Ihmeissään rupesi vanha isä Samuel nyt tiedustelemaan, mitä kaikkea
Henrik oli lukenut. Pian hän joutui aivan ymmälle. Kun hän sitten vielä
huomasi, että Henrik hallitsi täydellisesti paitsi äidinkieltään,
myöskin latinaa ja ranskaa, ei hän sanonut enään mitään, työnsi
vain Henrikille anglosaksien kroniikan ja läksi kiireesti itse
Yorkin arkkipiispan luo. — Tälle hän kertoi: "Kouluumme on saapunut
ihmenuorukainen, ihmeellisempi kuin koskaan ennen. Hän on 18-vuotias,
osaa latinaa ja ranskaa kuin äidinkieltään ja on lukenut enemmän kuin
kukaan tuomiokirkkomme papeista. Hän on kaukaa, tuolta lounaisesta
vuoristosta, ihme, että hän on lähtenyt tänne opiskelemaan, Canterbury
ja Oxford kun ovat paljon lähempänä."
Arkkipiispa hymyili kuunnellessaan. Ei ollut ensi kertaa, kun isä
Samuel tuli kertomaan hänelle oppilaistaan, jotka kaikki olivat vähin
ihmelapsia isä Samuelin mielestä. Mutta nyt heräsi arkkipiispankin
mielenkiinto niin paljon, että hän päätti tutustua tuohon ihmekreiviin,
joka oli tullut lounaisesta vuorimaasta. Ja suuri oli hänen
hämmästyksensä, kun hän kuuli, että Henrik oli suuren jaarlin, tuon
laulujen ylistämän "maan isän" jälkeläisiä, oikea Northumbrian poika.
Pian tiesi koko kaupunki kertoa Henrikistä. Ja kaikki tahtoivat
tutustua häneen. Arkkipiispan asunnossa liikkui hän kuin kotonaan, ja
moniin lähiseudun linnoihin häntä kutsuttiin. Kun seudun kansa sitten
kuuli, että Henrik oli "maan isän" jälkeläinen, alkoi se katsella häntä
kuin ilmestystä yläilmoilta.
Useimmin kävi Henrik sukunsa vanhassa linnassa, vaikka se sijaitsikin
verrattain kaukana Yorkista. Mutta pianhan sinne ratsasti. Olihan äiti
pyytänyt, että hän kävisi usein siellä, ja olivathan linnan rouva ja
herra hänelle ystävällisiä kuin vanhemmat ikään. Sinisilmäinen Maria
tuli lisäksi joka kerran kovin iloiseksi, kun Henrik ratsasti linnaan.
Sillä näes, ei kukaan osannut kertoa niin hyvin tarinoita kuin Henrik —
ei kukaan!
Aika riensi kuin siivin. Syksy meni, tuli talvi. Henrikistä kaikki
tuntui melkein liian suloiselta. Hän sai kerrankin kyllikseen lukea,
kerrankin riitti kirjoja. Ja kyllä hän lukikin, luki niin paljon, että
isä Samuel alkoi jo rajoittaa aikaa, jonka Henrik vietti kirjastossa.
Sillä hän pelkäsi, että ihmekreivin terveys aivan menee. Mutta useimmin
sentään hykerteli isä Samuel tyytyväisenä kämmeniään, sillä katsos, ei
kellään ollut sellaisia ihmeoppilaita kuin isä Samuelilla. Hän se on
kasvattanut maan suuret miehet. Tästä etelän kreivistä tulee varmaan
uusi Dunstan, joka kerran ylevällä opillaan täyttää koko Englannin.
Silloin loppuu tuo alituinen kalpojen kalske, joka on karkoittanut
täältä kaikki runottaret. Silloin hengenvoimat pääsevät taas
oikeuksiinsa, ja runottaret heräävät huilun soittoon. Näin haaveili isä
Samuel.
Ja Henrik itse! — Oi, hän ei ainoastaan nauttinut opin kultaisesta
maljasta täysin siemauksin, hän tunsi myöskin syvästi, että täällä oli
hänen heimonsa, täällä virtaili kaikkien suonissa samaa verta kuin
hänenkin, täällä esi-isien muistot täyttivät koko ilman. Nyt hän vasta
oikein ymmärsi, kuinka hän oli tuolla etelässä kuin juureton puu, joka
ei voinut imeä ympäristöstään elämännesteitä. Mutta sittenkin kammoksui
hän täällä noita suuria autioita hankia ja kylmyyttä, tuota kylmyyttä,
jota hän ei voinut sietää. Hänen sydäntään aivan värisytti, kun hän
katseli alastonta lehtimetsää talven pakkasessa. Ja yht'äkkiä oli hänen
edessään koko etelän kaunis vuoristo: alativiheriöivät lehtipuut,
lauhkeat lounaistuulet ja satakielen laulu myrttipensaassa. Oi, ja
siellä oli linna, uljas linna vuoren rinteellä, laaksossa pellot,
kummulla kylä ja ristiharjakirkko, jota satavuotiset orapihlajat
vartioivat. Vuoristossa solisi puro ja humisi tuuli, ja metsän halki
kulki tie Eeditin linnaan. Sanomaton koti-ikävä täytti Henrikin mielen.
Hän oli sittenkin kiintynyt kotiseutuunsa koko sielullaan.
Tuli kevät. Henrik iloitsi äärettömästi sen tulosta, olihan nyt
täälläkin lämmintä ja vihreyttä. Hän oli päättänyt opiskella yhteen
menoon koko kesän ja vasta seuraavana talvena lähteä takaisin
kotiseudulleen. — — —
Oli lauantai-ilta. Henrik oli päättänyt pyhäksi mennä ystäviensä luo
sukunsa vanhaan linnaan. Hän hypähti hevosensa selkään, otti ohjat
palvelijalta ja aikoi juuri lähteä. Silloin karautti kaksi ratsua
pihaan.
"Mitä ihmettä! Meidän väkeä etelästä! Sinäkin Egbert", huudahti Henrik.
Egbert: "Niin, niin. Rouva äitinne, jalo kreivitär lähetti meidät
tuomaan tätä kirjettä ja odottamaan, mitä käskee jalo kreivi."
Henrik otti kirjeen, käski palvelijansa pitämään huolta miehistä
ja hevosista ja lähti kiireesti huoneeseensa. Täällä hän aukaisi
sinetöidyn pergamenttikirjeen ja luki:
"Rakas poikani!
Et varmaankaan ole iloinen, kun näin tulen häiritsemään sinun
lukujasi, joista niin äärettömästi pidät, ja pyydän sinua tulemaan
kotiin. Niinkuin tiedät, on maassamme jo vuosia ollut rauhatonta, kun
prinsessa Maud taistelee kuningas Tapanin kanssa Englannin kruunusta.
Meidän lounainen kolkkamme on kuitenkin tähän asti saanut olla
rauhassa — kiitos Pyhän Neitsyen. Mutta nyt kutsui kuningas Tapani
varusväkensä pois Rougemontin linnasta, ja heti ilmestyi rosvoilevia
parvia tännekin. Olemme päättäneet, että kukin manor aseistaa joukon
miehiä vuoristoamme varjelemaan. Ja sinun luonnollisesti täytyy tulla
meidän miesten päälliköksi. Raskasta sinun on tietysti vaihtaa kirjasi
kalpaan, mutta se on välttämätöntä, sillä muuten tulee tänne sama
kurjuus kuin muuallekin. Katsos, näin kirjoittaa minulle Oxfordin
piispa: "Rosvojoukkojen johtajat rakentavat linnoja ja täyttävät ne
piruilla ja pahoilla miehillä, panevat ihmisiä riippumaan päästä,
jaloista tai peukaloista ja sytyttävät rovioita heidän alleen. Nälkä
ahdistaa kansaa, ja toisia paleltuu kuoliaaksi. Ihmiset sanovat, että
Kristus pyhimyksineen nukkuu." — Eikö olekin kamala kuvaus. Kuka olisi
uskonut, että hyvän Henrik-kuninkaan jälkeen tulee tällainen aika.
Kiirehdi siis kotiin, poikani. Parasta kai, että lähdet meritietä
etelään. Rukoilen Pyhää Neitsyttä varjelemaan sinua matkalla.