Henrik: "On niinkin. Hän tietää tulevia tapahtumia — tai oikeastaan
hyrrä tietää. Näes, ennenkuin kylän miehet veivät ison hyrrän pois,
piirteli seppä siihen hiilellä ihmeellisiä merkkejä. Sitten hän
asetteli pieniä kiviä maahan ja alkoi hiljaa piestä hyrrää, joka aina
kallisteli ja kaatueli. Seppä mumisi ja katseli hiilimerkkejään.
Vihdoin hän lopetti ja kertoi totisena, että kohta tulee kova aika.
Sota ja hävitys, rutto ja nälkä vaeltavat yli Englannin, ja ihmiset
itkevät silloin kyyneleensä kuiviin. Mitä luulet, äiti, tulevatko ne
tänne meidänkin laaksoomme?"
Äiti: "Älä nyt ajattele sellaisia asioita, en usko, että seppä tietää
tulevista tapahtumista?"
Henrik: "Ei seppä tiedäkään. Mutta hyrrä, kylän hyrrä, se se kertoi
tulevia asioita. Ja hyrrä tietää, niin sanoivat kaikki."
Äiti: "En usko hyrrän tietoihin. Eivätkä nuo vaeltajat ainakaan tänne
asti joudu, niin luulen. — Mutta mennään nyt sisälle. Sinulla on
tietysti hirveä nälkäkin."
Henrik: "Eipä olekaan. Minä söin myllärin lasten kanssa puuroa ja
vuohen maitoa."
Ruokakammiossa asetteli rouva itse päivällisruuan tähteitä poikansa
syötäväksi. Henrik söi hyvällä halulla. Mutta äkkiä hän keskeytti ja
kysyi: "Äiti, miksi myllärillä leipä on mustaa ja puurokin mustaa,
mutta meillä leipä valkoista ja puuro valkoista?"
Äiti joutui ymmälle. Mitä hänen piti vastata! — Vihdoin hän sanoi:
"Katsos, myllärin pojista tulee kaikista mustan pellon kaivajia, siksi
puurokin saa olla mustaa. Mutta sinusta tulee linnan kreivi. Sinun
pitää oppia paljon ja kerran ratsastaa valkealla orhilla kuninkaan
hoviin. Siksi leipäkin on valkoista."
Henrikistä tämä asia oli vähän ihmeellinen, mutta hän ei kysynyt
enempää, sillä hän muisti, että hänen vielä tänä iltana piti käväistä
linnan puistossa. Tuo ihana puisto oli linnan takana, ja sen keskellä
oli pieni kumpu, joka aina oli ollut Henrikin mieluisin leikkipaikka.
Jo palleroisena vieritti hän isän kanssa kiviä sen rinteiltä. Ja
sittemmin se oli ollut milloin Siinai, milloin Tabor, öljymäki tai
Golgata, aina sen mukaan, kuin hänen opettajansa, isä Markus ennätti
jutella hänelle pyhiä kertomuksia. Tällä kummulla oli Aabraham
toimittanut uhrinsa, Mooses saanut laintaulut ja Jeesus seisonut
oppilaineen. Olivatpa siellä käväisseet Pyhä Genoveva, Ursula,
Katariina, Hieronymus, Augustinus ja kymmenet muut. — Mutta nyt näytti
pyhimysten aika menneen, ja Henrik rakensi ahkerasti linnaa kummun
korkeimmalle kohdalle, puhellen: "Huomenna tulee meille naapurilinnan
pikku Eedit ja silloin pitää meillä olla hauskempaa kuin koskaan ennen.
Minä tiedän jo, mitä leikimme. Tulisipa vain pian huomen."
Mutta sill'aikaa kun Henrik puistossa laitteli linnaa, istui hänen
äitinsä isä Markuksen kanssa tammisen pöydän ääressä neuvottelen pojan
kasvatuksesta. Rouva virkkoi: "Ei kai liene vahingoksi, vaikka Henrik
on niin paljon alhaalla kylässä leikkimässä kylän lasten kanssa?"
Isä Markus: "Jalo kreivihän — Jumala hänen sieluaan armahtakoon — itse
niin järjesti, että poika alkoi käydä kylässä leikkimässä. Kun Henrik
ei kerran viihtynyt naapureitten poikien kanssa, keksi kreivi kylän,
jotta hän miehistyisi kylän poikien leikeissä."
Rouva: "Mikä kumma siinä, ettei meidän Henrik ollenkaan tule toimeen
vertaistensa poikien kanssa, naapurilinnan herttainen Eedit on ainoa,
jonka kanssa hän mielellään leikkii?"
Isä Markus: "Luulen, että siihen on kaksikin syytä. Ensiksikin on
Henrik kehityksessä paljon ikäisiään edellä. Hän hallitsee nyt jo
täysin latinaa ja on aivan itsekseen lukenut monta kirjaa. En aina
tahdo keksiä hänelle kylliksi luettavaa, vaikka autuaasti kuolleen
kreivin kirjasto on suuri. Mutta naapureitten pojat eivät tiedä
lukemisesta mitään. Heillä on retket ja hevoset, aseet ja haukat kaikki
kaikessa. Kun Henrik kertoo lukemiaan, eivät he häntä ymmärrä. Kun
pojat puhuvat hevosistaan ja muista, ei Henrik siitä välitä. Mutta
pikku Eedit, hän kuuntelee hartaana, mitä Henrik kertoilee. — Sitten
luulen syyn olevan siinäkin, etteivät nuo toiset kuulu anglien heimoon,
kuten Henrik. Hehän ovat tummatukkaisia, mutta Henrik on vaalea,
ja luonteeltaankin he ovat hyvin erilaisia. En pidä tuota Henrikin
erikoisuutta ollenkaan vaarallisena. Jalo kreivitär voi pojan suhteen
olla levollinen. Hän on niin lahjakas, että voimme odottaa hänestä
paljon. Taistelevia ritareita on yllinkyllin, mutta oppineita ei
nimeksikään. Ja niitäkin tarvitaan."
Rouva: "Kiitoksia neuvoistanne. Ehkäpä pojastani vielä mies tulee. —
Oletteko hyvä ja noudatte hänet puistosta sisälle. Iltamessun aika
joutuu."
* * * * *
Seuraavana päivänä seisoivat Henrik ja pikku Eedit puiston kummulla.
Henrik kertoi siinä vilkkaasti ihmeellistä ritarikertomusta: Muuan
ylhäinen herttua lähtee sotaretkelle kaukaiseen maahan ja jättää
poikansa naapurilinnan ritarille, joka, kautta Pyhän Neitsyen, lupasi
suojella lasta. Mutta pian saapui herttuan verivihollinen ritarin luo
ja vaati lasta itsellensä. Ritari ei anna, ei ehdolla millään. Herttuan
vihamies käy yhä uhkaavammaksi, hänellä on vahva joukko mukanaan.
Vihdoin täytyy ritarin taipua. Mutta hän tuokin oman poikansa tuolle
vihamiehelle ja pelastaa siten herttuan pojan. Kamalat ovat ritarin
tuskat, kun hän katselee poikansa surmaa. Mutta kirkkain otsin voi
hän astua herttuan eteen, hän oli pitänyt lupauksensa ja suojellut
lasta. — Nyt piti heidän leikkiä tämä tarina. Eedit on ritari, joka
asuu tuossa kummun linnassa ja Henrik herttuan vihamies, joka tulee
vaatimaan lasta. Pian on leikki lopussa, mutta silloin on Henrikillä jo
toinen. Kaikki puut muuttuvat nyt uljaiksi ritareiksi, kaikki pensaat
ja kukat ihaniksi neidoiksi, jotka henkeään pidättäen katselevat,
kuinka pyhä ja täydellisesti nuhteeton ritari Parsifal suorittaa muille
kuolevaisille mahdottomia tekoja ja löytää siten pyhän Graalin, astian,
josta Jeesus oli jakanut ehtoollis-viinin kiirastorstain iltana. —
Eedit kuunteli posket hohtaen. Kun Henrik vihdoin oli lopettanut, sanoi
hän: "Osaan minäkin jotakin. Osaan laulun Tristanista ja Isoldesta
melkein kokonaan. Monet illat olen naistentuvassa kuunnellut, kun sokea
Maud-mummo kehrätessään sitä laulaa."
Lapset istuivat nyt kivelle tammen alle, ja Eedit lauloi monta
katkelmaa tuosta ihmeellisestä laulusta. Vasta kun äidin kutsuva
ääni kaikui portailta, juoksivat he sisälle. Sinne vanhojen puitten
varjoon jäivät satujen suloiset olennot laulamaan kehtolauluja pienille
kukkalapsille, ja iltatuuli säesti hiljaa heidän laulujaan. Mutta
kummun sammaltuneelle kivelle istahti linnan harmaa haltija ja alkoi
miettien sukia maahan asti ulottuvaa partaansa.