Poika: "Minä tulen sinua saattamaan, koska näytät olevan vähän
tyhmänlainen."
Käsikädessä kulkivat he laaksoa kohti. Kun he pääsivät niin kauas, että
Laulu-Björnin maja näkyi naavakuusen alta, palasi paimen takaisin, ja
Henrik jatkoi yksin matkaansa. Mutta tunturilta kuului kohta paimen
laulu:
"Ja vastasi tyttö:
En uskalla ottaa
Kirjokangasta tuota,
Mi Toora-Hirveää
Kaunisti kerran.
Mun nimein on Kraaka
Ja pukunain sarka,
Kun paimennan vuohia
Kivillä rantain."
* * * * *
Tunnin toisensa jälkeen istui Henrik Laulu-Björnin kynnyspuulla ja
kuunteli lauluja tämän maan ihmeellisestä muinaisuudesta. Ah, se oli
aikaa, jolloin lohikäärmelaivat palasivat myrskyisiltä matkoiltaan
äärettömien aarteitten kera. Silloin kaikuivat laulut sankaripirtin
loimuavan tulen ääressä, silloin soivat harput, silloin kuohuivat
maljat, ja ilo nousi yli pilvien. Itse Odin ja Tor tuntuivat astelevan
ihmisten iloissa. Mutta sitten muuttui kaikki. Jumalten hovit
poltettiin, pyhät puut kaadettiin, ja sankarilaulajat saivat surmansa.
Kuitenkin viihtyi ilo täällä tuntureitten maassa niin kauan, kun täällä
oli onnen kultainen kannel. Mutta sitten sekin meni meiltä. Tunsbergin
suurissa soittojuhlissa siitä kilpailtiin. Suomalaiset sen silloin
voittivat ja veivät koko kanteleen Suomeen. Ja sen mukana meni meiltä
laulu ja ilo ja onni. — — —
Henrik keskeytti ihmetellen: "Suomeen. Missä on sellainen maa? En
muista koskaan kuulleeni Suomen nimeä."
Laulu-Björn: "Oi, se on kaukana, hyvin kaukana, vielä Svitjodista
paljon itään. Ja ihmeellinen maa se kuuluu olevan. Siellä asuu yhä
laulu ja soitto, ja niitten seurassa viihtyy aina onni. Ja mikäs on
viihtyä, kun onnen kultainen kannel on siellä, vaikkakin sirpaleina.
Oli sekin ihmeellinen tapaus, kun tuo kannel särkyi. Kuningas Olavi
Pyhä lähti Suomeen muka ristimään maata. Todellisuudessa hän etsi onnen
kannelta. Hän löytääkin sen. Syntyy hirvittävä taistelu kanteleesta.
Siinä särkyi koko onnen soitin. Vain pienen pirstan sai Olavi siitä.
Sen hän toi iloiten tänne ja pääsi heti koko tuntureitten maan
kuninkaaksi. Mutta silloin suuttui Dovren tuhatvuotinen tietäjä. Mitä,
uskalsiko Olavi särkeä onnen kanteleen ja tuoda pirstan siitä Vikeniin,
vaikka suomalaiset olivat sen voittaneet Tunsbergissä! Ja Dovren
tietäjä meni ja vei kanteleen pirstan kalliolinnansa syvyyksiin. Mutta
Olavi menetti heti valtakuntansa."
Keskiyö laski hämärvaippansa yli seudun. Henrik ratsasti kiemurtelevaa
metsäpolkua kohti Nidarosia. Yökehrääjän ääni kuului tuntureilta,
ja lehdossa lauloi rastas. Jostakin kaukaa kuului vuoripuron kumea
kohina. Henrik oli kummallisessa mielentilassa. Tuo Laulu-Björn oli
loihtinut hänen silmiensä eteen ihmeellisen satumaailman. Se oli kuin
tuulahdus lapsuuden vuorilta. — Oi, hän taisi sittenkin vielä rakastaa
noita laulun ja sadun maailmoita. Eikö hänen sydämensä ollutkaan
puhdas? Eikö hän kuulunutkaan kokonaan Kristukselle? Ja yksinäinen
vaeltaja kesäyön tummassa hämärässä risti kätensä ja rukoili hiljaa:
"Kristus, ristinmies! Anna minulle anteeksi, jos olen laskenut maailman
sydämeeni! Anna minun tuntea armosi ja rakkautesi äärettömyys!" —
Vaeltaja nosti päänsä. Kaukana taivaanrannalla välkähti valo. Oi, se
oli vastaus hänen rukoukseensa. Ja yön yksinäinen kulkija tunsi taas
vaipuvansa Kristuksen rakkauden pohjattomaan mereen. Vasta kun kaviot
kumahtivat siltapalkkeihin, havahti vaeltaja ja huomasi kulkevansa
yli Nidelvenin. Vartija sillan portilla tunsi hänet heti ja laski
tiedustelematta Nidarosiin. Kellot Pyhän Olavin kirkossa soivat
yömessuun. Mutta muuten lepäsi öinen rauha matalakattoisten majojen
yllä.