista on
lähtenyt monta saarnamiestä Sveeaan asti, jopa joskus kauemmaksikin,
aina Suomeen."
Henrik: "Mikä oikeastaan on Suomi. Jo Norjassa kuulin ihmeitä tuosta
maasta. En ole kuullut tuota nimeäkään ennen, sillä Aadam Bremeniläinen
ei mainitse Suomea. Hän puhuu vain Kainuunmaasta, jossa ihmiset
syntyvät hienon, valkean villan peitossa ja kaikilla miehillä on koiran
pää. Olisikohan se sama maa?"
Johannes: "Sitä en luule, sillä Suomessa asuu ihan oikeita ihmisiä.
Luostarissamme pidetään erikoista kirjaa pohjoisista maista, ja siihen
ovat lähetysmatkailijat aina kirjoittaneet kokemuksiaan. Olen tuosta
kirjasta lukenut, että Suomi on meren takana, Sveeasta itään. Siellä
asuu paljon kansaa, ja se on levähdyspaikkana vielä kauemmas itään
matkustettaessa. Kerran — kauan sitten — oli luostarissamme majaillut
Helkky-niminen suomalainen, joka oli kastettukin ennen lähtöään.
Parikymmentä vuotta myöhemmin läksi luostaristamme pappismunkki Liudolf
Suomeen ja kastoi siellä koko Helkyn heimon. Näin kertoo tuo kronikka.
Vielä myöhemminkin, siihen aikaan, jolloin kuningas Stenkil hallitsi
täällä Ruotsissa, lähti Hiltin-Johannes luostaristamme Suomeen ja
saarnasi siellä kauan evankeliumia."
Henrik: "Onpa tuo kaikki ihmeellistä. Isä Bernhardkaan ei tiennyt
mitään Suomesta ja kuitenkin tunsi hän nämät pohjoismaat niin hyvin.
Luulenpa, että meidän täytyy ulottaa vaikutuksemme Suomeenkin, tuonne
laulujen ihmeelliseen maahan. Paljon työtä meille tulee."
"Mutta olemmehan nuoria", hymyili Johannes.
* * * * *
Viikko oli vierähtänyt. Oli yö, ja myrsky vonkui nurkissa. Henrik istui
valvoen majansa nurkassa. Ihmeellinen tunnelma täytti hänet, sillä hän
tunsi taas olevansa elämän merkkipylvään edessä. Sen toiselle puolelle
jäi menneisyys, toiselle puolelle aukeni tulevaisuus. Huomenna aikoi
kardinaali vihkiä hänet Upsalan piispaksi. Näin oli hän ennen valvonut
jo kahdesti. Oi, mitä tiesi hän elämästä silloin, kun hän valvoi
kultaisten kannusten tähden! Vasta kun hän valvoi papiksi tullakseen,
oli suru jo paljastanut hänelle elämän syvät sammiot. Ja Henrikin sydän
vavahti. "Oi, äiti, äiti", huokasi hän. "Minä tahdon antaa kaikkeni,
koko olentoni Kristukselle." Hän vaipui polvilleen ja hänen sydämensä
yhtyi sanoitta Häneen, joka on julistanut murheelliset autuaiksi.
Miten kauan hän oli ollut vaipuneena Kristuksen haavoihin, ei hän
tiennyt. Hän havahtui vasta, kun tunsi jotain lämmintä kädessään.
Äkkiä hän nousi ja aukaisi kätensä. Ja katso! Molemmissa oli punaisia
hikipisaroita. Henrik vaipui melkein tiedotonna maahan. Oi, hän oli
saanut suurimman lahjan, mitä kuolevaisen osaksi koskaan voi tulla. Hän
oli saanut Kristuksen pyhät merkit käsiinsä. Sanoin sanomaton riemu
vavistutti hänen olentoaan. Hän tahtoi tehdä työtä Herran viinimäessä.
Kunpa hän voisi nostaa sadat ja tuhannet ylös maan tomusta sinne, missä
puhaltavat Jumalan tuulet, sinne missä Kristuksen pyhä rakkaus täyttää
koko ilman, ja sielu lepää Hänen haavoissaan. — Oi, hänelle oli tänä
yönä tapahtunut salaisuuksien salaisuus, jonka hän kätki sydämensä
syvyyteen.
* * * * *
Oli vielä varhainen aamu. Vakavana astui Henrik Pyhän Laurin kirkon
pääalttarille, jonka yläpuolelle oli kohotettu purppurainen baldakiini.
Tuohukset ja kynttilät antoivat kirkolle lämpimän, salaperäisen
valaistuksen. Henrik näki edessään kirkossa kuningas Sverkerin ja
Eerikin seurueineen ja paljon muita. Kardinaali Nikolaus toimitti
vihkimisen arkkipiispa Eskilin ja kymmenien pappien avustamana. Henrik
tunsi koko ajan olevansa ihmeellisten taivaan voimien kannattamana.
Paastosta ja yövalvonnasta huolimatta, jaksoi hän tyyneenä seurata
juhlaa. Vasta toimituksen lopulla, kun papit panivat siunaten kätensä
hänen päälleen, saattoi pyhyyden ylenmääräinen läsnäolo hänet melkein
tiedottomaksi, horjuvin askelin kulki hän kardinaali Nikolauksen
tukemana kirkosta. Hän ei kuullut enään piispa Eskilin ylevähenkistä
lähtösaarnaa kokouksen jäsenille, eikä pappien laulamaa ihanaa hymniä:
"Jesu dulcis memoria."
Kohta tämän jälkeen täytyi Henrikin erota ystävästään Nikolauksesta,
joka oli ollut kuin tuulahdus Clairvaux'n leppoisesta laaksosta.
Kardinaali oli alakuloinen. Hänen työnsä ei ottanut menestyäkseen
täällä Ruotsissa. Hän ei ollut voinut järjestää tänne
arkkipiispanistuinta, ja kuitenkin oli kirkko ainoa, joka voisi
pitää yllä järjestystä täällä pohjan äärellä. Lisäksi oli hän tehnyt
kaikkensa säilyttääkseen rauhan Tanskan ja Göötan välillä. Mutta
turhaan oli mennyt sekin puuha, sillä Tanskan kuningas Sven Grade
oli taipumaton, hän tahtoi välttämättä kostaa sen loukkauksen,
minkä kuningas Sverkerin poika oli tuottanut kahdelle ylhäiselle
Tanskan naiselle. Ei muistanut Sven Grade enään Fotevigin kamalaa
taistelua, jossa tanskalaisilta kaatui muitten lisäksi viisi piispaa
ja kuusikymmentä pappia. Silloin alkoi tämä pohjolan pappispula, mutta
sitä ei muista kuningas Sven sotainnossaan. — Näin valitteli kardinaali
Nikolaus. Mutta sitten hän pyyhkäisi otsaansa ja entinen valoisa hymy
leikki taas hänen kasvoillaan. "Kaikki on Jumalan kädessä", virkkoi
hän, "sinunkin työsi tuolla pohjan äärimmällä äärellä. Luota vain
Jumalaan ja kylvä, Kristus kyllä pitää huolen kasvusta."
Kardinaali siunasi Henrikin, ja sitten he erosivat, toinen lähteäkseen
pohjoiseen, toinen etelään.