Toinen toisensa jälkeen vierähtivät vuodet. Henrik varttui. Pituuskin
lisääntyi melkein silmin nähden. Isä Markus oli sangen tyytyväinen
opetustyönsä tuloksiin. Henrik ei osannut ainoastaan latinaa, hän
hallitsi myöskin täydellisesti ranskaa ja kirjallisuutta hän harrasti
melkein liiaksikin. Se vain oli ihmeellistä, että naapurilinnojen
poikien kanssa ei hän vieläkään viihtynyt, vaikka ikää karttui. Eedit
oli yhä mieluisin leikkikumppani. Linna, kylä ja metsä näytti antavan
Henrikille aivan riittämään vaihtelua. Yhtenä ainoana iltana ennätti
hän käydä naistentuvassa, miesten työhuoneessa, taputella tallissa
kaikkia hevosia, pistäytyä voudin asunnolla ja haukkamestarin luona
ja loppujen lopuksi vielä suuressa ritarisalissa räiskyvän takkatulen
ääressä lukea äidille ihmeellisiä kertomuksia. — Kylässä hän tunsi joka
ikisen ihmisen, vieläpä eläimetkin koirista kilipukkiin, sillä joka
päivä hän kävi siellä.
Mutta metsä se sittenkin oli Henrikille mieluisin. Siellä hän tunsi
polut ja notkelmat, kivet ja kalliot. Tuntikausia saattoi hän siinä
samoilla. Mutta harvoin hän tuli mitään ampuneeksi, sillä hänestä
tuntui vaikealta surmata eläintä. Joskus hän istui kauan sammaltuneella
kivellä ja kuunteli metsän hiljaista huminaa. Se aivan kuin puheli
hänelle, mutta mitä se puhui, ei hän oikein ymmärtänyt. Jotakin
ihmeellistä se tuntui olevan.
Pian yleni Henrik nuorukaiseksi, ja minkä ylenmääräisen elämänrikkauden
se toikaan tullessaan! Nyt täytyi hänen lähteä äitinsä kanssa jokaiseen
lähiseudun linnaan, milloin vain viestiratsu lennähytti kutsun. Ja
kerran vuodessa tapasi hän koko seudun Rougemontin linnan suurissa
joulupidoissa. Usein saapui vieraita heillekin, Dartmoorin kauniiseen
vuoriseutuun.
Mutta tämä kaikki ei luonut nuorukaiseen tuota yli äyräittensä
hersyvää elämän intoa ja riemua. Muualta se tuli — oi muualta! Katsos,
tuontuostakin poikkesi linnaan joku kuljeksiva trubaduuri, ja silloin
oli Henrikillä riemun suuri täyttymyshetki. Hänen sielunsa jano sai
kerrankin tyydytyksensä. Jokainen laulu, jokainen taru, jokainen sävel
tuntui menevän hänen sielunsa pohjaan asti. Silloin kutsuttiin linnaan
vieraita, silloin juhlittiin. Ja kun laulajaritarit huomasivat, kuinka
tervetulleita he olivat Dartmoorvuoriston vanhaan linnaan, poikkesivat
he sinne usein ja viipyivät kauan.
Mutta vieläkin ihmeellisempää tapahtui. Eräs trubaduuri oli
Henrikille lahjoittanut luutun, soittimen, jommoisia käytettiin vain
etelämaissa. Pian oppi Henrik sillä soittamaan muutamia lauluja, ja
uusi, ennenaavistamaton riemu täytti hänen sielunsa. Hän sai siis
itsekin aikaan jotain samanlaista ihmeellistä kuin nuo kuljeksivat
soittajaritarit. Ja äkkiä välähti hänelle jotakin. Ehkä hän voisi itse
sepittää laulutkin ja tarinat! Kiireesti hän riensi metsään, kauas
metsään, minne ei kuulunut ainoatakaan ääntä ihmisasunnoilta. Siellä
hän heittäytyi pitkäkseen puun alle ja alkoi silmät ummessa kuunnella
metsän ikuista soittoa. Kuva toisensa jälkeen kulki hänen ohitsensa.
Ja ihmettä! Syntyi säe, toinen — oi, koko säkeitten sarja. Hän kertasi
sen yhä uudestaan ja uudestaan. Sitten hän ponnahti pystyyn ja riensi
kuin siivin linnaan. Tuossa jo syöksyi kirjastoon. Ja noin — nyt oli
laulu pergamentilla, oi hänen laulunsa, hänen laulunsa! Henrik ei
tahtonut uskoa silmiään. Oliko tuossa todellakin hänen laulunsa. Oi,
oli, oli! Henrik kulki kuin unessa. Mitä, oliko hänelläkin trubaduurin
ylevä lahja. Pyhä Neitsyt, sehän oli enemmän kuin ihme! — Mutta
ensimäistä yritystä seurasivat toiset. Ennen oli hän huolellisesti
jäljentänyt pergamenttivihkoonsa kaikki mielilaulunsa. Siellä oli
tarina kuningas Arturista ja pyöreän pöydän ritareista, siellä laulu
Tristanista ja Isoldesta, kertomus Floiresta ja Blanchefleurista, laulu
lyhytnenäisestä Vilhelmistä, sikermä Troian sodasta ja Aleksanteri
Suuresta ja paljon muuta. Nyt hän alkoi kirjottaa omia laulujaan ja
tarinoitaan niin paljon, että linnan vouti kerran kautta rantain
huomautti jalolle kreivittärelle, kuinka pergamenttia kuluu liian
paljon.
Aina kun uusi laulu oli pergamentilla, tulvehti Henrikin sydän
ilosta. Joskus hän sai laululleen syntymään säveleenkin luutustaan,
vaikka se tuntuikin paljon vaikeammalta. Tarinat syntyivät kevyesti,
vaivattomasti, kuin itsestään — luuttu oli itsepäinen, se antoi vain
harvoin säveleen tarinalle. Mutta kun se sen kerran antoi, voi Henrik
tuntikausia soittaa ja hyräillä hiljaa omaa lauluaan, hiljaa, ettei
vain kukaan sitä kuulisi.
Kerran näytti Henrik erään lauluistaan trubaduurille, joka majaili
linnassa, mutta ei maininnut, että laulu oli hänen tekemänsä.
Laulajaritari ihastui siihen niin, että heti kirjoitti sen itsellensä,
ja pian oppi hän sen säveleenkin. Kun sitten vietettiin Rougemontin
suuria joulupitoja, lauloi trubaduuri uuden laulun, jota kaikki
ihastuen kuuntelivat. Yhä uudelleen ja uudelleen piti ritarin laulaa
tuo ihana laulu. Henrikin päätä aivan pyörrytti — miten hyvä, ettei
kellään ollut aavistustakaan, kuka oli tuon uuden laulun sepittäjä.
Oi, hänellä oli salaisuus, ihmeellinen salaisuus! — Mutta kotimatkalla
virkkoi äiti: "Sitä laulua sanottiin uudeksi, mutta minusta tuntuu,
kuin olisin sen kuullut jossakin ennen."
* * * * *
Linnan vouti oli sitä mieltä, että nuoren kreivin piti vähitellen
tottua isännän tehtäviin, ja hän jätti sentähden yhtä ja toista
Henrikin huostaan. Mielellään Henrik mukautuikin, varsinkin kun äiti
oli samaa mieltä, ja täytyihän hänen kuitenkin joskus ottaa linna ja
koko manor hoitoonsa.
Kävi sitten kerran kummasti. Vouti oli ottanut vuoristosta
salametsästäjän kiinni ja toi hänet linnaan. Sitten hän ilmoitti, että
nuoren kreivin oli tutkittava rikollinen ja määrättävä rangaistus,
sillä täytyihän hänen kohta ruveta istumaan kartano-oikeuttakin ja
siinä tuomita koko seudun asiat. Henrik totteli ja lähti linnan
käräjähuoneeseen, joka sijaitsi alakerrassa vankityrmän vieressä. —
Mutta mitä ihmettä! Käräjäsalissa seisoikin myllärin Egbert, jousi
olalla ja muutamia lintuja kädessä. Henrik ei voinut olla nauramatta
nähdessään lapsuutensa parhaan leikkitoverin. "Sinäkö täällä?" virkkoi
hän.