Tuskin olivat äiti ja poika päässeet Yorkiin, kun heidät yllätti
iloinen uutinen. Kuningas Tapani oli päättänyt, että koko maan piti nyt
iloita hänen kanssaan, koska hän taas oli yksin kuninkaana vanhassa
Englannissa ja tuo kruununtavoittelija Maud ajettu ikipäiviksi Kanaalin
taakse. Ja hänen kansansa sydän sykkikin ilosta. Ei siksi, että heikko
Tapani oli voittanut — he olisivat yhtä mielellään nähneet prinsessa
Maudin valtaistuimella — vaan siksi, että vihdoinkin oli loppunut
tuo kauhea sota. Erikoisesti tahtoi kuningas Tapani hyvitellä maan
pohjoista puolta, sillä tämä oli kiivaimmin taistellut häntä vastaan.
Yorkin arkkipiispalle ja kirkolle hän lahjoitti suuria alueita ja
paljon etuuksia. Sitten hän määräsi, että parhaat nuorukaiset oli
lyötävä ritareiksi. Itse hän lahjoitti näille kultaiset kannukset.
Yorkin piispan piti yhdessä muitten kanssa määrätä, ketkä katsottiin
kelvollisiksi kantamaan kultaisia kannuksia. Kun Henrik astui
arkkipiispan suojaan, huudahti tämä: "Kas, siinä ensimäinen, jonka
kannukset vaihdetaan kultaisiksi." — Sitten hän kertoi Henrikille koko
asian.
"Vai sillälailla", tuumi Henrik. "Tulin tänne kokoilemaan kirjojani ja
nyt saankin ruveta valmistautumaan ritarilyöntiin."
Mutta arkkipiispa vastasi: "Kenen sydän on kultainen, se ansaitsee
kultaiset kannukset ilman valmistuksiakin."
* * * * *
Äiti oli sanomattoman onnellinen astellessaan sukunsa vanhassa
vuossataisessa linnassa. Elämä näytti lahjoittaneen hänelle pelkkää
onnea ja hyvyyttä. Huomenna lyödään Henrik ritariksi, ajatteli hän
astuessaan tuossa käytävällä ikivanhojen puitten alla. Kenellä olikaan
Henrikin vertaista poikaa! Oppineempi kuin kukaan muu, parempi kuin
kukaan muu ja kuitenkin yhtä uljas kuin konsana nuo, jotka eivät tiedä
muusta kuin miekan mittelöstä. Ja kuinka kaunis olikaan nuorten suhde!
Joka kerta kun Henrik viipyi Yorkissa, odotti Maria häntä. Ja kuinka
iloisesti ja hauskasti osasikaan Henrik sitten jutella. — Kihlaus
voitanee julkaista jo ritarijuhlien aikana, kun Henrik on saanut
kultaiset kannukset. — Äiti tunsi itsensä ihmeellisen reippaaksi, jalat
nousivat kevyesti kuin ennen nuorena. Tuossa tuli linnanherra vastaan.
Hän pysähtyi ja virkkoi: "Luulen, että Henrikin täytyy lähteä. Käskin
satuloida hevoset. Lähden itse saattamaan häntä Yorkiin, jossa hänen
täytyy viettää yönsä tuomiokirkossa."