Kuinka sykkikään Henrikin sydän hänen nähdessään kotilinnan jylhät
tornit ja niitten takana kukkuloitten kauniit ääriviivat. Tässä kylä ja
kirkko, tuolla laitumet ja tammisalot. Ja kohta hän oli hyvän äitinsä
luona.
Äiti oli iki-ihmeissään, kun Henrik tuli. Hän ei ollut osannut vielä
odottaa. Itse Pyhä Neitsyt oli varmaan tuonut hänen poikansa kuin
siivin kotiin. Isä Markus piti heti kiitosmessun linnan kappelissa, ja
Pyhän Neitsyen kuvan eteen sytytettiin seitsemän kynttilää.
Vain ensimäisen illan saivat äiti ja poika olla yhdessä. Kuinka
paljon heillä olikaan puheltavaa! Äiti tunsi itsensä sanomattoman
onnelliseksi, kun sai kuulla sukulaisistaan tuolla rakkaassa
pohjolassa. Henrik oli äidin mielestä paljon miehistynyt vuoden aikana,
parranhaiveniakin jo näkyi poskilla. Avomielisesti hän kertoi kaikesta,
kirjastosta, isä Samuelista, piispasta ja monesta muusta — Mariastakin.
Niin, Mariasta — ja äidin sydän sykki ilosta.
Jo seuraavana päivänä täytyi Henrikin nousta ratsunsa selkään ja
lähteä miehineen vartioimaan lounaiseen tuovia teitä, sillä taas oli
nähty rosvoja liikkeellä. Tällä kertaa eivät ne tosin tulleet. Mutta
toisten ne tulivat, jopa niin tiheään, että kerrankin oli Henrik koko
viikon yhtä mittaa ratsun selässä, hevosta vain vaihtoi välillä. Monta
taisteluakin siinä taisteltiin. Ja kaikki sanoivat, että Henrik osasi
käyttää aseita yhtä hyvin kuin joku toinenkin. Eikä hänen rohkeudelleen
löytynyt vertoja. Miehet häntä ihailivat rajattomasti, ja kansa antoi
hänelle nimen "hyvä kreivi," koska hän aina oli iloinen ja hyvä.
Taistellen kului koko kesä ja sitä jatkui vielä talvellakin, niin
että aseissa piti yhä olla. Mutta kun tuli kesä toinen, ei rosvoja
enään liikkunut näillä mailla. Kuitenkin oltiin yhä varuillaan,
sillä tiedettiinhän, että prinsessa Maud oli joukkoineen vielä
maassa. Nyt voi Henrik sentään usein oleskella kirjastossaan. Se
vain tuntui ikävältä, ettei hänellä siellä enään ollut luettavaa,
sillä kaikki kirjat oli hän jo käynyt läpi useampaankin kertaan.
Ja tuo ainainen aseissaolo vaikutti, ettei hän itsekään tullut
tarinainkirjoittamistuulelle. Kun aika alkoi tuntua pitkältä, ratsasti
Henrik silloin äitinsä kanssa naapurilinnaan. Siellä oli Eedit jo
ylennyt immeksi, mutta yhtä luonnollinen ja lapsekas hän oli kuin
ennenkin. Mielellään katseli Henrik hänen tummia kiharoitaan ja
kuunteli hänen kaunista ääntään. Eedit pani Henrikin aina kertomaan
tarinoita, joita muutkin kuuntelivat halulla ja jännityksellä.
Kohta alettiin Henrikkiä kutsua muihinkin linnoihin lyhentämään
pitkiä iltoja, eikä aikaakaan niin oli hän saanut "kertojakreivin"
kunnianimen. Mutta kukaan ei aavistanut, että Henrik kertoi omia
tarinoitaan, vaan kaikki luulivat, että hän oli ne lukenut tai kuullut
kuljeksivilta laulajilta. Usein sai Henrik kuulijansa lämpenemään ja
silloin hän aina ajatteli: Jos osaisin soittaa, niinkuin osaan kertoa,
niin läksisinpä todentotta trubaduurina kiertämään maailmaa.
Saapui taaskin talvi. Nyt kierteli enään vain joku yksinäinen
ratsastaja teitä vartioimassa. Ja kun tuli kevät, riisuttiin aseet
kokonaan, sillä kuultiin että prinsessa Maud oli noussut kevään
ensimäiseen laivaan ja purjehtinut Kanaalin yli Normandiaan. Hän
oli vihdoinkin jättänyt Englannin rauhaan, ja kaikki huokasivat
helpotuksesta. Pian nyt palautuvat vanhat hyvät ajat, ajateltiin.
Ja Henrikkin kertoi heti äidilleen lempituumansa: Nyt kun rauha oli
palautunut, halusi hän käväistä Yorkissa. Hän oli jättänyt kaikki
ostamansa kirjat sinne ja pyytänyt munkkien kopioimaan monta kirjaa
tuomiokirkon suuresta kirjastosta. Hän tahtoi mennä noutamaan kirjansa
ja samalla käydä tervehtimässä ystäviään. — Mitäpä äidillä olisi ollut
tätä vastaan. Mutta silloin sanoi Henrik: "Äiti, lähde sinäkin mukaan
Yorkiin! Sinä jaksat kyllä ratsastaa, ja otetaan kymmenkunta vankkaa
miestä mukaan, niin ei ole meillä mitään pelättävää matkalla. Ne aina
puhuivat sinusta siellä pohjoisessa, kuinka iloiseksi he tulisivatkaan,
jos lähtisit mukaan."
Äiti hämmästyi suuresti tätä ehdotusta. Mutta mitä enemmän hän sitä
ajatteli, sitä mieluisammalta se tuntui. Ja kauniina kevät-aamuna
ratsasti linnan portista äiti poikineen pienen seurueen kanssa kohti
kaukaista Northumberlandia.