Pitkä ja vaivaloinen oli matka Nidarosista Linköpingiin. Syksyn myrsky
riipi jo lehtiä Holaveden suurista metsistä. Vihdoinkin avautui eteen
Stångejoen tasanko ja kuljettiin metsien kätkössä olevaan kauppakylään,
Linköpingiin.
Kardinaali Nikolaus seurueineen oli kuin mikäkin taivaallinen ilmestys
näillä pohjan mailla. Ja hänet otettiin vastaan kuin itse paavi.
Kellot Pyhän Laurin kirkossa kumisivat. Papit tien varrella lauloivat
juhlallista hymniä. Kardinaalin toisella puolella ratsasti kuningas
Sverker, toisella kuningas Eerik. Ja kaiken yllä leijaili pilvi pyhää
savua. Mutta Henrik ei huomannut, mitä ympärillä tapahtui, sillä hän
tarkasteli kuningas Eerikkiä kiireestä kantapäähän. Siinä nyt oli sen
maan kuningas, jonka piispaksi hänet oli määrätty. Ah, mitä tuonnee tuo
maa hänelle! Iloako vai surua, onneako vai kärsimystä! — — —
Paitsi noita kahta kuningasta oli Linköpingiin saapunut kaikki Sveean
ja Göötan suurmiehet, jopa monta mahtajaa Skånestakin, muiden muassa
Lundin etevä arkkipiispa Eskil. Munkkeja ja pappeja oli tullut pohjolan
kaikilta kolkilta. Kardinaali Nikolaus pani täälläkin kaiken taitonsa
liikkeelle, mutta tuo järeä joukko ei ollutkaan täällä taivutettavissa
yhtä helposti kuin Nidarosissa. Kardinaali oli päättänyt järjestää
Ruotsiinkin oman arkkipiispan istuimen. Mutta tyhjiin raukesi
kardinaalin unelma, kun kokous ei päässyt yksimielisyyteen arkkipiispan
asuinpaikasta. Göötalaiset tahtoivat sitä Linköpingiin, sveealaiset
Upsalaan, ja kummatkaan eivät luopuneet ehdotuksestaan. Muut
ehdotuksensa sai Nikolaus toki toteutetuksi: Koko Ruotsi lupasi tästä
lähin maksaa veroa Roomaan, hyväksyttiin aseittenkantokielto ja monta
muuta kirkollista määräystä. — — —
Oli ilta, pimeä syysilta. Henrik astui nopeasti taitekattoiseen
majaansa, heitti kauhtanan harteiltaan ja sytytti talikynttilän. Sen
valossa aukaisi hän vapisevin sormin pergamenttikirjeen. Nuo tutut
koukerot saattoivat hänet aivan suunniltaan ilosta. Oi, hän oli saanut
kirjeen isä Bernhardilta Clairvauxsta. Ja Henrikin silmät aivan
juoksivat riviltä riville. Mutta hän ei ollut vielä päässyt loppuun,
kun ovi äkkiä avautui ja Lundin arkkipiispa Eskil syöksähti sisään.
Sanatonna sulki hän Henrikin syliinsä. Henrik joutui aivan ymmälle.
Mutta piispa Eskil hymyili, istahti rahille ja sanoi:
"Henrik poikani, älä ihmettele käytöstäni. Sain juuri kirjeen pyhältä
Bernhardilta, ja siinä hän kertoi niin paljon sinusta, että läksin heti
sinua etsimään. Nyt saan oikein paljon kuulla tuosta ihmeellisestä
miehestä, tulethan sinä suoraan sieltä, niin kirjoitti isä. En
milloinkaan unohda aikaa, jolloin oleskelin tuossa kauniissa laaksossa.
Sinne halajaa sieluni yhä, siellä tahdon kerran päättää eloni retken
luostarin rauhallisten muurien suojassa. Kerro nyt, poikani, isä
Bernhardista ja tuosta ihmeellisestä luostarista."
Ja Henrik kertoi. Mutta mitä enemmän hän kertoi, sitä enemmän halusi
piispa Eskil kuulla. Illan tunnit kuluivat. Taaskin aukeni ovi ja
samassa oli koko pieni maja täynnä munkkeja. Heidät oli aikanaan
isä Bernhard lähettänyt tänne pohjan perille, siksi hekin tulivat
tiedustelemaan Clairvaux'n oloja, kuultuaan Henrikin lähteneen
sieltä. Ja taas kertoi Henrik, kertoi suuret ja pienet tapahtumat.
Vasta sydänyön aikana lähtivät munkit, mutta piispa Eskil jäi vielä
hetkeksi istumaan. Henrik sanoi silloin hänelle: "Isä Bernhard
kirjoittaa kahdesta pappismunkista, jotka hän on lähettänyt minulle
työkumppaneiksi eräästä Saksan luostarista. Oletko kuullut mitään
noista papeista?"
Eskil: "Olen niinkin. Hehän juuri toivat nämä isä Bernhardin
kirjeetkin. Jo viikon päivät ovat he täällä Linköpingissä odotelleet
sinua. Haluatko, niin lähetän heidät jo aamunkoitossa luoksesi?"
Henrik: "Tietysti. Olen iloinen, kun saan pian nähdä isä Bernhardin
miehet. Kyllä tuo suuri apotti on sittenkin ihmeellinen mies."
Eskil: "On totisesti. Hänen suuruutensa käy joskus aivan yli
ymmärryksen. Hän se oikeastaan johtaa koko kristikuntaa, sillä
paavitkin tottelevat nöyrästi hänen käskyjään. — — Tulen sinun
luoksesi, poikani, joka päivä puhelemaan isä Bernhardista." — — —
Henrik lopetti juuri aamuhartautensa, kun kaksi nuorta pappia
astui hänen majaansa. Henrik nousi heitä tervehtimään ja kysyi
ystävällisesti: "Kumpiko teistä on Johannes, kumpiko Coppmannus?"
Pitempi papeista vastasi: "Minä olen Johannes. Olen angli niinkuin
sinäkin, vaikka olen oleskellut jo jonkun vuoden Saksassa."