Apotti loi taas läpitunkevan katseensa Henrikkiin ja sanoi: "Kertokaa
minulle kaikki matkanne vaiheet!"
Henrik kertoi koruttomasti koko matkan Metzistä alkaen Damaskokseen
asti. Apotti nojasi päätänsä käteen. Vihdoin hän sanoi valittaen:
"Minun syytäni on kaikki. Minä tulisilla puheillani sain ihmiset
lähtemään. Minä melkein pakotin keisari Konradinkin matkalle. Minun
syytäni kaikki. Mutta minä luulin täyttäväni Jumalan tahdon, kun
saarnasin tätä ristiretkeä. Pyhä maa ei ole enään mikään pyhä maa.
Jeesuksen täytyi kerran sanoa Jerusalemin temppelistä: Minun isäni
huonetta on sanottu rukoushuoneeksi, mutta te olette tehneet sen
ryöväreitten luolaksi. — Nyt on koko maa ryöväreitten luolana. — Minua
onnetonta!"
Henrikin kävi sääli tuota raihnaista miestä, joka sielunsa tuskissa
vaikeroi hänen edessään. Hän aivan unohti, että hänen edessään oli
aikakauden suurin mies, ja niin virkkoi hän lohduttaen: "Ei Pyhässä
maassa ole vikaa. Se maa kuuluu meille kristityille, sillä se on täynnä
pyhiä muistoja. Se aivan huokuu ylevyyttä ja jumalallista pyhyyttä.
Vika on ihmisissä. Siellä tarvitaan kristikunnan apua, sillä ei Pyhän
haudan kuningaskunta voi yksin seisoa idän uskottomia vastaan. Mutta
sinne ei pitäisi lähettää kurittomia joukkoja kaikista kansoista, vaan
hyvin harjoitettu ritariarmeija lujan päällikön johtamana."
Apotti ponnahti pystyyn kuin uuden voiman nostamana: "Siinäpä se on,
poikani! Siellä tarvitaan ritarijoukkoa, jossa on luja kuri. Minä panen
vielä kerran voimani liikkeelle, ja uusi ristijoukko pesee puhtaaksi
tämän retken tahrat. — — — Mutta oi, sinne jäi sittenkin liian paljon
väkeä! Minua kiroilevat varmaan muutkin kuin keisari Konrad."
Henrik koetti lohduttaa: "Tapasin Karmelin vuoristossa luolaerakon,
joka sanoi tämän onnettomuuden johtuvan siitä, että meillä on liian
vähän uskoa. Emme rukoile kylliksi, ja rukous yksin karkoittaa pahat
henget luotamme."
Ja isä Bernhard päätti murtuneena: "Niin, niin, meillä on liian vähän
uskoa ja rakkautta."
Kun Henrik myöhään illalla läksi, kysyi hän: "Saako matkamies lyhentää
aikaansa luostarin kirjastossa, koska sadeilmat voivat jatkua."
Apotti: "Myönnän sinulle, poikani, aivan täydellisen vapauden oleskella
kirjastossa. Ilmoitan siitä heti veljille. Vahinko vain, että meillä on
yksin latinankielisiä kirjoja."